Bali

Balilla ollaan. Ei ole huono paikka ihmiselle. Täällä on niin rento ja hyvä ilmapiiri että heti ensimmäisenä iltana, vaikkakin väsyneenä rankasta matkapäivästä, tunsin tulleeni paikkaan, jossa tiesin viihtyväni.
Ilmasto on luonnollisesti tärkeä tällaiselle pakkas-vammaiselle jolle +30 ja siitä ylöspäin on ainoa oikea lämpötila. Täällä on sadekausi päällä mutta aurinko paistaa ja välillä tulee vettä ihan kaatamalla.
Olemme sijoittuneet Sanur Beachille, noin tunnin ajomatkan päähän siitä kuuluisimmasta rannasta eli Kuta Beachistä. Sanur on aika rauhallinen ja sopii paremmin meille varttuneemmille matkailijoille. Nuoriso-jaoksemme saattaa jättää tästä eriävän mielipiteen.
Hotellimme on hinta-laatu-suhteeltaan loistava valinta. Huoneet ovat isot ja siistit, näköalat kohdillaan ja henkilökunta erittäin ystävällistä ja avuliasta. Ihan tulee rinnastettua tämä palveluasenne Thaimaan oloihin. Paljon samoja vaikutteita.
Jo laskeutuessamme Denpasarin lentokentälle sunnuntaina havaitsimme ilotulituksia ympäri aluetta ja sama meno sen kun kiihtyy. Kirjoittelen tätä tiistai-iltana ja torstain uuden vuoden juhlat ovat koko ajan näkyvästi esillä. Olemme itse varanneet liput oman hotellimme, Inna Sindhu Beachin juhlaillalliselle jossa on syömisen lisäksi tarjolla kaikenlaisia esityksiä aina tulisilla hiilillä tanssimiseen asti. Joka ilta raketteja ammutaan yhä enemmän ja paikkoja valmistellaan uuden vuoden juhlintaan.
Olemme nämä pari päivää pyörineet lähinnä täällä Sanurilla ja harjoitelleet Balilaisia kauppa- ym. tapoja. Hintataso täällä on sopivan matala mutta turistien vähäinen määrä (lama, you know!) aiheuttaa omituisia ilmiöitä. Tinkiminen voi olla vaikeaa kun lähtöhinnat ovat sikamaisen korkeat.
Paikallinen ruoka on hyvää ja maukasta, ja tällä tarkoitan samaa kuin tulinen. Kaikki ”spicey” merkityt sapuskat ovat todella tulisia joka tietysti sopii meikäläiselle.
Santtu ei lentänyt tänne meidän mukanamme vaan teki päivän mittaisen sivupiston Singaporeen. Jostain lienee saanut tuollaisen matkustus-perimän että pitää nähdä paljon erilaisia paikkoja.
Poika sitten tuli Balille maanantai-iltana ja lähdin häntä kentältä hakemaan. Otin hotellin pihalta yhden hotellin ”omista” takseista ja kuskiksi lähti oranssitukkainen mieshenkilö, Ketut.
Tutustuimme aika hyvin illan mittaan sillä menomatka kentälle kesti noin tunnin ja Santtua odottelimme vielä toisen tunnin sillä passintarkastus oli ruuhkautunut pahasti. Tein siinä jutellessamme alustavan sopimuksen keskiviikon päiväretkestä Ubudin kulttuurikylään Balin keskiosiin. Toista minibussia käsittääkseni ajaisi Ketutin ystävä. (Kuinkahan tuo Ketut oikeasti taipuu: Ketut, Ketutin, Ketuteilla, Ketutiksi, jne,...)
Kauppiaat ovat täällä aika sitkeitä yrittämään eivätkä luovuta heti ensimmäiseen kieltoon. Maanantaina tein pienen kävelylenkin kylällä ja pitkin matkaa erilaisista kaupoista ja kojuista tarttui sinnikäs myyjä mukaan. Kävelin sen alati kasvavan porukan kanssa kohti rantaa ja poikkesin pieneen kauppaan ostamaan vettä. Tullessani ulos sieltä kaupasta oli siinä ulkona jonossa niitä mukanani tulleita kauppiaita huutamassa kuorossa omia mainoslauseitaan. Meinasin jo hermostua kunnes tajusin, että kyllä ne luovuttaa kun painelen vaan eteenpäin enkä ole huomaavinani. Näinhän siinä kävi mutta hauskinta on se, että seuraavana päivänä nähdessäni heitä kylillä, kaikki väittivät että olin luvannut tänään tulla juuri heidän kauppaansa ostoksille.

Varsinkin hierojat ja jalkahoitoja antavat naiset ovat rannalla todella kimpussa. Erityisesti eräs jalka- ja kynsihoitoja antava hieman tukevampi rouva, jolla on vähän poikkeuksellinen huumorintaju, on naurattanut meitä poikia oikein kunnolla. Hän kutsuu itseään ”Sexy Judyksi”. Kun hän tarjosi minulle kynsien leikkausta lmoitin, että pureskelen ne ihan mielelläni itse. Siihen hän totesi että et kuitenkaan pysty pureskelemaan varpaiden kynsiä joten ne täytyy hoidattaa hänellä. Syyksi hän kertoi että en pysty varpaitani pureskelemaan koska olen yhtä ”sexy” kuin hänkin on, ja taputteli samalla merkitsevästi mahaansa. Mitähän tuokin sitten tarkoitti?
Selitin että me emme pohjoismaissa voi leikata kynsiämme, sillä jääkarhujen kanssa tapellessa pitkät kynnet ovat merkittävä helpotus. Judy mulkoili minua pahasti ja kun Kaija pärähti nauramaan siinä lähistöllä, tämä sexy mama tajusi tulleensa jallitetuksi. Nyt en siis saa häntä pois kimpustani muuten kuin menemällä jalkahoitoon.

Rannalla olen tarkkaillut yhtä vesiurheilumuotoa jota halusin kokeilla itsekin. Kyseessä on yhden miehen melottava jonkinlainen surffilauta. Sain houkuteltua Nikon mukaani kokeilemaan tuota juttua. Satuin saamaan ”viallisen” lankun ensimmäiselle yritykselle, sillä se ei pysynyt mitenkään pystyssä. Putosin puolen kymmentä kertaa siitä päältä heti rantavesissä. Antoivat minulle sitten jonkinlaisen ”naisten mallin” jonka sain pysymään ojennuksessa ja suuntasimme Nikon kanssa kohti ulappaa ja siellä näkyviä surffiaaltoja. Putosin kertaalleen siellä kauempana lankulta ja Niko kahdesti. Sen härvelin melominen oli kovaa puuhaa sillä siinä kun ei ollut minkäänlaista köliä, se oli aika vaikea ohjattava.
Paluumatkalla rannalle näimme kaksikin jonkinlaista merikäärmettä, jonka jälkeen en ole sinne mereen itseäni pahemmin tyrkyttänyt. Ikävän näköisiä mustia ja paksuja otuksia jotka eivät todellakaan näyttäneet kovin ystävällisiltä.

Tänään tiistaina kävimme iltapäivällä pienemmällä porukalla Kutalla. Toista kertaa en sinne helvetin muurahaispesään suostu menemään. Niin vilkas paikka että pahaa tekee. Ranta on hieno mutta siellä tuntuu olevan miljoonia ihmisiä ja erittäin aggressiivisia kauppiaita.
Kaikkialle täällä taksilla meneminen kestää tunnista ylöspäin, sillä ruuhkat Denpasarin pääteillä ovat valtavat. Ranta on komea mutta niin kansoitettu että pahaa tekee.

Illalla kokoonnuimme rannalle Reggae-baariin syömään ja kuuntelemaan Live-musaa, tietenkin reggaeta. Bändi oli ihan ok, mutta ei siellä tunnelma mitenkään katossa ollut. Ihan kivaa kuitenkin kuulla oikeata elävää musaa eikä ihan huonoa kuitenkaan. Huomenna keskiviikkona lähdemme aamulla kohti Ubudin kulttuurikylää ja jotain tulivuorta ja ehkä jotain muitakin juttuja. Ihan täyttä tuoteselostetta matkastamme en saanut Ketutilta (?) mutta eiköhän se sitten selviä kun päästään matkaan.
Laitan vielä kuvia albumiin kunhan ehdin, viimeistään huomenna.

Kohti Balia, mukana kanisterillinen pyhää vettä

Siirtyminen Langkawilta Balille vei koko sunnuntaipäivän. Olimme täällä Balin Sanur Beachillä hotelli Inna Sindhu Beachissä vasta illalla yhdeksän jälkeen. Kaksi lentomatkaa ja paljon odottelua ja jonottelua. Ja kanisteri pyhää vettä. Josta seuraavassa vähän enemmän.

Langkawin lentokentällä oli ihan normaalit turvatarkastukset. Läppärit esiin, nesteet pois käsimatkatavaroista jne. Jo istuessamme siellä koneen perällä kuulin kun Peku huokaisi selkäni takana jotenkin että: ”ei vittu ole mahdollista”.
Koneen käytävällä asteli joku Musulmaani, pitkäpartainen muslimipappi jonka perässä kulki nöyränä vaimonsa kokonaan huputettuna mustaan. Ja tällä partajeesuksella oli kädessään 8 litran kanisterillinen jotain tuntematonta nestettä. Mitähän varten me oikein huolehditaan niistä hammastahnatuubeistamme jos joku voi ihan pokkana kantaa koneeseen täyden kanisterin nestettä?
Se kannu asetettiin minun pääni yläpuolella olevaan lokerikkoon ja pyhä mies itse istui siihen pari penkkiä eteenpäin käytäväpaikalle ja huppuvaimo toiselle puolelle käytävää. Heti teimme porukalla pikaisen analyysin tästä ja sovittiin että jos hän kesken lennon haluaa mennä käpälöimään kanisteriaan niin käytämme estottomasti väkivaltaa sen estääksemme. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Kun kone nousi ilmaan veti pappi itsensä jonkinlaiseen etunojaan ja alkoi rukoilemaan. Ja rukoili koko matkan Kuala Lumpuriin asti. Pakko tunnustaa että huokaisin hiljaa mielessäni kun pääsimme perille ja päätin että tästä hengen miehestä on saatava valokuva, sillä muuten minua ei kukaan usko kun tästä kerron. Pääsin vielä itse testaamaan sen kannun, kun tämä parrakas muukalainen pyysi minua nostamaan sen hänelle. Havaintoni mukaan se oli noin vähän yli puolillaan eli sitä nestettä oli noin 5 litraa. Ja nyt jos hän poksauttaa sillä jonkun koneen jatkolennollaan niin arvatkaa kenen sormenjäljet siitä kanisterista löytyy…
Kuala Lumpurissa sitä ukkoa kuvailtiin monella muullakin vehkeellä kuin minun kännykkäkamerallani, jolla otettu kuva löytyy albumista.
Olemme nyt tätä kirjoitettaessa siis majoittuneet Sanur Beachille Balilla ja ainakin alku on ollut hieno. Hotelli on erinomainen ja loistavalla paikalla ihan rannalla. Nettiyhteydet ovat aika kapeat joten luvattujakaan kuvia en ole vielä saanut pudotettua albumiin. Piakkoin ne sinne kuitenkin jotenkin järjestyvät. Palataan asiaan loppuviikolla.

Joulupäivän Shishat ja Tapanin ajelut

Joulupäivänä porukka hajaantui erilaisille retkille tahoilleen. Peku, Kaija, Niko ja Jenni lähtivät ”Eagle Feeding” kuvausreissulle mangrovesuolle, Paula meni joulupukilta saamaansa jalkahierontaan ja otti Emman mukaansa. Minä lähdin Santun kanssa pelaamaan golfia. Seija, Ralle ja Kimi pysyttelivät varjossa elvyttämässä erilaisia vammojaan, sillä Ralle ei sen jalkavammansa kanssa päässyt edes uima-altaaseen. Pauli ja Tarja suuntasivat rannalle joulupäivän viettoon.

Santun kanssa kiidettiin tulipunaisella Protonilla sinne golf-kentälle. Jota ei löytynyt sitten kirveelläkään. Pujottelimme siinä ympäristössä monet pikkutiet kunnes tajusimme että se kenttä oli suljettu. Maansiirtokoneet siellä jylläsivät ja möyrivät eikä pelaamiseen ollut mitään mahdollisuuksia. Pari muutakin kenttää Langkawilta löytyy mutta ne ovat oikeita golffareita varten eli tasoitusten pitää olla jotain 26 luokkaa. Siis ei koske meikäläistä.
Teimme pikaisen suunnitelman muutoksen ja haimme Seijan ja Rallen mukaamme ja lähdimme käymään Langkawin korkeimmalla vuorella jossa oli jonkinlainen näköalatornikin. Sinne emme Paulan kanssa viimeksi päässeet sen ollessa silloin suljettuna. Nyt se oli auki ja ihailimme Langkawia ylhäältä päin hieman katkeransuloisin tunnelmin. Se helvetin kaapelikärry-vuori jonne emme jaksaneet jonottaa, oli nimittäin huomattavasti matalammalla. Hyvä reissu kaikin puolin ja huikeat näköalat joka puolelle saarta. Protonille teki vähän tiukkaa se nousuosuus mutta alamäkeen se tuli ihan mukavasti.
Paluumatkalla seurasimme yhdellä levähdyspaikalla kun apinat putsasivat tien varressa olevaa roskista. Jouduimme samalla parkkialueella hieman tuunaamaan Protonia, josta oli irronnut etuosasta joku muovinkappale. Sidoimme sen löytämillämme kumilangoilla kiinni kunnes pääsisimme hotellille josta löytyisi muita apuvälineitä.

Kotkanruokinta-mangrove-ryhmä oli tyytyväinen mielenkiintoiseen reissuun jossa oli ollut paljon erilaista nähtävää. Paulalla ja Emmalla oli ollut ihan mukava hierontareissu joskin erilainen mihin Thaimaassa olemme tottuneet.

Illalla Pauli ja Tarja lähtivät joulupukin tuomille hieronnoille ja Peku ja Kaija tekivät seuraa. Me muut menimme illalliselle Taj Mahal nimiseen intialais-arabialaiseen keittiöön erikoistuneeseen ravintolaan. Sapuska oli hyvää mutta jälkiruoka se vasta mielenkiintoinen olikin.
Tilasimme kaksi Shishaa. Toinen mansikkaa ja toinen omenaa. Eli meikäläisittäin vesipiippuja.
Erikoinen härpätin johon ladataan se makupanos sinne yläpäähän ja sen päälle tinapaperia, ja sen päälle hehkuvia hiiliä. Ja sieltä pitkän letkun päästä kun imee, se kama menee vesisäiliön läpi ja sitä sitten pössäytellään. Melkein kuin tupakkia mutta ei kuitenkaan. Se on jotain maustettua vesihöyryä se tavara eikä ota yhtään henkeen. Itse lopetin tupakoinnin suunnilleen 12-vuotiaana joten en pysty arvostelemaan kuinka tupakoinnin oloista se on mutta erikoinen kokemus kuitenkin. Kaikki vetelivät niitä höyryjä vuorollaan ja muut valokuvasivat sitä touhua. Albumissa pari kuvaa tästäkin riemusta. Pitäisiköhän ostaa yksi tällainen Shisha-systeemi kotiin ihan vaan koristeeksi.

Lauantaiksi halusimme Paulan, Santun ja Emman kanssa lähteä snorklailemaan mutta emme saaneet ketään muuta innostumaan. Päätimme sitten toimia tässä jutussa ihan ”livenä” eli lähdimme aamulla kohti Cenagin rannan vilkkaimpia osia ja tarkoituksenamme oli ostaa se saarireissu siitä vaan ilman ennakkovarauksia. Sehän onnistui mukavasti, joskin epäilen vähän että ei sitä ihan normaalista ohjelmistosta ostettu, sillä meidät heitti sinne toiselle puolelle Langkawia tämän retkimyyjärouvan vaitelias poika isolla harmaalla mersulla. Teimme puolipäiväretken merelle jossa pääsimme snorklaamaan ja ottamaan aurinkoa autiolla rannalla. Tapaninpäivän ajelumme teimme siis Nishan veneellä ja aika haipakkaa oli tämä kyyti. Olihan siellä toki muitakin jotka luulivat olevansa ainoita siellä rannalla mutta aika autiota siellä kuitenkin oli.
Pieni virkistävä episodikin sinne mahtui mukaan. Olin juuri ottamassa valokuvia yhdestä luonnottoman näköisestä kivestä kun hiljaisuuden rikkoi Emman viiltävä kiljunta. Olimme Santun kanssa sen rannan toisessa päässä ja huomasimme Emman juoksevan mereen ja Paulan heittelevän jotain ympäriinsä ja huutavan kovaa. Yksi apina oli jostain sieltä saaren kallioilta uskaltautunut kokeilemaan onneaan, josko vierailta irtoaisi lounasta. Juoksin lähemmäksi ja näin kuinka tämä apinan ketale nappasi jonkun punaisen muovikassin Paulalta ja lähti raahaamaan sitä poispäin.
Paula heitteli sitä kokistölkeillä ja ties millä mutta otus ei ollut tietääkseen. Kun lopulta pääsin siihen lähemmäksi paiskasin sitä kourallisella hiekkaa ja se tepsi, kaveri vilahti takaisin Tarzanin luokse sinne viidakon suojaan. Siinä pussissa oli vain Emman keräämiä simpukoita, joten suurta vahinkoa ei olisi tullut vaikka ne olisivat hävinneetkin mutta eivät ne tälle apinalle kelvanneetkaan.

Lauantai meni koko porukalta viimeisestä aurinkopäivästä nauttien. Ilmat ovat todella suosineet, sillä jokainen päivä on ollut pelkkää aurinkoa. Jatkossa Balilla saattaa tilanne muuttua sillä siellä on jo menossa sadekausi.
Illalla kokoonnuimme Thai-ravintola Sawadeehen jossa ohjelmassa oli 100 vuotis-juhlat. Paulan marraskuinen merkkipäivä ja Seijan viime lauantain vastaava laskettiin yhteen ja saimme aikaiseksi kahdet pyöreitä täyttäneiden rouvien synttärijuhlat. Kakkukin kannettiin pöytään ja kun vaihdoimme ”Paljon onnea vaan” englanniksi saimme koko ravintolan mukaan lauluun.

Yhteenvetona Langkawista sanoisin että aikaisemmat käsitykseni pitävät pintansa. Langkawi on rento, rauhallinen, jopa unelias. Hieman kulunut ja nuhjuinen, mutta miellyttävä lomakohde kuitenkin. Langkawilla on kuitenkin jonkin verran näkemistä ja tekemistä ja paikka on oivallinen kohde rentoutumiseen ja auringosta nauttimiseen.
Hotellimme Aseania oli ihan perseestä (anteeksi koruton ilmaisu, mutta se on ainoa todellisuutta kuvaava adjektiivi). Näin huonosti hoidetussa hotellissa en ole luultavasti koskaan lomaillut, ja vaikka se olikin edullinen, on sääli katsoa kuinka hieno miljöö on pilattu välinpitämättömyydellä ja laiskuudella. Osa henkilökunnasta oli ihan mukavaa ja yrittivät pelastaa mitä pelastettavissa oli, mutta varsinkin siivoojat ovat kyllä häpeäksi ammattikunnalleen.
Minulla oli tosin respassa yksi henkilökohtainen ystävä joka iloisesti vilkutti aina kun nähtiin. Tämä oli se virkailija jonka kaverin autoa ”lainasin” parin päivän ajan.
Sunnuntaina lähdemme kohti Indonesiaa ja Balia. Sieltä sitten ensimmäiset tunnelmat alkuviikosta.

Jouluviikko Langkawilla

PASI: Majoituimme maanantai-iltana tuon edellä kerrotun lentokenttäsekoilun jälkeen hotelli Aseaniaan, Langkawille. Todella hyvän näköinen hotelli ainakin ulkoisesti. Kaunis allas-alue vesiputouksineen. No, moni on kakku päältä kaunis.
Ongelmat alkoivat välittömästi. Seijan ja Rallen huone haisi pahalle ja oli jopa siivoamatta edellisten asukkaiden jäljiltä. Kaikki muutkin huoneet olivat todella vaatimattomia. Joko ilman parveketta tai pienellä ja tyhjällä parvekkeella, huonokuntoisia ja nuhjuisia huoneita.
Jossain huoneessa ei ollut yhtään toimivaa valoa, Santulla ja Kimillä putoilivat kaappien ovet, meillä lakkasi tulemasta sähköä osasta pistorasioista, melkein kaikilta puuttuivat pyyhkeet, vessapaperit lopussa, jne. Lista on loputon. Hotellin kolme tähteä lienevät peräisin jostain 80-luvulta tai jopa kauempaa. Lyhyesti yhteen vedettynä: parempi nimi tälle olisi Motelli Aseania.

Illalla kävimme koko porukalla syömässä ja oli mukava havaita, että kysyntä luo toimintaa. Kävelimme yhden ravintolan eteen ja kerroimme että meitä olisi 13 ja haluaisimme ruokailla yhdessä. Välittömästi lähti yksi iso pyöreä pöytä siivoukseen ja jotain jakkaroita alettiin ripottelemaan sen ympärille. Ilmoitimme kohteliaasti että ei käy, tuolit pitää olla kaikilla, eikä mitään muovisia saunajakkaroita. Yksi pariskunta häädettiin saman tien viereisestä pöydästä ja niin meillä oli kaksi isoa pöytää vierekkäin ja kaikilla oma tuoli. Muovinen tosin. Ja aika heikkoa tekoa, minulta se tuoli halkesi kappaleiksi ja tömähdin perseelleni lattialle. Jotain tuttua tässä tilanteessa oli, sillä näitä muovituoleja ja rantatuoleja minulta tuppaa hajoamaan alta jatkuvasti. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja halpaa ja siinä on jo kaksi positiivista asiaa yhdellä kertaa.

Ensimmäinen aamiainen tiistaina vahvisti kaiken edellä mainitun hotellimme suhteen. Bonuksena hotelli on täynnä malesialaisia ja intialaisia ja ties mitä-laisia, jotka pitävät niin helvetillistä meteliä, että sitä luulee olevansa nuudelimarkkinoilla aamupalalla. Aasialaiset lapset kommunikoivat keskenään kiljumalla ja aikuiset huutamalla, joten varsinkin aamiaisella olisi kuulosuojaimet tarpeen.
Rentouduimme rannalla ja perehdyimme paikkoihin ja systeemeihin. Me olimme Paulan ja Emman kanssa täällä 2008 keväällä ja Peku, Kaija, Pauli ja Tarja ovat käyneet täällä Langkawilla noin kymmenen vuotta sitten. Länsimaisia turisteja ei paljon rannoilla näkynyt ja koska aasialainen lajitoverimme tulee ulos kolostaan vasta kun aurinko laskee, siellä oli miellyttävän rauhallista.
Suunnittelimme alustavia juttuja viikon varrelle ja nautimme auringosta täysillä. Palovammoja oli tiedossa mutta ei niitä juuri sillä hetkellä kukaan murehtinut.
Kävelimme Tengahin rantaa pitkin Lanai Resortin rantabaariin lounaalle. Lanai on se sama hotelli jossa silloin 2008 vietimme pari viikkoa rannalla olevassa huvilassa. Nasi Goreng Lanai oli säilynyt ennallaan ja aika moni meistä sen siinä lounaaksi nauttikin.
Paluumatkalla nousuvesi aiheutti ongelmia ja vähän tappioitakin. Yhden kallioisen niemenkärjen kiertäminen ei enää onnistunutkaan ihan helposti ja Emma kompuroi käsipuolessani polvensa verinaarmuille. Ralle horjahti samoilla kohdin niin pahasti että sai jalkapohjaansa usean sentin mittaisen avohaavan.

Keskiviikkona starttasimme pikkubussilla ja taksilla koko porukka kohti Langkawi Oriental Villagea ja siellä meitä odotti huima hiihtohissiä muistuttava ”Cable Car” matka läheisen vuoren huipulle. Esitteiden mukaan tämä vaijerihissi aukeaa klo 10. Jostain syystä kuitenkin aikatauluissa oli kiinteä muutos: keskiviikkoisin systeemi lähtee pyörimään vasta klo 12. Joten kaksi tuntia tallustimme ympäri sitä kylää ja shoppailimme kaikkea tarpeellista. Itse jouduin investoimaan lierihattuun koska kaulani ja niskani olivat palaneet ja lieri suojasi juuri näitä kriittisiä kohtia. Matkatoverini eivät selvästi hyväksyneet valintaani, sillä sitä lakkia haukuttiin ihan yleisesti.

Kun sitten lippuluukut aukesivat meille valkeni karu totuus. Jokunen mustatukkainen lajitoverimmekin oli päättänyt tulla juuri tänään tänne ”cable car” ajelulle. Mielettömät lippujonot ja sen jälkeen vielä mielettömämmät jonot itse härveliin. Jaksoimme kuitenkin jonottaa siinä helvetillisessä helteessä melkein kaksi tuntia kunnes rivimme alkoivat harventua. Ensimmäisenä luovuttivat heikoimmat lenkit eli Ralle, Kimi ja Santtu. (suora lainaus: ”lähdetään vittuun täältä”) Muutama minuuttia myöhemmin lähdimme minä, Paula, Emma, Seija, Pauli ja Tarjakin. Ja vielä kun olimme taksissa lähdössä hotellia kohti näin kuinka viimeiset sinnittelijät Peku, Kaija, Niko ja Jenni tulivat pois kylän alueelta. Perkele, pitäkää tunkkinne, ei meitä oikeasti kiinnostanutkaan sinne ylös mennä.
Apeat tunnelmat olivat pinnassa kun kokoonnuimme uima-altaalle ja varsinkin allasbaarille. Siitä se sitten pikku hiljaa kuitenkin alkoi jo naurattaa koko homma. Päivä siinä meni pilalle kun seisoskeltiin järkyttävän kuumassa jonossa ja vieläpä ihan turhaan, mutta eiköhän se tästä vielä iloksi muutu. Otetaanko vielä toiset Tiger Beerit?
Illalla käytiin Lósteria:ssa pizzalla lähinnä siksi, kun me Paulan kanssa olimme sitä niin hehkuttaneet muistellessamme parin vuoden takaisia herkutteluita.
Torstaiksi oli kaikilla jotain suunnitelmia ja itse olin jo aikaisemmin päättänyt vuokrata auton pariksi päiväksi. Kysyessäni hotellin respasta neuvoa mistä kannattaisi aloittaa auton hommaaminen, se respan kaveri meni jännän näköiseksi ja vinkkasi minut sivummalle. Hänellä olisi tiedossa yksi kaveri jolta saisin auton paljon halvemmalla kuin vuokraamosta. Tehtiin alustava varaus ja sovittiin torstaiaamuksi klo 10 se kaveri sen auton kanssa hotellille. Ei ollut pahemmin puhetta kansainvälisistä ajokorteista tai vakuutuksista, mutta ehdotettu hinta oli todella kohdallaan.

Torstai. 24.12.209 Jouluaatto.

Aamulla tapasin tämän salaperäisen kaverin, jonka käyntikortissa on kaksi delfiiniä ja logo jossa lukee ”Dolbhins Cruise”. Auto oli siistin näköinen, kirkkaan punainen Proton Wira. Yes!. Olen juuri pääsemässä ensi kertaa Malesian autoteollisuuden kruununjalokiven puikkoihin.
Vuokrasopimus tehtiin aika nopeasti. Kerroin sukunimeni ja hotellihuoneen numeroni ja tämä risteilyisäntä kertoi vuokrahinnan. Sen kummempia muodollisuuksia ei siinä tarvittu. Oikeastaan taitaisi olla parempi puhua auton lainaamisesta kuin vuokraamisesta.

Lähdimme Paulan, Emman, Santun ja Jennin kanssa Kuah Towniin. Allamme nieli asvalttia kirkkaan punainen Proton Wira, Special edition 1,5 GLi. Uskomaton tunne. Ihan kuin olisi laittanut ruohonleikkurin moottorin mersuun. No, toimihan se nyt jotenkin mutta aika laiska peli autoksi. Ja kaiken kruunasi punainen mansikantuoksuinen Wunderbaum roikkumassa peilissä.
Paula ja Jenni shoppailivat kuumeisesti ja me Santun kanssa teetettiin paitoja ja lippiksiä.
Paluumatkalla käytin porukan siellä Langkawin kotkalla, jossa oli huomattavan hiljaista sielläkin.
Pakko kait se on uskoa että maailmanlaajuinen taantuma syö turismia.

Aika paljon joulu näkyy kuitenkin katukuvassa vaikka muslimivaltiossa ollaankin. Luultavasti siksi, että olemme turistisaarella. Kaikki ravintolat valmistelivat jo päivällä jouluillallisiaan. Mekin kävimme varaamassa pöydän koko porukalle jo iltapäivällä.

Matkaseurueemme joulujuhla oli suunniteltu alkavaksi kello 18:00. Sitä edelsi noin tunnin mittainen harjoitus, jonka aikana illan ensimmäinen pääesitys saisi lopullisen muotonsa.
Tasan kuudelta kaikki olivat kokoontuneet Nikon ja Jennin hotellihuoneeseen sängyille, sillä se nyt vaan sattuu olemaan puolet isompi huoneisto kuin kellään muulla.
Ohjelmassa piti olla perinteinen Tiernapojat-esitys, mutta Tiernapoikien ollessa estyneinä se korvattiin hieman varttuneemmalla versiolla joka kantoi nimeä TIERNASEDÄT. Itse olen Kuningas Herodeksena jäävi kommentoimaan esitystä mutta jos yleisöllä oli edes puoliksi niin hauskaa kuin Tiernasedillä, se meni sitten varmaan ihan kivasti. Peku toimi aseenkantajanani Knihtinä, Ralle murjaanien kuninkaana ja Pauli Mänkkinä tähtensä kanssa. Varsinkin Rallen tummanpuhuva maskeeraus kirvoitti yleisöltä lievää voimakkaampaa hihitystä. Valokuva-albumiin ilmestyy huomenna pari kuvaa esityksestä. Tätä kirjoitettaessa niitä ei ole käytettävissäni.
Tämän spektaakkelin jälkeen oveen koputti itse Joulupukki. Kovin oli pukki sellaista aasialaista mallia, sillä pituutta ei ollut kuin vajaat 140 cm. Mutta juttua piisasi. Pukki kertoi tulleensa Rovaniemeltä porolla ja olevansa peräti 45 vuotta vanha. Kun tiedustelimme häneltä että muistitko jättää Petterille vettä kun on niin kuumakin, Joulupukki tokaisi että pyörtyköön, nyt mennään asiaan.
Lahjojen jako meni siten, että Emma eiku siis Joulupukki luki paketista aina yhden nimen kerrallaan, istui tämän lahjan saajan syliin ja halasi ja toivotti oikein hyvää joulua.
Lahjat jaettuaan tämä puuhkalakki, harmaanuttu, tempaisi sellaisen tanssiesityksen että oksat pois.
Hieman koreografia meni sekaisin kun liian pitkät joulupuvun puntit jäivät jalkoihin ja partakin vähän kutitti. Mutta paras joulutanssiversio mitä olen koskaan nähnyt tästä ”Por gue te vas” nimisestä 70-luvun hitistä.
Tarja oli leiponut meille jokaiselle nimikoidun piparin ja hommannut jostain glögiäkin.
Tästä ei joulujuhla kyllä parane ja niin hauskaa oli että ei voi oikein kuvaillakaan.
Illalla söimme yhteisen jouluillallisen kylällä joka meni korkeintaan keskihauskasti, sillä ruoka oli vain osittain maukasta ja oikeaa. Kimi ei saanut oikeastaan kerralla mitään tilaamaansa ja laskutuskin vähän ontui. Aina ei voi onnistua.
Kylällä liikkui yllättävän paljon joulupukkeja ja tonttuja, ja kaikki pääsääntöisesti mustatukkaisia aasialaisia turisteja. Hauskan näköistä touhua tämmöisissä lämpötiloissa.
Albumiin ilmestyy myöhemmin tänään muutama kuva joulunalusviikon tapahtumista.

HYVÄÄ JOULUA!!

Santun Hong Kong-Tiivistelmä

Santtu tiivistää tässä omat näkemyksensä Hong Kongista:

Yksinäinen: Vain tuo sana voi selittää sen, miksi puoli miljoonaa Kiinalaista änkee saman vitun kaupan sisään eikä millään suostu poistumaan sieltä. Yksinäisyys saattaa myös selittää sen, miksi Kiinalaiset kaipaavat ihmiskontaktia niinkin paljon, että tönivät jokaikistä kyynärpäillään ohi kulkiessaan. Metro on eräänlainen paikallinen tori, jossa Kiinalaiset kokoontuvat sosiaalisiin tapaamisiin, ja bussipysäkit ovat luotu vain jonottamisen ilosta. Näin kokoontumalla he pystyvät taistelemaan alati kasvavaa yksinäisyyttään KAHDEKSAN MILJOONAN ihmisen kaupungissa.

Mauton: Mikään muu ei voi selittää sitä Sushi –ravintoloiden määrää.

Kielimuuri: Vaikka Kiinalaiset puhuvatkin sujuvaa englantia Honk Kongissa, ei se tarkoita että he tietävät mitä puhuvat, tai ymmärtävät. Tilatessani nuudelikeittoa kanalla , sain vettä ja raakaa kanaa, ja viikkoa aikaisemmin keitettyjä nuudeleita. Tilatessani riisikakkua kanalla, kinkulla ja katkaravuilla, sain nuudelikettoa… jossa ei ollut riisiä tai kanaa (ehkä, ei se yksi lihanpala ainakaan kanalta maistunut), hieman kinkkua ja kaksi (2) katkarapua. Näin ollen voidaan päätellä, että kyseessä on jo pakko olla Kiinalaisten ymmärrys englannin kielen saralla. Varsinkin kun ottaa huomioon, että ainoa onnistunut ruokailu suoritettiin Indonesialaisessa ravintolassa jossa tarjoilijana toimi Indonesialainen nainen.

Juoksuvaihto Kuala Lumpurissa Talvisodan hengessä. (Laukkuja ei jätetä)

Maanantaina lähdimme siirtymään Hong Kongista Malesiaa ja Langkawia kohti. Tilasin meille oman linja-auton lentokenttäkuljetusta varten, sillä olisimme tarvinneet taas neljä taksia ja päälle junamatkan, ja sitä herkkua olimme jo tarpeeksi nauttineet.
Hong Kongin lentoasemalla päivän sävel alkoi hiljakseen selvitä. Olimme ilman aamiaista liikkeellä ja kentälle oli varattu yli kaksi tuntia jonka yhteydessä piti syödä ja tsekkailla viimeiset ostokset.
Toivottoman hidas Check In ja sen jälkeen marssi kohti lähtöporttia puhemies Maon hengessä, eli Pitkä Marssi. Ja vielä kahdella (!) eri junalla ajelua ennen kuin olimme edes oikeassa terminaalissa. Siihen aamiaiseen jäi vähän niukasti aikaa sillä lentommekin oli 10 minuuttia etuajassa. Tämä ennakko sinänsä ei haitannut sillä Kuala Lumpurissa meillä olisi edessä aika tiukka vaihto Langkawin lennolle, ja kaikki lisäaika toisi siihen helpotusta.
Koneessa sitten istuttiin ennen liikkeelle lähtöä niin pitkään että se etuajassa lähteminen oli jo historiaa. Oma perheeni joutui takimmaiseen mahdolliseen riviin eli sinne missä ei selkänojaa kallistella ja jalkatila on vieläkin normaalia pienempi. Neljä tuntia siinä sitten kärvisteltiin. Vähän ennen Kuala Lumpuria kapteeni kuulutti että ilmatilassa on vähän ruuhkaa ja joudumme kiertelemään noin 10 minuuttia joten tulisimme laskeutumaan noin 14:55. Kylmä hiki hiipi kaulukseeni kun tajusin että meille ei jää riittävästi aikaa siihen koneen vaihtoon.
Kun olimme sitten passintarkastusjonossa niin viimeistään silloin sen kaikki muutkin jo tajusivat. 15 minuuttia aikaa päästä läpi maahantulomuodollisuuksista, hakea laukut, siirtyä kansallisen terminaalin puolelle, checkata lennolle, läpäistä turvatarkastukset ja siirtyä portille. Siis ei pienintäkään mahdollisuutta onnistua.
Koskapa peli näytti jo täysin pelatulta, päätimme että periksi ei anneta.
Laukkuhihnoille juoksusta alkoi sellainen Kabaree, jota kukaan mukana olleista ei takuulla unohda koskaan. Ja voi olla että jokunen lentokenttävirkailijakin muistaa meidät pitkään.
Heti kun ryntäsimme sinne laukkuhihnoille, sovittiin että minä juoksen sinne chekkaustiskille ja pidän sen auki kunnes kaikki ovat paikalla laukkujen kanssa. Pistelin siis aivan täysillä kohti Customs-kylttejä. Juoksin suoraan läpi vihreästä ”Nothing to declare” portista ja PERRRKELE, siinä oli heti joku ylimääräinen turvatarkastus. Reppu läpi siitä läpivalaisukoneesta ja juoksuun. Onneksi minulla oli tässä kisassa kotikenttäetu, sillä tiesin parin vuoden takaisista kokemuksistani mihin pitää rientää. Olin siellä kansallisten lähtevien hallissa alle kahdessa minuutissa ja aika pian löysin opastetauluilta sen tiskin numeron, josta Langkawin koneeseen checkataan. Ja aikaa oli jäljellä ehkä noin 5 minuuttia. Siinä oli edessä kuitenkin kohta jossa matkalaukut turvatarkastetaan. Oikaisun paikka, joten livahdin reppuni kanssa yhden köyden alta ja olin hetkessä siellä R39 tiskillä, jossa oli kolme ihmistä jonossa ennen minua.
Tässä kohtaa iski ensimmäinen epäuskon hetki. Olin lähtenyt juoksuun mukanani vain 9 lentolippua ja 2 passia. Pirullakos näillä tsekkaat sisään 13 ihmistä. Pikapuhelu Santulle ja nopeat ohjeet: seuraava juoksija tänne tiskille, kaikkien passit ja lentoliput mukanaan. Heti ja täysillä.
Santtu ryhtyi toimeen ja sillä aikaa minä ryhdyin uhkailemaan sitä virkailijaa. Ilmoitin aika päättäväisesti hänelle että tätä tiskiä et sulje, ennen kuin me olemme kaikki täällä laukkujemme kanssa. Kaveri vähän kiemurteli ja kysyi siinä ohessa aika ikävästi, että missähän nämä ”kaikki” mahtavat juuri nyt olla laukkuinensa. Siihen en jostain syystä kyennyt oikein vastaamaan joten valehtelin että ovat juuri tulossa.
Meillä oli pojan kanssa se puhelu auki koko ajan kun tämä ilmestyi sinne turvatarkastuksen ulkopuolelle pyörimään nippu passeja kädessään. Annoin ohjeet kuinka sinne tiskeille pääsee ohi niistä virkailijoista, joskin meillä oli pieniä kommunikaatiovaikeuksia, sillä minun vasempani ei ollutkaan sama kuin Santun vasen.
Siellä me sitten tsekattiin koko porukka koneeseen. Peli oli 1-0 meidän eduksi, mutta pientä haastetta oli vielä ilmassa. Laukut eivät olleet edes vielä tulleet sieltä hihnalta ja meitä oli vasta kaksi siellä paikan päällä. Saimme Santun kanssa puhuttua 10 minuuttia lisäaikaa jostain sisäänheittotiskiltä numero R63 ja otimme puhelun Pekulle jolle kerroimme tilanteen. Osa laukuista oli tullut mutta noin puolet puuttui eikä hihna edes pyörinyt. Tässä oli nyt todella sitä ”Amazing Race” tunnelmaa.
Siinä kun pulssi lyö kahta sataa ja vituttaa, niin tuli jostain alitajunnasta tuli mieleeni että onkohan Barona aloittanut henkilöstöbisneksen täälläkin päin maailmaa. Siihen malliin sitä laukkuhihnaa ainakin siellä tulopäässä pyöritettiin.
Samaan aikaan kun kello kävi eikä niitä laukkuja tullut sieltä hihnalta, tajusin että jos emme pääse muutamassa minuutissa tästä eteenpäin, emme ehdi itsekään siihen koneeseen. Lähtöportti oli jo aikataulun mukaan sulkeutunut.
Tapahtumissa seurasi vaihe, jossa itse en ollut mukana kuin puhelimen välityksellä, mutta josta olen kuullut autenttisia kertomuksia. Kun viimeinen laukku tuli hihnalta olimme Pekun kanssa puhelimessa ja ryhdyin juoksuttamaan porukkaa läpi lentoasemasta. Talvisodan hengessä tätä operaatiota oli tähänkin asti vedetty, eikä vieläkään ollut tarkoitus jättää ketään. Ei laukkujakaan.
11 suomalaista ryntäsi raivon ja sisun voimalla laukkukärryjen kanssa läpi tullista ja turvatarkastuksista kuin pohjoinen tunturituuli. Siinä taisi tulla kaadettua muutama kohdalle osunut huono-onninen mustatukkainen lajitoverimmekin. Odotimme Santun kanssa sellaisen lasiseinän takana koska se revohka ilmestyisi näkyviin, mutta ketään ei tullut sieltä putkesta josta me olimme sinne terminaaliin juosseet. Yhtäkkiä näin tuttuja hahmoja keilaamassa laukkukärryillä eteensä osuneita ihmisiä, mutta nämäpä tulivatkin sisään terminaalin ulko-ovesta. Noh, samapa tuo jos tulivat eri suunnasta kuin oli tarkoitus, mutta mielenkiintoinen juttu sinänsä, kun kuitenkin koko ajan puhelimessa yritin heitä opastaa ihan eri reittiä.
Ohjasin loput (ja hikiset) ystäväni kohti seuraavaa laukkujen läpivalaisua ja sitten juoksin sinne R63:lle ja ilmoitin sille virkailijalle että täältä ne nyt tulevat, ne puuttuvat laukut. Siinä sitten merkattiin yksi kerrallaan jokainen laukku ja heitettiin ne talkoovoimin toiselle hihnalle josta ne katosivat ulos terminaalin seinästä. Kesken tämän laukkujen heitto-operaation koko homma keskeytyi kun joku helvetin englesmanni (tai vastaava) ohitti meidät ja ryhtyi maksamaan omia ylipainomaksujaan siinä samalla tiskillä. Taisin hieman epäkohteliaasti pyytää häntä häipymään, ja hän hyvin määrätietoisesti ilmoitti että meillä on sama lento joten hän hoitaa nyt omat asiansa tässä välissä. Nieleskelin hetkisen ja kerroin hänelle että ok, mutta kun pääset sinne lähtöportille, kerro että meitä on vielä muitakin tulossa.
Kun kaikki laukut oli hoidettu tunsin taas kerran pienen epätoivon hetken valtaavan mielialaa. Juuri tällä hetkellä koneen oli jo määrä nousta ilmaan. Jostain syystä ne laukut kuitenkin olivat kelvanneet selvitykseen, joten emme hellittäneet otettamme. Ehkä se lähtö onkin kuitenkin hieman myöhässä.
Osa porukasta oli jo kipaissut sinne lähtöpuolen ovelle, jossa minua odotettiin niiden lähtöselvityskorttien kanssa. Lykkäsin koko nipun sille sotilaan näköiselle hemmolle ja kerroin että siinä on 13 lippua ja meillä on todella kiire. Pääsimme siitä vielä lähes käden heilautuksella läpi, mutta edessä oli vielä ihan täysi turvatarkastus. En ole koskaan eläessäni niin törkeästi etuillut missään. Työnsin reppuni suoraan sinne läpivalaisukoneeseen ja läppärin ja kännykän omaan kippoonsa perässä.
Olimme siinä vaiheessa jakautuneet kahteen eri tarkastuspisteeseen ja huusin niin lujaa että varmaan kuului kaikille, että se joka ensimmäisenä pääsee tästä läpi, juoksee sinne lähtöportille eikä anna sen sulkeutua, jos se jostain syystä vielä olisi auki.
Reppuni tuli aika nopeasti sieltä koneesta läpi, mutta läppäri ja kännykkä jäivät jostain syystä puolittain sinne sisään. Työnsin käteni olkapäätä myöten sinne masiinaan ja otin ne itse ulos sieltä.
Pääsinkin heti toisena läpi, heti kun minut oli sillä käsiskannerilla pariin kertaan tarkastettu, sillä en riisunut mitään vöitä yms. metalliosia.
Juoksin sata lasissa kohti porttia P11 ja näin välillä edessäni valkopaitaisen ja pienen ihmisolennon juoksevan vieläkin kovempaa, poukkoillen, puskien ja kyynärpäitään käyttäen, läpi ihmisjoukkion.
Jenni se siellä pisteli kuin aropupu kohti lähtöporttia P11. Uskomaton voittajafiilis siitä syntyi kun huomasimme että se jono oli vasta menossa porttia kohti. Siinä hypittiin ja hakattiin ylävitosia ja hihkuttiin hulluina ilosta. Olipahan juoksuvaihto. Ja kun kävelimme hien laskiessa kohti Air Asian konetta, siellä koneen takana oli laukkukärryt lastauksessa, josta pongasimme useita omia laukkujamme.
Lento kesti vain tunnin mutta koskaan en ole niin hyvillä mielin istunut lentokoneessa. Hirveä oli jano, mutta loppumatkasta saimme ostettua vettä ja limua. Ymmärrettävistä syistä johtuen emme olleet ehtineet vaihtaa valuuttaa siellä edellisellä lentoasemalla, mutta Rallen naapuri oli laittanut sen verran Malesian Ringittejä meille mukaan että ja säilyimme tajuissamme Langkawille asti. Kiitokset vaan sinne jonnekin, kuka sitten lienetkin. Kaikki laukut tulivat perille ja lentoasemalla vedimme taas turistivaihteen päälle, ja otimme rauhallisesti.
Heti hotellille päästyämme pidimme purkupalaverin allasbaarilla, jonka aikana baarista loppui olutkin. Sehän on toki luonnollista, sillä olihan meillä takana pitkät matkat. Lentoa ja juoksua.

Hong Kong, kaksi kaupunkia

PASI: Näin se on nähtävä. Kahdeksan miljoonaa asukasta ja aika selkeästi kaksi kaupunkia..
Hong kong Island, pilvenpiirtäjiä, pankkeja ja aika väljästi ihmisiä. Mantereesta Hong kong Islandin erottavan salmen pohjoispuolella Kowloon, jossa sitten taas tallustaa paikallinen rahvas.
Joukkiomme starttasi sunnuntaipäivään hyvin nukutun yön jälkeen sovitusti klo 10. Sopimus ei tuntunut kantautunee kaikkiin ryhmiin, sillä Pauli ja Tarja olivat vielä 20 yli 10 kateissa. Sekin pikku viivästys sitten selvisi ja syyllinen oli luonnollisesti joku kadonnut luottokortti, joka ei sitten onneksi ollutkaan kadonnut.
Otimme kolme taksia ja siirryimme jonossa Victoria Peakin Tram Stationille. Tällä vähän sveitsiläisvaikutteisella vuoristojunalla hilauduimme ylös Hong Kongin ”must” kohteelle, Victoria Peakin näköalapaikalle. Aika makeet oli näköalat, myönnetään. Albumissa muutamia kuvia kohdassa ”Hong Kong-Langkawi-Bali, Joulu 2009, Uusivuosi 2010”. Tähän samaan albumiin latailen sitten lisää kuvia sitä mukaa kun niitä syntyy.
Peakin jälkeen palasimme samalla vaijerijunalla ”maan pinnalle” ja kävelimme jonkun matkaa Admiraltyn metroasemalle, josta siirryimme melkein ongelmitta Kowloonin puolelle.
Melkein siksi, että Kaijan ja Santun 3 päivän Hong Kong kortti ei kelvannut metron maksupisteellä. Kävivät sitten selvittämässä sotkua jossain sillä aikaa kun me kaikki muut odottelimme jo siellä toisella puolella. Santtu alkoi käymään jo melko lämpimänä ja kaikkihan me tiedämme mistä silloin on kysymys. Hyvä ruoka, parempi mieli. Tai itse asiassa ihan mitä vaan ruokaa pojalle niin kyllä se siitä mielikin sitten paranee.
Kowloonissa hajaannuimme ja yhdeksän nälkäisintä hakeutui heti johonkin vähän outoon kiinalaiskuppilan takahuoneeseen lounaalle. Sattumalta sieltä sai myös edullista Tsing Tao – olutta joten päivä alkoi yllättäen näyttää valoisammalta.
Porukka hajaantui ruokailun jälkeen vielä pienempiin osiin ja siinä vaiheessa pidin jo melko epätodennäköisenä sitä, että kaikki löytävät sovittuun tapaamispaikkaan ajoissa. Kadut olivat nimittäin niiiiiiiiin täynnä pieniä mustatukkaisia ihmisiä, että sekaan ei olisi sopinut edes tiistain hesarin sarjakuvasivut. En olisi koskaan uskonut näkeväni tällaista, saati sitten joutuvani sellaiseen ihmishässäkkään. Laitoin pari paniikissa otettua kuvaa albumiin. Ei siellä ihan tosissaan oikein tullut edes mieleen ottaa valokuvia, kun koko ajan tuli joku syliin, kylkeen tai selkään ja ihmisiä (siis näitä pieniä mustatukkaisia) tuli lisää koko ajan joka puolelta. Hetkittäin tuntui kuin olisi pelannut jotain peliä ja pahikset olisivat saaneet yliotteen. Erikoinen tunnelma.
Olimme Ralle, minä ja Emma parkissa jossain ravintolan yläkerran vessan viereen unohdetussa pöydässä viimeisen tunnin ennen sovittua ryhmätapaamista. Hämmästykseni oli suuri ellei suunnaton kun siellä Mong Kokin metroaseman suuaukolla olivat kuin olivatkin kaikki 13 yhtä aikaa valmiina seuraavaan vaellukseen. Etukäteen en paljon olisi vetoa mennyt lyömään tästä saavutuksesta.
Palasimme metrolla muutaman pysäkinvälin takaisinpäin ja sitten kävelimme Star Ferryn lauttalaiturille. Tällä Hong Kongin kuuluisimmalla lautalla sitten siirryimme takaisin Hong Kong Islandille josta metrolla palasimme lähelle hotelliamme.
Illalla kävimme vielä porukalla ruokailemassa ja päädyimme jostain syystä Indonesialaiseen ravintolaan. Kaikilla on odotukset korkealla kun kohta päästään nauttimaan aidoista indonesialaisista herkuista ja tämä meni vähän niin kuin ennakko-otoksena.
Samassa paikassa Niko kehtasi lopulta kysyä tarjoilijalta miksi sitä kuumaa vettä kannetaan juomalaseissa pöytään joka paikassa. Arvoitus ratkesi. Ihan vaan käsiä lämmittämään kun ulkona on niin hyytävän kylmää. Eihän tuo +15 astetta meille suomalaisille ihan pahimmasta päästä talvea edusta ja aika hyvin meillä pysyy kädet lämpimänä noissa suomen kesää vastaavissa olosuhteissa ilman kuumavesilasejakin. Mutta onhan näillä paikallisilla täällä rankkaa näin talviaikana.
Seija ja Ralle olivat omilla teillään syömässä Sushia sellaisessa paikassa missä se raaka kala ja muut himmelit pyörivät liukuhihnalla ja siitä sitten vaan nappaillaan pikku annoksia. Oli kuulemma ollut hyvää mutta aluksi vähän vaikea systeemi. Hintakin määräytyi lautasten värin mukaan.
Meidän ryhmä (siis oma perheeni) piti vielä Jennin ja Nikon kanssa pienen yöpalaverin ja sitten hilattiin itsemme yöpuulle, sillä aamulla pitää olla huone luovutettuna jo heti seitsemän jälkeen. Matka jatkuu kohti Malesiaa ja Langkawin saarta.

Hong Kong

PASI: Hong Kongissa ollaan. Lennolla valvotun yön jälkeinen aamu valkeni Hong Kongissa hieman utuisena. Tai sitten sitä utua oli vähän silmissäkin, mene ja tiedä.
Huitaisimme Airport Express junalla Hong Kong Islandille ja sieltä hyvässä järjestyksessä neljällä taksilla Central-asemalta hotelli Regaliin, Causeway Baylle. Siellä pilvenpiirtäjien juurella aamuruuhkassa ajettiin kilpaa ja välillä meidät ohitti joku ”omista” toisessa taksissa ja tunnelma oli kuin Amazing Race-matkailu-realitystä.
Porukka oli aika nääntyneen oloista ja kun selvisi että saamme huoneet vasta klo 14-15 oli pienen kenttäpalaverin paikka. Päätettiin lähteä kävelylle ja mahdollisesti lounaalle ja muutenkin tutustumaan tähän niin huiman tuntuiseen kaupunkiin. Kukaan meistä ei ole täällä aikaisemmin käynyt ja siitähän syntyy tietysti jokaiselle omanlaisiaan odotuksia.
Matkaseurueemme on siis kooltaan 13 henkeä ja muodostuu pääosin ystäväperheistä ja näiden jälkikasvusta. Intimiteettisyistä en tarkemmin esittele tätä konklaavia mutta jos tätä juttua seurailet seuraavan kahden viikon aikana niin kyllä nämä tutuiksi tulevat väkisinkin.
Lounaalla tutustuttiin ilmiöön joka on voimassa nämä kolme päivää jonka täällä vietämme. Keskikokoinen kielimuuri. Kaikki pääsääntöisesti puhuvat englantia mutta eivät ymmärrä meidän puhumaamme englantia.
Esimerkkiä: Olimme juuri saaneet huoneemme ja kerrossiivooja työsti Emmalle lisävuodetta. Laukkumme olivat jääneet aamulla hotellin aulaan naruilla yhteen sidottuina ja nyt niitä sitten odottelimme huoneeseen. Siivooja jo lopetteli hommiaan kun kysyin että voitko varmistaa että meidän laukut tulee mahdollisimman nopeasti että pääsemme kipeästi kaivatuille päiväunille. Rouva lupasi jotain että ”ihan hetkinen” ja ryntäsi huoneesta ulos. Ja tuli heti takaisin onnellisesti hymyillen mukanaan silitysrauta ja –lauta.
Samaa ongelmaa esiintyy varsinkin ruokapaikoissa ja tiedossa on varmuudella mukavia muistoja jotka eivät suuremmin juuri sillä tapahtumahetkellä hymyilytä. Pientä hämmennystä esiintyy myös muissakin ruokailukulttuuriin liittyvissä paikallisissa tavoissa. Esimerkiksi pöytään tuodaan kuumaa vettä lasillinen jokaiselle ruokailijalle. Juotavaksi? Tuskin kuitenkaan. Käsien pesuun? Kukaan niissä ei ole tarkkailumme mukaan niin ainakaan tehnyt. Ainoa käyttö on lämmitellä niiden ympärillä käsiään. Täällä on nimittäin aika koleaa, noin 15 astetta lämmintä. Ja paikalliset vetelee tavitakeissa kaikkialla. Meillä on suomalaiset kesävarusteet, sillä jatkokohteemme ovat huomattavasti lämpimämpiä.
Illalla pienen levon jälkeen saimme porukan hajautettua pienten väärinkäsitysten johdosta ja olimme kahdessa osassa syömässä lähialueilla. Meillä oli ihan käypä illallinen eikä taaskaan alkoholia juomana, sillä meillä on selkärankaa syödä ilman oluttakin. Sitä ei siis tarjoiltu joten vedeltiin sivistyneesti kokista pillillä palan painikkeeksi.
Olimme muutamaan otteeseen sellaisessa ihmisruuhkassa että sellaisen kuvailu ei tee sille oikeutta. Eikä ole oikein kuviakaan. Siinä ryysiksessä on täysi työ pitää itsensä ja perheensä tolkussaan että ei siinä paljon kameroita kaivella. Tunkeuduimme jonossa jonkinlaisen 200 metriä pitkä linja-autoaseman jonotusalueen läpi. Oli kyllä hauska katsella sieltä jonon perältä Rallea, Nikoa ja Kimiä joiden päälaet keikkuvat siellä komeasti yli 190 cm:n korkeudella. Siitä on nimittäin matkaa noin puoli metriä siihen ruuhkan yläpintaan. Toinen joukkue oli joutunut jossain ruokamarkkinoilla vastaavaan kaaokseen eivätkä suositelleet sitäkään.
Pidettiin aulabaarissa pieni iltapalaveri ja suunniteltiin hiukan huomista päivää. Mukava aulabaari ja kallista mutta hyvää Tsing Tao-olutta. Nyt tätä kirjoiteltaessa kaikki ovat vetäytyneet huoneisiinsa sillä kaksi vuorokautta 2-3 tunnin unilla riittää hyydyttämään jopa seurueen nuorisojaoksenkin.
Huomenna ohjelmassa kaikenlaista joten palataan asiaan kunhan saan valmiiksi raportin niistäkin tapahtumista.

Vain kaksi viikkoa...

on aikaa lähtöön. Perjantaina 18.12. lennetään Hong Kongiin ja sieltä sitten säädetyssä järjestyksessä eteenpäin. Tuttu kutina alkaa jo hiipimään iholle, ja
oletan että myös ns. lähtöpaniikki iskee vielä vähän ennen kuin päästään matkaan.
Matkaseurueemme on tällä kertaa kooltaan isompi kuin koskaan aikaisemmin, 13 henkilöä, ja ikähaarukka 18-63, joten odotettavissa on vähän kaikenlaista menoa. Ensimmäinen raportti on luvassa luultavasti Honkajoelta parin viikon kuluttua.
Hyvää Itsenäisyyspäivää!!

Kotimatka, Bangkokin taikaa ja avoimia tehtäviä

Pasi: Kotona ollaan ja suolisto pulputtaa. Matka meni ihan mukavasti. Ainakin minulla. Otin vähän rennommin paluulennolla. Join punaviiniä, kuuntelin Juicea, join vähän lisää punaviiniä, kuuntelin Led Zeppeliniä, join aika paljon lisää punaviiniä ja kuuntelin David Bowieta. Tuli ihan nostalginen olo eli palasin suoraan 70-luvulle. Minulla oli kyllä kivaa, mutta jotenkin epäilen että matkaseuralaiseni kokivat lähinnä myötähäpeää. Kostoksi tästä kosteasta kotimatkasta sain kehitettyä aika ärhäkän ööh.. tuota sellaisen pilssiosaston tyhjennystaudin.
Viimeinen neljä päivää, joka muuttui Finnairin ansiosta viideksi päiväksi, meni Bangkokin humussa. Bangkokissa on jotain taikaa jota on vaikea selittää. Suosittelen kokeilemaan.
Minulla on joskus aikaisemminkin tullut mieleen, että voisikohan tänne Thaimaahan jäädä asumaan ja mennä vaikka töihin johonkin. Olen kartoittanut mahdollisuuksiani ja tehnyt muutaman perusolettamuksen. Täällä painaa duunarit töitä niin paljon ja niin pitkää päivää ilman lomia, että sen mahdollisen työn pitäisi olla kyllä jonkinlainen esimiestehtävä, eikä orjan homma. Tässä on lueteltuna muutama mielenkiintoisin vaihtoehto:

Ostoskeskuksen rullaportaiden ohjelmointipäällikkö. Tehtävään kuuluu päättää aina aamuisin kumpaan suuntaan rullaportaat tänään kulkevat. Tai jättää päättämättä, ja antaa niiden poikkeuksellisesti joskus kulkea kaksikin päivää samaan suuntaan. Tai sitten vaihtaa niiden kulkusuuntaa kesken päivän. Ihannehomma sellaiselle, joka nauttii nähdessään turistin tuskan, kun tämä etsii tietä alaspäin ja palaa aina uudelleen eksyttyään saman rullaportaan luo, joka vielä eilen pyöri toisinpäin. Turistin pyörittäminen samassa kerroksessa on tämän tehtävän tulosmittari.

Lasten kävelykouluttaja. Tehtävä edellyttää luultavasti hyviä pedagogisia taitoja. Tarkoituksena on opettaa paikallisille lapsille ruuhkassa kävelemisen jalo taito. En ole ihan varma onko tällaista tehtävää olemassa, mutta kun täällä kävelee, niin tulee väkisinkin mieleen, että jonkunhan on täytynyt nämä ihmiset opettaa ja varsin nuorena vielä. Kaksi vallalla olevaa kävelytyyliä ovat tärkeimmät ja niillä näyttää pärjäävän hyvin.
A) Kävele suoraan eteenpäin, älä missään olosuhteissa väistä vastaantulijaa. Vastaantulija väistää kyllä, varsinkin turisti. Kuinka kaksi paikallista välttää yhteentörmäyksen, en pysty selittämään, mutta se varmaankin sisältyy koulutukseen.
B) Kun kävelet ja havaitset takanasi muita kävelijöitä, ryhdy löntystelemään. Tee se niin että viet mahdollisimman paljon tilaa ja hidastat takana tulijoiden kulkemista. Sisällytä tähän kävelymuotoon myös yllättäviä sivuliikkeitä ja käännöksiä, sillä niillä on toivottu vaikutus takana tulijan häirinnässä.

Hotellisiivoojien käyttäytymiskoordinaattori. Tehtävä edellyttää pirullista luonnetta ja kärsivällisyyttä. Tehtävän tarkoituksena on ajaa vääräuskoinen tai muutoin vaan kitsas turisti hulluuden rajoille. Toteutus toimii suunnilleen näin: aluksi komennetaan siivooja määrävälein soittamaan turistin hotellihuoneen ovikelloa. Mielellään noin 15 minuuttia sen jälkeen kun valot on illalla sammutettu tai aamulla sytytetty. Jos turisti tyhmyyksissään erehtyy avaamaan oven, hymyillään ja kysytään jotain täysin asiatonta, kuten esim. ”Sir, may I help you to open your bed” tai ”Good evening sir, is everything ok” tai ” Good morning sir, do you have laundry today”. Kun turisti sitten parin päivän kuluttua alkaa epäillä joutuneensa järjestelmällisen häirinnän kohteeksi, on aika nostaa panoksia. Aina kun turisti erehtyy poistumaan huoneestaan, käydään huoneessa tekemässä jotain turhaa. Vedetään verhot kiinni, asetellaan pyyhkeitä kylpyhuoneen lattialle, tuodaan pesulapussi sängylle ja laitetaan orvokki pesulan tilauskupongin päälle ikään kuin huomauttamaan turistia, että hänen likapyykkinsä tuoksu häiritsee siivoojia. Sitten ryhdytään poistamaan huoneistosta varusteita. Tärkeä on tässä vaiheessa piilottaa huoneesta se ”Ei Saa Häiritä”-kyltti, jotta turistiraukka ei kykene ehkäisemään näitä ilta- ja aamu-attentaatteja. Käyttäytymiskoordinaattorin vastuulla on huolehtia siitä, että nämä siivoojat toimivat organisoidusti ja muistavat hymyillä koko ajan kun tulevat käytävällä vastaan.

Mustapukuisten nyökyttelijöiden esimies. Jokainen suurempi hotelli on miehitetty laumalla mustapukuisia miehiä joiden päätehtävä näyttäisi olevan nyökyttely. Jokainen ohikulkija saa nyökkäyksen ja hymyn. Saattaa tietysti olla että virallisesti nämä ovat jotain turvamiehiä, mutta jos näin on, niin sitten on maailman kirjat aika pahassa asennossa. Näitä nyökyttelijöitä on nimittäin niin paljon per hotelli, että siitä seulasta ei pääse läpi kyllä muurahainenkaan. Ainakaan ilman nyökyttelyä. Näiden herrojen esimiehen tehtäviin sisältyy nyökyttelijöiden fyysinen sijoittelu hotellin auloihin ja kerroksiin Nyökyttelypisteiden paikkoja on hyvä vaihdella päivittäin tai olla vaihtamatta. Tämän tehtävän kykenisi varmaan hoitamaan yhdessä rullaportainen ohjelmointipäällikön homman kanssa. Molemmissa hommissa on samankaltainen työnkuva.

Vielä tällä kertaa en jättänyt hakemusta mihinkään näistä tehtävistä. Ehkä sitten kun hengaillaan seuraavan kerran Thaimaassa. Seuraava retkemme kuitenkin osuu ensi joulun ja uudenvuoden tienoille ja suuntautuu Hong Kongiin, Malesiaan ja Indonesiaan. Siihen asti näkemiin ja kuulemiin. Loppu.

15 tuntia myöhässä

Pasi: Siis paluulentomme Bangkokista Helsinkiin. Uutisen saimme tietysti vasta lentokentällä. Nyt juuri kun tätä kirjoittelen Novotel-hotellissa Suvarnabhumin kentän liepeillä, jonne Finnair meidät majoitti, meidän pitäisi olla nousemassa koneeseen. Seuraava arvioitu lähtöaika on huomenna iltapäivällä kello 15:00. Yritin etsiä netistä jotain lisätietoja minkälaisesta viasta on kysymys mutta mitään en ole löytänyt.
Tämä hotelli on erittäin korkealuokkainen ja Finnairin piikkiin saimme tänään illallisen ja huomisen aamiaisen ja lounaan. Toistaiseksi ei mitään valittamista asioiden hoidon suhteen. Toisaalta, olimme kolmen ensimmäisen perheen joukossa kun chekkaus alkoi ja saimme hotellikuljetukset välittömästi. Olen tasan varma että juuri tällä hetkellä, noin pari tuntia myöhemmin, siellä on vielä paljon porukkaa joka odottaa omaa hotelliaan ja kuljetuksiaan. Onneksi meillä ei ollut kiire minnekään. Toisin kävi eräälle ruotsalaiselle kaverille jolla oli jatkolento Helsingistä köpikseen. Vielä tänään hän ei ole saanut mitään tietoa siitä kuinka homma hoidetaan.
Huomenna uusi päivä ja uusi yritys päästä kotimatkalle.

Elokuvajulkaisut

Pasi: Albumissa kaksi uutta elokuvaa.Lopultakin sain aikaiseksi lupaamani Matka-Elokuvan nimeltään Hua Hin - Phuket. Viivästys johtui puutteellisista ohjelmistoista joita nyt olen siis täydentänyt melkein laillisilla hankinnoilla täältä Bangkokista.
Tämä elokuva on siis kuvattu kännykällä joten laatu on sen mukaista. Ohjaus on luonnollisesti laadukasta työtä mutta kun tekniikka ei riitä niin ei voi mitään. Tässä Road-Moviessa on kaikki klassiset ainekset mukana. Aikaisemmin jo kertomani Thaimaalainen musiikki ryydittää menoa, jota täydentää vierailevana tähtösenä takapenkin Idols-ehdokas Emma. Mukana on sopivasti vessahuumoria ja kuivaa huumoria. Kuiva osuus muodostuu ohjaajan haastattelusta kesken matkan, jossa hän arvioi jäljellä olevaa matkaa, eikä erehdy kuin kolmella tunnilla.
Toinen video on lyhyt sadekeliotos Phuketista jossa se yksi turisti on juuri kaatunut skootterillaan.
Nauttikaa jos pystytte. Ymmärrän hyvin jos ette nauti.

Krung Thep, Ayuttahaya ja ekumeeninen jenkka näkötornissa

Pasi: Perjantai 10.7. Hieman haikea lähtö Hua Hinistä mutta mukava päästä taas Bangkokiin eli tuttavallisemmin Krung Thepiin. Mr. Puk oli jo pihalla lueskelemassa lehteä pikkubussissaan kun kävin maksamassa meidät ulos Verandasta. Häkissään Nok, ”mean bird”, oli yllättäen jo hereillä, mutta aika vähäpuheinen. Juuri kun saimme laukut autoon ja aloimme tehdä lähtöä, tuli hotellin omistajaksi olettamani vanha rouva vielä hyvästelemään ja toivottamaan hyvää matkaa. Tämän Veranda Lodgen yksi viehätys onkin siinä että se on jotenkin perhehotellin tuntuinen.
Kolmisen tuntia Pukin kyydissä meni aika kivasti, mutta viimeinen puoli tuntia oli aika tuskallista. Jostain syystä auton ilmastointi hyytyi samalla kun vauhti putosi Bangkokin ruuhkien johdosta kävelyvauhtiin. Perillä hotelli Pathumwan Princessin pihalla nousi pikkubussista kolme todella hikistä hengailijaa.
Heti perjantaina tehtiin vähän etukäteen suunniteltuja ostoksia. Niin kuin nyt esimerkiksi matkalaukku. Tällä kertaa pääsimme toteuttamaan viime vuonna keksityn menetelmän. Pienillä matkatavaroilla Thaimaahan ja ennen kotiinpaluuta jäädään muutamaksi päiväksi Bangkokiin. Ostetaan uusi matkalaukku ja täytetään se siinä sitten matkan lopuksi. Paulan idea, luonnollisesti.
Olimme myös jo pitkään halunneet käydä Siamin vanhassa pääkaupungissa Ayuttahayassa, ja tällä kertaa vaihdoimme omatoimimatkailijoista tavallisiksi turisteiksi. Ostin ensimmäisestä vastaan tulleesta matkatoimistosta päivän retken ja luovuimme ajatuksesta että mentäisiin sinne vaan joko junalla tai bussilla omin päin. Lähtö lauantaiaamuna klo 7:00, joten tiedossa aikainen herätys.
Myöhemmin illalla joku kävi soittamassa huoneemme ovikelloa, ja katosi saman tien, sillä avattuani oven en nähnyt ketään edes lähistöllä. Huomasin kuitenkin hetken kuluttua että oven alta oli työnnetty kirje, joka oli osoitettu minulle. Lyhyt tiedonanto kuului seuraavasti:
” Kindly be informed that your pick up time to Ayudthaya tour has been changed from 07:00 hrs. to 06:45 hrs. Please wait at the waiting area on the ground floor ”
Kirjeen oli allekirjoittanut River King Cruises –matkatoimiston puolesta Ms. Porn.
Wau!! Olin juuri saanut ensimmäisen virallisen pornokirjeeni näiltä selkosilta!! Huonompi homma vaan että aamuherätys on siis vieläkin aikaisempi.

Lauantai 11.7.

Herätys 05:40, sähäkkä aamiainen ja muut asiaan kuuluvat aamutoimet. Olimme hotellin aulassa jo 06:37 valmiina lähtöön. Kello tuli varttia vaille ja sovittu (eli aikaistettu) noutoaika tuli ja meni. Siinä sitten seitsemän jälkeen, kun nouto lopultakin tuli, kävi mielessä että toivottavasti neiti Porn ei nähnyt hirveästi vaivaa sen viestin toimittamiseksi, kun sen oli kuitenkin ihan turhaa.
Meidät keräiltiin minivaneilla ympäri Bangkokia ja lähdimme yhdellä isommalla bussilla kohti pohjoista. Väkeä oli Ranskasta, Thaimaasta, Tanskasta, Hollannista ja joitakin Afrikkalaisia. Matkaseurueemme tarkka koko oli 37 + Audi. Audi oli meidän matkaoppaamme, joka ensin esitteli itsensä koko nimellä ja sitten antoi luvan lyhentää nimensä Audiksi.
Se koko nimi olikin kokolailla pitkä ja vaikea, mutta Audi ei. Siis pitkä eikä vaikea. Pikkuinen äijäntumppi sinisessä kauluspaidassa ja lippalakissa ja koko ajan äänessä. Paikalliseksi verrattain hyvää englantia puhuvaa Audia oli kuitenkin vaikea ymmärtää, sillä bussin ilmastointi huusi niin että äänentoisto jäi toiseksi.
Meidät tarroitettiin sinisillä tarroilla joka olisi kuulemma tärkeä pitää koko ajan rintapielessä, että pääsee seurueen mukana sisään sovittuihin paikkoihin ja vieläpä paluumatkallekin. Aikaisesta herätyksestä johtuen, tai sitten vaan tympääntyneenä maaseutunäkymiin, urvahdin menomatkaksi bussin takapenkkiin. Saavuimme siis mielestäni vähän yllättäen Ayutthayaan. Tällä kaupungilla on varmaan maailmanennätys erilaisten kirjoitusasujen suhteen. Itse en osaa ulkoa niistä ainuttakaan joten käytän tätä matkatoimiston esitteestä nappaamaani muotoa.
Ensimmäinen kohde oli jumalattoman kokoinen (väärä ilmaus tähän kohtaan, luulen?) istuva kultainen Buddha jonka ympärillä oli temppeli. Audilla karkasi ääni välillä ihan falsettiin kun hän kiekui tämän kyseisen patsaan historiaa ja sille sattuneita onnettomuuksia, burmalaisten tihutöitä, jne. Täällä sai sisällä ottaa valokuviakin ja kyllä niitä sitten otettiinkin.
Tämän jälkeen siirryimme kävellen keskellä koira- ja matkamuistomyyjälaumaa lähistöllä olevaan Ayutthaya Historical Parkiin. Nämä rauniot ovat jäänteitä kymmenistä palatseista ja temppeleistä. 1300-luvulla alkaneen neljänsadan vuoden loiston aikana täällä hallitsi 33 eri kuningasta. He alistivat valtaansa lähiseudun valtiot ja valloittivat myös khmerien pääkaupungin Angkorin. Silloisen imperiumin pääkaupungin Aytthayan väkiluku oli noin yksi miljoona ja se olikin yksi maailman suurimmista kaupungeista. Erittäin vaikuttavan näköisiä raunioita ne sitten olivatkin. Tällaisessa paikassa tulee väkisinkin mieleen miten pitkä historia näillä Aasian mailla on takanaan. Burmalaiset lopulta tuhosivat tämän kaupungin 1767 ja vielä ilkeilläkseen hakkasivat kaikilta Buddhan patsailta päät pois. Muutama valokuva albumissa ei tee oikeutta paikalle joten suosittelen että käytte itse paikan päällä katsomassa miltä Aytthayan rauniot näyttävät nyt.
Sitten kävimme lyhyen ajomatkan jälkeen katsastamassa yhden merkittävän temppelin, Wat Yai Chaimongkholin. Me emme tästä jaksaneet hirveästi innostua. Varsinkin kun meinasimme hyytyä sinne helteeseen. Vettä lensi päästä ja selästä ja hakeuduimme automaattisesti varjoihin.
Tämän jälkeen ajelimme puoli tuntia ilmastoidussa bussissa kohti jotain palatsia, joten otin varmuuden vuoksi pienet päiväunet. Eihän sitä voinut tietää minkälaisia koettelemuksia Audi oli meitä varten vielä suunnitellut.
Hiestä märkiintyneestä t-paidastani se tärkeä tarra tipahti pois, mutta oli kuin ihmeen kaupalla jäänyt kiinni kameraani, josta Paula sen pongasi. Kiinnitin sen lompakkooni ja varauduin sitä sitten tarvittaessa vilauttelemaan.
Tämä palatsi johon sitten seuraavaksi pääsimme tutustumaan oli nimeltään Bang-Pa-In Palace.
Palatsi on oikeastaan väärä ilmaisu tälle jutulle. Oikeampi olisi alue tai puisto tai jotain. Kyseessä on valtavan kokoinen suljettu alue jossa on toinen toistaan hienompia rakennuksia ja paikkoja.
Paikka on vielä nykyäänkin vallassa olevan kuningas Rama IX:n käytössä jossa hän silloin tällöin järjestää jotain vastaanottoja tai juhlia.
Koska paikka oli iso ja me olimme aivan lopussa, päätimme taas vuokrata auton. Tarkemmin sanottuna Golfauton. Niitä vuokrattiin portilla ja otimme sen hetkeäkään epäröimättä. Olihan se siis hienoa huristella ohi meidän matkaseuralaisista, jotka hiestä märkänä hinkkasivat siellä niitä puistoteitä ja siltoja.
Meidän sekalaisen bussillisemme lisäksi täällä oli muitakin turisteja. Ainoa merkittävä kohtaaminen näiden muiden kanssa sattui kohdalleni Ho Withun Thasanan näkötornissa.
Torniin ylös johtavat portaat olivat erittäin kapeat ja vastaantulijan kanssa ohittaminen teki tiukkaa.. Olin juuri saavuttamassa ylimmän tasanteen ja etenin sinne nuoren korealaispojan perässä, siis aivan tappituntumalla. Meitä vastaan laskeutui vanhempi mieshenkilö, luultavasti thaimaalainen. Ohitustilanteessa tämän edelläni kulkevan pojan reppu tarttui sen alaspäin menossa olevan herran kameralaukun johonkin koukkuun. Pienen hetken kaikki jatkoivat kulkuaan, kunnes kitka pysäytti nämä kaksi henkilöä. Minä jatkoin vielä hetken kunnes olin jo todella lähellä sitä poikaa.
Koska ollaan Aasiassa, ja tähän tartuntaoperaatioon osallistuneet henkilöt olivat aasialaisia, kumpikaan ei tietenkään antanut periksi. Alkoi vaihe jossa molemmat vetävät itsepintaisesti omiin suuntiinsa. Taisin olla tässä vaiheessa ainoa joka tiesi, mitä oli tapahtunut, sillä olimme siinä vaiheessa jo peräkkäin kaikki kolme, minä keskimmäisenä, ja näin sen liitoksen joka aiheutti koko hässäkän. Seuranneen pysähtyneen hetken aikana kaikki puhuivat ilmeisesti omilla äidinkielillään itsekseen. Se vanhempi herra alkoi jotenkin ynisemään ihan kuin laulamaan hiljaa. Korealaispoika hypähteli ikään kuin pyristellen irti. Yritin hosua siellä niiden kavereiden välissä jotain ja osoitella niitä reppuja, mutta kumpikaan ei tietenkään kuunnellut eikä katsellut. Ynisivät ja hypähtelivät vaan. Tuli mieleen että tässä me vedellään niin kuin jenkkaa siellä portaikossa.
Aikansa mesottuaan he sitten tajusivat, että ovat jostain kiinni toisissaan ja alkoivat purkaa kytkentää. Arvatkaapa kuka oli ihan pikkuisen tiellä siinä hommassa. Ja kun se suma sitten jotenkin purkautui ja liike jatkui, niin ketäpäs siellä sitten tuijoteltiin sen näköisenä, että mitäs täällä hankaloitat muiden menoa, valkonaama.
Paluumatkalla portille huomasin Audin töpöttelemässä siellä yhden sillan pielessä. Hihkaisin heti että ”Jump In”, ja näytin golf-automme takapenkkiä, jossa Emma veteli pillillä cokista. Audi kuitenkin kieltäytyi ja kertoi vahtivansa että kaikki muutkin seuralaisemme osaavat pois alueelta.
Paluumatkalle lähdimme samalla bussilla ja noin 40 minuutin ajon jälkeen siirryimme jossain temppelialueella jokilaivaan. Matkatessamme tällä jokiristeilijällä Chaopraya-jokea kohti Bangkokia söimme buffet-lounaan ja rentouduimme. Joella oli aika paljon muutakin liikennettä. Paluu Bangkokin keskustaan kesti noin puolitoista tuntia. Sieltä meidät tuupattiin takaisin samoihin taksi-busseihin joilla meidät oli hotellilta noudettu aamulla. Noin puoli neljän aikaan olimme takaisin hotellilla. Väsyneinä mutta onnellisina. Fyysisesti raskas mutta mukava reissu.


Sunnuntai 12.7.

Tänään Lohjalla pääsi ripille meidän kummipoikamme Teemu. Onnea Teemulle ja vielä kerran pahoittelut siitä että kummisetä ja –täti eivät ole paikalla juhlimassa. Onneksi olemme kuitenkin hoitaneet nyt päättyvän kristillisen kasvatusvastuumme mallikelpoisesti, vai kuinka?
Ostospäivä. Kierreltiin tämän metropolin ostoskeskuksia. Onneksi ei ollut tarpeeksi valuuttaa matkassa. Ihan käsittämättömän kokoisia ostoshelvettejä. Näin ”Low Season” hinnoilla tekee myös löytöjä. Tässä päivän parhaat tarjoukset:
Miesten vaateliike: ” 50% discount !! Buy 4 get one free!”
Camel merkkivaateliike: ” 50 % OFF ! Buy 2, get one free!”
Onkohan minulla käynyt matkan varrella niin, että alun perinkin vaatimaton matemaattinen älyni on kadonnut lopullisesti. Vai saitteko te noista tarjouksista laskettua 50% alennuksen?

Ja sitten Thaimaan ”H1N1 Flu”- tilanne. Koko maailma on ollut jo pitkään tämän possunuhan kynsissä. Jo keväällä kun ensimmäisen kerran kuulin koko taudista, ennustin tänne Thaimaan suuntaan vaikeita aikoja. Tässä taudissa kun sattuu leviäminen olevan helppoa juuri huonon hygienian ja suurien väkijoukkojen keskuudessa. Täällähän tosin ketään ei kätellä, tehdään vain nätti Wai (kädet painetaan yhteen ja kumarretaan), mutta silti ollaan alituisesti porukalla koossa.
Seurailin pitkin kevättä ja alkukesää Thaimaan sikainfluenssatilannetta, joka rupesi vähitellen muistuttamaan myös maan poliittista tilannetta. Eli täysin hallitsematonta touhua.
Virallista lukua sairastuneista ei voi kuin arvailla, mutta arviot ovat vaihdelleet välillä 130 – 27 000.
Tämän hetken tilanne virallinen WHO:n nettisivuilla on Thaimaassa 2076 tartuntaa ja 7 kuollutta.
Turha kuitenkaan murehtia, sillä tämän päivän Bangkok Postin mukaan on mahdollista että tautiin ehtii sairastumaan koko sen elinkaaren aikana yli 30 miljoonaa thaimaalaista. Kovia arvioita, mutta tämähän on äärettömyyksien yhteiskunta, niin hyvässä kuin pahassakin, ja varsinkin arvioiden tekijöiden keskuudessa.
Tauti on kuitenkin Thaimaassa otettu myös käytännössä vakavasti, sillä täällä kulkee ihmisiä kaikkialla hengityssuojissa. Josko niistä nyt mitään apua on, en tiedä, mutta paljon niitä käytetään.
Pakko tunnustaa että hieman huvittavalta näyttää nuori tyttö Bangkokin katujen vilinässä, puhumassa kännykkään, hengityssuoja suun edessä. Yritin käydä ostamassa itsellenikin tuollaista suojusta apteekista, mutta ei niitä siellä sitten myytykään. Mistähän hitosta nämä ne oikein sitten hommaavatkaan. Itselleni olisin sen ostanut lähinnä matkamuistoksi, sillä näiden hengityssuojien suhteen olen vähän kyynikko. Jos kaikki käyttää niin hyvä, mutta jos vain joka viides, niin mitä hyötyä.
Käsihygienia on tärkeää, ja se on täällä myös hyvin huomioitu. Tavarataloissa melkein joka kerroksessa seisoo täti ja puhdistaa rullaportaiden käsinojia. Ruokakauppojen ostoskärryjen kädensijat ovat kaikki märkiä desinfioinnin jäljiltä. Edes hotelliin ei pääse sisään ilman käsidesinfiointia, eikä ilman metallinpaljastinta, joka tuskin liittyy sikainfluenssaan.

Matkalla pohjoiseen ja kieltolakitutkimus

Pasi: Tiistai 7.6. Paluupäivä pohjoisempaan eli Hua Hiniin. Melkein koko matkan oli hyvä ajokeli, joka tarkoittaa samalla myös sitä, että muut tiellä kulkijat luukuttivat ihan silmittömästi. Kun matkasimme pari viikkoa sitten tämän matkan toisinpäin, kerroin illalla Phuketissa tarjoilijalle että olin juuri ajanut Hua Hin - Phuket välin noin kymmeneen tuntiin. Hän kertoi että normaalisti siihen menee n. 6-7 tuntia. Uskon ja tiedän, että näin on, sillä olen nähnyt sen omin silmin. Liikenneturvallisuudella ei ole mitään tekemistä ajotapojen kanssa, sillä nämähän ovat täällä karman kyydissä, eli kaikki mitä tapahtuu on ennalta määrättyä. Jokaisen karma on siis edellisessä elämässä ansaittujen hyvien ja pahojen tekojen summa. Nytkin matkan varrella ainakin kaksi meidät ohittanutta huimapäätä oli onnistunut myskäämään autonsa. Toinen oli kovassa sateessa onnistunut lyhentämään isoa pick-upia noin metrillä ja solmimaan sen puun ympärille. Tämä kuski oli siis saattanut olla edellisessä elämässään ikävä ihminen. Toivottavasti tässä nyt päättyneessä vaelluksessaan hän oli ansainnut paremman seuraavan elämän.
Loppumatkasta nimittäin ajelimme sateessa. Ajokeli oli välillä kuin elokuvista. Tarkoitan tällä nimenomaan leffaa Twister, jossa irtonaisia objekteja (lehmiä, rekkoja, jne) lentelee hallitsemattomasti vaakasuoraan ilmassa aivan hirveässä myrskyssä. No nyt oli sama keli, tosin ilman niitä lentäviä objekteja. Koska täällä ei paljon valoja autossa pidetä ellei ole ihan pilkkopimeää, niin ei niitä juuri sitten sateellakaan päälle laiteta. (polttimot kuluu?). Varsinkaan rekat eivät valoja laittaneet päälle. Itse pistin valot päälle kun ulkona oli melkein pimeää, vaikka teoriassa oli ikään kuin vielä valoisa aika. Sitten huomasin että edellä ajavassa autossa oli hätävilkut päällä ja tein saman tempun. Näin me siellä monsuunimyrskyn keskellä vaellettiin letkassa ja pelättiin. Osa pimeillä autoilla, osassa valot, ja osassa hätävilkutkin päällä. Siinä autossa jossa pelättiin, oli sekä valot että hätävilkut, sillä meillä ollaan karman lisäksi myös maallisen kuljettajan kyydissä. Albumissa pieni video olosuhteista.
Matkalla pysähdyimme paikassa jota kutsumme banaanilaaksoksi. Molemmin puolin tietä on satoja metrejä kojuja joissa myydään hedelmiä, pääosin banaaneja. Ostimme tertun makeita sormibanaaneita. Olisimme halunneet vain muutaman mutta pienin mahdollinen myyntiyksikkö oli täysi terttu, painoa n. 2 kg. Ja hintaa 20 bahtia, noin 40 senttiä.
Jossain vaiheessa havaitsimme takaa tulevan ambulanssin valot vilkkuen. Väistin saman tien hitaammalle kaistalle, kuten meidät maallisilla opeilla ajamaan opetetut on koulutettu tekemään. Välittömästi siellä hitaammalla kaistalla joku tampio havaitsi tilaisuutensa koittaneen ja luikahti heti minun antamaani tilaan. Suoraan sen ambulanssin eteen. Eikä sille sairaskuljetukselle kukaan muukaan tilaa antanut. Siinä se jonotti ruuhkassa pari autoa meidän edessämme vielä pitkään jälkeenpäinkin. Joskus 50 kilometriä myöhemmin se hävisi meiltä kun pysähdyimme huoltoasemalle. Ei mitään uutta tässä. Kenellekään ei anneta tilaa tien päällä. Ei kenellekään.
Perillä Hua Hinissä olimme noin 8 tuntia kestäneen matkan jälkeen. Ajoimme sama hotelli Veranda Lodgen pihaan, josta pari viikkoa aikaisemmin olimme lähteneet kohti Phuketia. Nok, aamuäreä papukaija, istui häkissään arvokkaana, eikä ollut tuntevinaan. Koppava otus.

Keskiviikko 8.7. Golf-päivä. Hitto mikä operaatio. Painostavan kuuma ja hiostava ilma. Jo kolmannen reiän jälkeen meinasin mennä puun alle lepäämään. Siellä oli nimittäin valmiiksi puolen kymmentä puutarhatyöntekijää pikku tauolla. Juottopisteet olivat suurelta osin kiinni joten nestehukka oli hirmuinen. Peli meni pääosin ihan perseelleen tai vielä huonommin, mutta kivaa oli ja sehän on pääasia. Kierroksella ei ollut minun lisäkseni kuin yksi kolmen hengen seurue thaimaalaisia ja kaksi nuorta länkkäriä. Ja tietysti luonto oli läsnä. Koiralaumoja, apinoita (13. reikä, the Monkey Hole), oravan näköisiä otuksia, liskoja, varaaneja, yksi käärme, värikkäitä ja äänekkäitä lintuja. Olin kierroksen jälkeen niin vajareissa että meinasin pyörtyä parkkipaikalle kun hyppäsin noin sata-asteiseen autoon. Pienen tankkauksen (Fantaa, vettä ja paistettua riisiä) jälkeen olin valmis päiväunille.
Nämä kaksi arkipyhää joita nyt tiistaina ja keskiviikkona vietettiin ovat nimeltään Asalabucha day ja Buddhist Lent day. Jälkimmäisestä alkaa kolmen kuukauden jakso jonka aikana munkit eivät saa nukkua temppelinsä ulkopuolella. Jos en nyt ihan väärässä ole, niin näitä kutsutaan yhdessä nimellä ”Big Buddha Days”. Näihin julkisiin vapaapäiviin liittyy tietysti paljon sellaistakin, joka turistin on hyvä tietää. Valtavat ruuhkat joka paikassa ja erilaisia myyntirajoituksia kaupoissa ja ravintoloissa. Lain mukaan alkoholia ei saa näiden kahden ”Big Buddha Days”in aikana myydä lainkaan. Kun luin tästä kiellosta, päätin suorittaa empiirisen testin siitä, kuinka tätä kieltolakia noudatetaan. Ryhdyin tähän kokeeseen epäröiden, mutta innoissani. Jouduin päivän mittaan lähes vastentahtoisesti ostamaan/tilaamaan alkoholipitoisia juomia niin kaupoista kuin ravintoloistakin. Tämän tutkimuksen lopputuloksena on vakaa käsitys thaimaalaisesta lainkuuliaisuudesta. Tässä ovat tutkimuksen tulokset anniskelupaikoittain eriteltynä:

- Suuren kauppakeskuksen elintarvikemyymälä: Kaikki alkoholin myynti kielletty. Hyllyt eristetty narulla ja tiedotuskylteillä.
- 7Eleven myymälä Hua Hinin keskustassa: näköhavainnon mukaan ainakin viskiä sai ostaa ihan normaalisti.
- Ruokaravintola Hua Hinin keskustassa: Ainakin olutta sai ihan normaalisti.
- Toinen ravintola Hua Hinin keskustassa: Olutta ei myyty mutta drinkkejä sai ihan normaalisti
- Kolmas ravintola Hua Hinin keskustassa: Viiniä myytiin normaalisti, mutta olutta vain siten, että pullo oli piilossa tiskin takana, josta tarjoilija kävi aina väillä täyttämässä lasia.
- Grand Plaza iltamarkkinoiden ruokakojut: Istuin muovituolibaariin Emman kanssa ja tilasin itselleni yhden ison oluen. Sain kaksi lasia joissa molemmissa jäitä ja pillit. (tiedoksi: join sen oluen ihan yksin ja Emma vaan piti seuraa).

Kaikki hauska loppuu aikanaan ja huomenna perjantaina pyyhkäisemme kohti Bangkokia muutamaksi päiväksi ennen kotiinpaluuta. Tänään palautin auton vuokraamoon. Pari tuhatta kilometriä tuli taas päästeltyä väärällä kaistalla ilman ongelmia.
Karman ansiosta tai sitten ei, kuka tietää.

Kolme päivää Krabilla

Pasi: Lauantain siirtymä Phuketista tänne Krabille, eli tarkemmin sanottuna Ao Nangin kylälle, kesti noin neljä tuntia. Tunti siitä meni pariin eksymiseen eli ulkomuistista ajaminen ei tällä kertaa ihan onnistunut. Ja paikallisista kartoista oli taas enemmän haittaa kuin hyötyä. Kävimme siinä tahtomattamme lenkit Krabi Townissa, joten sinne ei tällä kertaa tarvitse sitten erikseen mennä.
Hotellimme on vanha tuttu Ao Nang Villa Resort. Olimme täällä vuonna 2006 ja paikka on entisestäänkin parantunut viime vuotisen remontin myötä. Ja kuinkas sattuikaan, kesän matalasta sesongista huolimatta hotelli on täyteen buukattu. Ja toisin kuin Phuketissa, nämä muut hotellivieraat ovat eurooppalaisia. Aika paljon japanilaisia, paljon ruotsalaisia, saksalaisia ja jokunen Bangkokista tullut paikallinen seurue, sillä täällä on alkuviikosta pari arkipyhää, joten thaimaalaiset viettävät pitkää viikonloppua. Ruottalaiset on tämänkin jutun siis tienneet jo pidempään, että tänne voi ja kannattaa tulla myös kesällä. Pirut ovat tämän(kin) meiltä pimittäneet.
Aamiaisella huomasimme myös yhden suomalaispariskunnan. Jaa että mistäkö heidät tunnistaa? No isännästä tietysti, puolipitkät mustat sukat sandaalien kanssa. Ja Paula väitti kuulleensa heidän keskusteluaan jossa kieli oli selevää savvoo. Keskustelun aihetta en tiedä, mutta veikkaan että jotain ”suattaapi olla jalakahikkee ilimassa” -tyylistä se on ollut.
Ilmat ovat olleet lopultakin vähän enemmän säätiedotusten kaltaisia. Joka päivä on tullut se pakollinen sadekuuro. Lauantaina tämä kuuro yllätti meidät niin täydellisesti uima-altaalla, että emme ehtineet oikeastaan tehdä yhtään mitään. Kahmaisimme kamat tuoleista ja singahdimme puun alle suojaan. Vettä tuli vain hetken mutta ihan kunnolla. Pieni videoklippi albumissa, josta saa ihan hyvän käsityksen siitä, miten Kaakkois-Aasiassa sataa. Kaikki altaalla olijat eivät paenneet, osa ei hievahtanutkaan, sillä kuurot ovat nopeita ja täällä on lämmin sateessakin.
Maanantai-iltana pääsimme näkemään yhden aika harvinaisen merenkulkuonnettomuuden. Nämä pitkähäntäveneitä käsittelevät nuorukaiset ovat nimittäin erittäin taitavia hommissaan. Aina kun olemme olleet niissä kyydeissä, olen ihaillut sitä veneen käsittelyä. Nyt pääsi pojilla käymään pikku lipsahdus, kun onnistuivat upottamaan yhden veneen siinä Ao Nangin rannassa. Ilmeisesti rantaan lyövä aallokko pääsi yllättämään. Katselimme kun he nostivat siinä rantavedessä sitä venettä pystyyn ja alkoivat äyskäröidä sitä tyhjäksi. Pelastusoperaatiosta on pieni videopätkä albumissa.
Paulallekin sattui pieni onnettomuus. Illalliselle mennessämme ravintolan tarjoilija näytti tietä pöytään ja veti tuolin esille, johon rouva istahti. Ja ponnahti saman tien aika vikkelästi ylös. Tuolille oli pudonnut siitä pöydästä sellainen numerokyltti jossa oli pöydän numero. Numero 17, ja se kyltti oli muodoltaan pieni teräväkärkinen pyramidi. Auts. Illallinen meni Paulalta niin sanotusti perseelleen, (oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, niin takareidelleen) jo ennen kuin olimme istuneet pöytään. Seppo Palmisen Golf-filosofiasta ammensin suhtautumiseni tähän tilanteeseen. Kirjassa sanottiin että ”Pidetään huolta että naisilla on kivaa. Ellei naisilla ole kivaa, kenelläkään ei ole kivaa”. Pyrin lauhduttelemaan Paulaa ja kerroin että Buddhakin kehottaa suhtautumaan vastoinkäymisiin positiivisesti. Onneksi rouvan Borneolta ostetut lempihousut eivät tuhoutuneet täysin tässä tilanteessa. En usko että Buddhakaan olisi kyennyt auttamaan siinä tapauksessa.
Lueskelin uutisia kotimaasta ja hetken jo epäilin että ETO Tampereelta on tehnyt terroristi-iskun Turkuun. Ajatus syntyi kun luin Ruisrockissa tapahtuneesta maanjäristystä muistuttaneesta ilmiöstä. ETO ( Ei-Turkulainen-Osakunta) jonka olemassaolon päätarkoitus on poistaa Turku suomesta, on tehnyt ennenkin retkiä Turkuun, ja yhtenä ohjelmanumerona on ollut porukalla kauppatorilla rytmikkäästi hyppiminen, jonka toivotaan edistävän tämän ei-toivotun kaupungin mereen vajoamista. En ole vielä saanut vahvistusta, oliko tässä kyseessä ETO tai joku muu etnisesti valistunut järjestö, joka tämän tempun takana oli tällä kertaa.
Toinenkin kädellinen lempiolentoni oli päässyt uutisiin. Ylen nettisivuilla oli otsikko: ”Ruotsalainen poliisi on liikenneriski”. Jutussa kerrotaan tutkimuksesta jossa on tutkittu ruotsalaisten poliisiautojen kolaritilastoja. Tutkimus on vielä kesken, mutta yksi lause tarinassa herätti huomioni. Suora lainaus uutisesta: ”Poliisit päättävät itse, milloin on syytä laittaa sininen valo vilkkumaan.” Tämän hämmästyttävän uutisen selville saamiseen tarvittiin Ruotsissa siis yliopistotason tutkimus. No eipä hätää, tutkimushan on vielä kesken, joten jäämme kädet täristen odottamaan lisää tietoja sinikeltaisten pollareiden kolariherkkyydestä.
Kolme päivää Krabilla meni todella nopeasti ja huomenna tiistaina on taas edessä pitkä ajomatka, kun lähdemme aamulla takaisin kohti Hua Hiniä. Auton palautus on edessä perjantaina ja sitten suuntaammekin loppumatkaksi Bangkokiin.

Khao Lak ja Kamala Ranta

Pasi: Khao Lak on nimi, jonka tunnistaa moni Thaimaassa käymätönkin ihminen. Vuonna 2004 tapaninpäivän aamuna merenalaisen maanjäristyksen aiheuttama tsunami iski hirmuisella voimalla ympäri kaakkois-aasiaa. Melkein 300 000 ihmishenkeä vaatinut katastrofi teki Thaimaassa pahinta tuhoa juuri Khao Lakissa, jossa oli myös paljon suomalaisia lomanviettäjiä. Thaimaassa uhreja tuli yli 5 000 ja melkein 200 heistä oli suomalaisia. Tuota kolkkoa tapaninpäivää ei ole helppo unohtaa, eikä ole tietenkään tarkoituskaan.
Thaimaassa suhtaudutaan elämän kiertokulkuun syntymästä kuolemaan hieman eri tavalla kuin meilläpäin, eli jotenkin luonnollisemmin. Niinpä elämä jatkui katastrofinkin jälkeen ja Khao Lakin jälleenrakentaminen alkoi nopeasti. Nykyään alue on käytännössä rakennettu tyhjästä uudelleen. Koska emme olleet siellä vielä koskaan käyneet, pistimme tiistaina Toyotan keulan kohti pohjoista ja lähdimme päiväretkelle Khao Lakiin.
Ajomatka kesti noin kaksi tuntia ja luulimme jo eksyneemme, kun lopultakin saavuimme vähän yllättäen Khao Lakin kylän keskustaan. Kävimme heti ensimmäiseksi katsomassa laivaa joka on nimeltään Patrol Boat 813. Tämä Thaimaan kuninkaallisten turvana rannikolla kellunut partioalus jäi tuolloin jättimäisen aallon kynsiin ja kulkeutui noin 2 kilometrin päähän meren rannasta. Se jätettiin paikoilleen ja siitä on muodostunut eräänlainen tsunamin muistomerkki.
Törmäsin siinä lähistöllä isoon ja todella komeaan perhoseen, jota kyykistelin kuvailemassa, kun Paula ikuisti meidät kaikki samaan kuvaan. Siis Patrol Boat 813:n, minut ja sen perhosen. Siinä on valokuva, jossa on mielestäni edustettuna monenlaisia tunteita. Lihava turisti perse pystyssä kuvaamassa kaunista perhosta tsunamin muistomerkillä. Tämä kuva ja pari kuvaa laivasta, sekä yksi myös siitä perhosesta albumissa.
Khao Lak on näin korkeimman sesongin ulkopuolella hiljainen. Rannoilla ei näkynyt oikeastaan ketään ja suuri osa ravintoloista ja kaupoista oli kiinni. Ajelimme pitkin rannikkoa ja poikkeilimme eri ranta-alueille. Paljon on rakennettu uusia ja isoja hotelleja ja paikka on todella kaunis.
Katastrofin jälkiä ei keskustan rannoilla enää ole näkyvissä, mutta hieman sivummalla törmäsimme rannan läheisyydessä yhteen tuhoutuneeseen rakennukseen, joka lienee ollut hotellin päärakennus tai vähän hulppeampi huvila.
Kävimme keskustan tuntumassa yhdessä ranta-baarissa lounaalla. Kolmen hengen ruokailu kustansi juomineen 220 bahtia. Noin 4,80€. Ei paha, sillä ruoka oli erinomaisen hyvää.
Koko reissu kesti melkein 7 tuntia mutta oli tekemisen arvoinen. Totesimme yhteenvetona, että voisimme hyvin kuvitella vielä joskus lomailevamme tulevaisuudessa Khao Lakissa.

Kamala Beach on yksi Phuketin rannoista ja se sijaitsee muutaman kilometrin pohjoiseen kaikkein vilkkaimmalta rannalta eli Patong Beachiltä. Ajelimme keskiviikkona ja torstaina sinne levyttelemään. Ranta on kaunis ja siisti, siis ei missään tapauksessa nimensä veroinen. Toistaiseksi paras ranta Phuketilla.
Suuren laguunin muotoisena se on myös oivallinen kävelyranta. Suuria hotelleja ei rannalla ole vaan sen sijaan paljon pieniä ja viehättäviä hotelleja. Suurin rakennus suoraan rannalla on paikallinen koulu, joten ihan tärviölle ei tätä rantsua ole rakennettu. Muutama muukin turisti oli paikalla nauttimassa kuumasta ja aurinkoisesta päivästä.
Yhteenveto: Hengailijat suosittelevat Kamalaa.

Ympäristöään tarkkailemalla, varsinkin vieraassa kulttuurissa, voi joskus löytää huvittavia ja merkillisiä juttuja. Olen aina kiinnittänyt huomioni kaikenlaisiin virheisiin opasteissa, mainoksissa jne. Yksi suosikeistani täällä Phuketissa on ollut hotellin maksullisen internetin ohje ”click here to suff internet”. Olimme viettäneet täällä Phuketissa tässä Ocean Resortissa jo useita päiviä, kun yllättäen huomasin hissin opastekyltissä erikoisen toteutuksen. Kyltissä huomautetaan erikseen tupakointikiellosta, hissin käyttökiellosta tulipalon sattuessa ja yksinäisten lasten hissin käytön kiellosta. Ja jokaisen kiellon ohessa on piirrettynä symboli osoittamassa lukutaidottomille samaa asiaa. Tupakointikielto ja tulipalo on kuvattu ihan normaalisti, mutta lapsen kuvaa tarkastellessani ajattelen, että sen kylttimaalarin täytyy olla joko humoristi tai kotoisin Chicagosta. Kyltissä esiintyvää lasta ei voi muuten ymmärtää, sillä ainoa lapsi jota tuo kyltti voisi kuvata, on Al Capone pienenä.
Tarkemmin ajatellen, toki se voi myös tarkoittaa että hissillä yksin kulkeva lapsi on vaarassa ”pahojen setien” takia, mutta toisaalta, miksi vain hississä? Kuva albumissa.

Viimeistään tuon äskeisen hissiraportin jälkeen saattaa satunnainen blogin lukija alkaa arvioimaan allekirjoittaneen mielen tasapainoa tai sen puutetta. Ainakin olisi syytä. Osasyylliseksi tähän epätasapainoon ja näiden tekstiksi purkautuneiden ajatusten syntymiseen pystyn osoittamaan kulttuurin. Tarkemmin sanottuna kirjallisuuden.
Olen taas intoutunut lukemaan. Ja kuten aina, kun mahdollisuus on, olen lukenut paljon. Useita pokkareita on jo hoidettuna. Hieman epätasapainoon isänä, ihmisenä ja entisenä tamperelaisena minut on tällä kertaa johdattanut paha tripla, kolmen kirjan setti, jonka jokainen teos yksistään voi viedä/tuoda järjen/valon pienen ihmisen kaaliin/kaalista. Saitteko?
Kyseinen kattaus muodostuu seuraavista elämää suuremmista teoksista:

- Juha Vuorinen / Vuorinen Unblogged, piuhat poikki päiväkirjaan
- Seppo Palminen / Buddha pelaa golfia
- Tim Allen / Don´t stand too close to a naked man

Mitään tekosyitä näiden lukemiselle en edes yritä keksiä, mutta tässä on pelkistettynä niistä kaikista olennaisin:
- Juha Vuorinen on epäjumalani, älkää koskaan pyrkikö vaikuttamaan hänen asemaansa. Jos epäilette omaa huumorintajuanne ja sen kantavuutta, lukekaa Juoppohullun päiväkirja, ja olette pelastettuja. Hyvitykseksi lukijan päivän pilaamisesta Vuorisen kirjan tuotoilla hankitaan 10 000 kirjaa sairaaloihin ja lastenkoteihin.
Suora lainaus kirjan takakannen esittelystä: ”Lahjomattomasti Juha Vuorinen hyppää kansakunnan kaapin päältä suoraan asian ytimeen tai korkeintaan vähän ohi. Siis ihan mahtavaa!”

- Seppo Palmista en tunne ennestään, mutta mies on oivaltanut koko elämän tarkoituksen Golf-kentän kautta, ja teos sopii kaikille, niin golfin juuri aloittaneille, lopettaneille ja niillekin jotka eivät koskaan aio koskea golf-mailoihin. Hieno kirja ja täyttä asiaa. Mukana lukemattomia kirjan teemoihin liittyviä lainauksia joista tässä muutama mehevä:

o ” Svingasin kuin katkaraputroolarin vessan ovi” David Feherty
o ” Golf on puhtaaksi viljeltyä itsehäpäisyä” Matti Jääsalo
o ” En uskonut uudelleensyntymiseen edelliselläkään kerralla” Seinäkirjoitus
o ”Jos olisimme kaikki vähän lihavampia, olisimme kaikki vähän lähempänä toisiamme” Seinäkirjoitus
o ” Kun ylivertaisen älykkäät marsilaiset tulevat maahan ja katselevat maailman menoa, he ymmärtävät kaiken, paitsi kahta asiaa: suuseksiä ja golfia” Kurt Vonnegut

- Tim Allen (TV:stä tuttu työkalukoomikko) tietää kaiken pojasta mieheksi kasvamisesta, siihen liittyvistä epäkohdista, mukaan lukien tytöt/naiset/vaimot, kaikkien vaikutukset huomioiden, mitään pois jättämättä ja mitään siihen lisäämättä. Hänen henkilökohtainen kokemuksensa linnatuomion lusimisesta antaa ihan uuden ulottuvuuden suihkussa käymiseen, ja etenkin siihen tapaan, jolla saippua pysyy käsissä, vaikka vähän tönittäisiinkin.

Näistä teoksista selvittyäni ryntään seuraavien kirjojen kimppuun. Vuorossa ovat Sofi Oksanen / Puhdistus ja hotellin aulasta löytämäni Sauli Niinistö / Hiljaisten historia. Ja jos vielä samalla kuuntelen musiikkia, niin soittimessa on ns. vakiokamaa eli Led Zeppeliniä, Kotiteollisuutta, Nirvanaa ja Volbeatia ja lisäksi myös koko Juicen tuotanto ja Santulta kopioitu Drunken Lullabies.


Paula: Olen lukenut matkamessuilta ostamaani Antti Helinin ja Tuomas Harjumaaskolan kirjoittamaa ja upeita valokuvia sisältävää ”Thaimaa parhaimmillaan” kirjaa. Kirjassa kerrotaan hauskalla tavalla Thaimaan historiasta, kulttuurista. Suosittelen kirjan lukemista kaikille tänne tuleville tai täällä jo aikaisemmin käyneille. Kirjassa mainitaan eri kohteista miksi matkustaa juuri tänne tai miksi jättää väliin. Phuketista mainitaan mm. että tämä on niin suuri saari, että täältä löytyvät monet Thaimaan parhaista puolista ja huonona puolena sen, että Phuketin joutuu jakamaan viiden miljoonan muun turistin kanssa. Tarkoittanee vuotuista turistimäärää Phuketissa. Tämä pitää todellakin paikkansa. Phuket on laajentunut ihan mielettömän kokoiseksi lomakohteeksi. Mutta täältä löytyy siis kaikille jotain, mutta ei ehkä sitä ”alkuperäistä aitoa Thaimaata”.
Toista oli Khao Lak, jonne teimme yhtenä päivänä autoretken. Siellä oli niin rauhallista ja kaunista ainakin tähän vuodenaikaan. Suurin osa paikoista oli kylläkin kiinni. Ajeltiin kylää ristiin rastiin ja poikettiin varmaan lähes jokaiselle rannalle. Missään ei näkynyt aurinkovarjoja tai rantatuoleja, ei tosin turistejakaan. Maata oli myytävänä lähes joka puolella ja näinkin yhden tosi upean huvilan, joka oli myytävänä. Piti ihan pysähtyä ottamaan valokuva siitä. Thaimaalaiset sitä tuskin koskaan ostaa, ovat sen verran taikauskoista väkeä, etteivät tsunamin pahiten tuhoamalle alueelle muuttaisi. Minua se jäi kyllä vähän kiinnostamaan. Käytiin syömässä yhdessä rantaravintolassa tosi maittava lounas ja ihan pikkurahalla. Voisin kuvitella että seuraava Thaimaan matkakohteemme suuntautuu juuri sinne ja kävisin samalla tsekkaamassa sen huvilan uudestaan.

Vietimme pari rantapäivää Kamala biitsillä, se oli aivan ihana. Ranta oli siisti ja nähtiinkin yksi siivouspartio rannalla työn touhussa. No, ei ne muualla näillä rannoilla olekaan ihan lähiaikoina käyneet vaikka olisi syytä. Se on vähän outoa, kun missään ei juuri näe roskiksia, ei edes rannoilla. Olisi edes tuhkakupit niille jotka polttavat.
Siellä meidän naapurituolilla oli venäläisperhe, jonka äiti oli varmaan balettitanssija. Opetti pientä tytärtään tekemään rannalla muutamia liikkeitä. Nainen käveli myös jalat 10 vaille 2 –asennossa joka kuulemma viittaa irtonaiseen lantioon. Näin kävelee myös Pasi ja ehdotin, että hän menisi kokeilemaan saisiko yhtä sulavasti tehtyä hiekkaan täyden ympyrän parilla nopealla liikkeellä. No, tosin se nainen aina kävellessä ojensi nilkkansa suoraksi joten ei se kävely ihan samanlaiselta näyttänyt kuin Pasin.
Viimeisen päivän täällä Phuketissa vietimme Katan rannalla. Tänään aallot olivat vieläkin suuremmat kuin aiemmin tällä viikolla. Surffareita oli tosi paljon. Seurasin kahta pientä n. 5-6 vuotiasta tyttöä, jotka opettelivat surffaamaan opettajan avulla. Lopulta varmaan tunnin session jälkeen molemmat onnistuivat seisomaan laudalla hetken aikaa. Emmakin olisi halunnut kokeilla, mutta ehkä odotamme että saamme suomenkielisen opettajan. Aamulla rannalla oli joku vähän isommalla kameralla kuvaamassa vähän vanhempia surffareita. Niitä olisi voinut katsoa vaikka pitempäänkin, oli se niin upean näköistä. Mekin kävimme moneen otteeseen hyppimässä aalloissa. Rannalla liehuivat punaiset liput ja baywatch-miehet viheltelivät välillä pilleihin ja huusivat välillä ihmisiä lähemmäksi rantaa, mutta harva kuitenkaan totteli.

Viimeisenä iltana kävimme myös Katan alueella syömässä (turha sanoa että ruoka oli tosi maittavaa ja edullista). Emmakin maistoi tänään eka kertaa mustekalarenkaita ja pitikin niistä.
Poislähtiessämme rantakadulla oli paljon poliiseja, palomiehiä ja nähtiin kun jotain kannettiin ambulanssiin. Olisiko joku surffannut viimeistä kertaa…
Huomenna lauantaina vaihdamme maisemaa ja siirrymme Krabille ihailemaan karstivuoria.

Phuket: Hengailua, Nakkiviinereitä ja Maissipullaa.

Pasi: Olemme nyt hengailleet muutaman päivän täällä monsuunisateiden pieksemässä Phuketissa. Tämä monsuunitieto on peräisin säätiedotuksista. Joten täällä(kään) kukaan ilmatieteen laitoksella ei vaivaudu katsomaan ulos ikkunasta.
Kyllähän me etukäteen paljonkin mietittiin, että kuinkahan pahoja nämä monsuunit ovat. Psyykattiin toisiamme kaiken varalta erilaisilla sadepäivä-jutuilla: sitten on aikaa lueskella, kirjoitella ja ottaa vaan rennosti. Nyt kun viikon reissun jälkeen rasvaillaan palovammoja ja huokaillaan helvetillisen helteen kourissa, alan entistä enemmän epäillä että a) pahin on vasta edessäpäin tai että b) pahin on karkeasti liioittelua. Ollaanhan me toki pari sadekuuroakin nähty, mutta vain yhden kerran olemme jääneet sellaisen alle. Ja silloinkin Emman ansiosta, kun jalkakäytävällä makasi koira, jonka ohi emme päässeetkään ihan heittämällä..
Olemme täällä Best Western Ocean Resortissa Karon Beacin pohjoispäässä lähinnä makailleet altaalla ja chillailleet, sillä rannalla on uimakielto johtuen kovasta aallokosta. Lauantaina kävimme kuitenkin Kata-Noi rannalla, jossa myös liehuivat punaiset liput uimakiellon merkkinä. Olihan ne aallot aika pahoja, mutta kun kaikki muutkin siellä lilluivat niin mentiin sitten mekin. Jossain vaiheessa päivällä sinne aaltoihin lähti yksi nuori kaveri surffilaudalla. Aikansa siellä poukkoiltuaan hän sai aikaiseksi ihan kunnon ratsastuksen. Oli kyllä helppo havaita ettei sälli ollut ensimmäistä kertaa laudalla, sen verran hyvin se meni kuitenkin.
Tämä löhöily oli kyllä alun perin ainoa syykin, miksi kesällä Thaimaahan halusimme. Rentoa oleskelua, hyvää ruokaa ja tietysti Hengailijoiden seurassa. Hotelli on ihan kelvollinen, huone siisti ja päivän tärkein ateria, eli aamiainen, lähes täydellinen. Huoneessa on kyllä yksi pieni kauneusvirhe. Muuten pelkistetysti ja kauniisti kalustetussa huoneessa jököttää iso vihreä jääkaappi. Yäk. Vaikka vihreä ja sen eri sävyt ovat yleisesti ottaen kauniita, niin tämän yksilön väri on peräisin lähinnä venäläisestä syksyn muotivärikataloogista.
Langattoman netin puuttuminen on kivikautiselta tuntuva puutetila ja melkein pelkästään sen johdosta meinasimme vaihtaa sunnuntaina hotellia. Varauksemme kantoi nimittäin vain sunnuntaille. Jatkoimme kuitenkin noin viikolla varaustamme ja vaihdoimme vähän isompaan huoneistoon. Nyt olemme jo melko korkealla ja näköalat ovat komeat Karonille. Ja se oksettava jääkaappi vaihtui samanlaiseen mutta punaiseen.
Hotellin muut asukkaat ovat lähinnä englantilaisia, ausseja ja muutama venäläinen pariskunta. Brittejä on enemmistö joista osa on lomalla olevia sotilaita. Onneksi nämä sotilaat pitävät hauskaa jossain muualla ja käyvät vain lepäilemässä hotellilla.
Phuket on kasvanut sitten viime näkemän aivan valtavasti. Jouduimme torstai-iltana autolla keskelle Phuket Townin iltaruuhkaa etsiessämme kauppakeskuksia, joissa kävimme silloin ensimmäisellä kerralla vuonna 2003. Jopa Bangkokin pahimmat kehäruuhkat tulivat mieleen, kun jonottelimme siellä seassa tietämättä edes mihin pitäisi seuraavassa risteyksessä kääntyä. Ja tämä tietysti vain siksi, että aikaisemminkin haukkumani thaimaalaiset kartat ovat kyllä edelleen todella syvältä.
Pummasin muuten käytössäni olevan kartan jostain matkatoimistosta. Sen mukaan paksu punainen viiva rannan suuntaisesti on päätie. Ajoimme pitkin tätä ”päätietä”, joka oli kapea kaksikaistainen tie, eli yksi kaista kumpaankin suuntaan. Siitä erkani kartalla ohut sininen viiva jonne käännyimme. Tämä oli sitten puolestaan nelikaistainen moottoritie. Ristiriitaiseen karttakuvaukseen saattoi olla tietysti vaikutusta sillä, että tämän kartan yhteydessä on paljon mainoksia. Kahviloita, ravintoloita, hotelleja jne, jotka sattuvat sijaitsemaan sen paksun punaisen viivan varrella.
Sunnuntaina ajoimme Patong Beachin pohjoispuolella sateessa korkean mäen yli nelikaistaista ja vilkkaasti liikennöityä tietä, ja siellä oli yhdessä mutkassa turisti juuri kaatunut skootterilla. Näytti päässeen melko pienillä vammoilla, kun nosteli juuri mopoaan pystyyn. Kuulostan varmasti jankuttavalta vanhalta äijältä, mutta toistan kuitenkin: suurin vaara thaimaassa liikenteessä ovat skootterilla ajelevat turistit. Vaarallisia sekä itselleen että muille lajitovereilleen. Tästä skootteri-tilanteesta tuli vahingossa otettua myös kännykällä liikkuvaa kuvaa, joka pullahtaa albumiin opetukseksi ja varoitukseksi kunhan saan sen konversion aikaiseksi.
Nyt kun pääsin asiaan, niin huomautan yhdestä epäkohdasta josta itse täällä kärsin. Voisiko joku järjestää keräyksen, jolla hommattaisiin thaimaalaisille rakennusmiehille viivaimia tai jotain mittoja edes. Kaikki betonista tehdyt portaat (joita on siis joka paikassa, ja paljon) on valettu silmämääräisesti. Portaiden askelkorkeus, syvyys, kallistus jne. vaihtuvat lähes joka portaan kohdalla. Tämä saattaa jopa sopia sellaiselle esim. nuorelle henkilölle, jonka multi-tasking kyky antaa myöten säätää jokaista askelta erikseen. Ei vaan sovi minulle. Minä kompuroin noissa helvetin portaissa ja hakkaan varpaitani alituisesti. Ei naurata yhtään. Ei.
Tässä meidän Hengailijat-joukkueessa on onneksi yksi tyyppi joka jaksaa naurattaa aina vaan. Emma oli perjantaina uima-altaalla mukanaan muutama Barbie ja yksi Ken. Olimme Paulan kanssa uimassa siellä isommalla altaalla ja Emma lillui siellä lasten altaalla. Yhtäkkiä kuulin kun Paula kysyi Emmalta hiukan kiukkuisesti että: ”etkai sinä niitä Barbeja siellä pussaile”. Emma pyörähti ympäri ja tiuskaisi heti takaisin että: ”mä mitään pussaile, mä elvytän”. Ja jatkoi Kenin elvyttämistä opetetun mukaisesti, muutama painallus, pari puhallusta, jne. Ei muuten mennyt EA1 kurssi hukkaan keväällä, sillä neidillä on mukana matkassa vain yksi Ken, josta on siis pidettävä huolta.
Henkilökohtaisen kliimaksini koin perjantai-iltana, kun kävimme Katalla illallisella. Havaitsin heti ravintolan pöytään istuttuamme että saman ravintolan estradilla oli orkesterin kamat valmiina. Ja taustakankaana roikkui Bob Marley-juliste. Pieni sisäänrakennettu rastani heräsi, ja ajattelin että joskohan kohta kuullaan ja nähdään reggae-musiikkia. Ennen kuin bändi kerkisi lavalle, näin vilauksen sen jäsenistä, kun he hakivat baarista juotavaa keikan varalle. Limua, vettä, tuoremehua jne. Tunnelma romahti siis jo ennen esitystä, sillä vain Frööbelin Palikat nesteyttävät tuohon malliin, ei reggae-bändit.
Ennakkopelkoni osoittautuivat todeksi, kun soitto vihdoin alkoi. Vanhoja 60-70 luvun kansainvälisiä hittejä, sellaisella hissimusa-asenteella ja soundilla. Voisin jopa väittää että lavalla ”riehui” Trio Erectus, tosin kuusimiehisenä. Siis niin latteaa kamaa että. Yksi vakiojuttu toistuu nähtävästi tämänkin maailmankolkan orkestereissa. Basisti oli pistetty seisomaan vähän muiden taakse, sinne sivummalle. Näin aina. Väitän tietäväni tämän, sillä kyseessä on entinen lähes ammattini. Olen muuten tästä ja muistakin ammatillisista kokemuksistani kehittänyt ihan oman filosofian, joka kuuluu seuraavasti:
”Tanssiorkesterin basistin ja puhelinasentajan hommat ovat suoraan verrannollisia. Kun teet työsi hyvin, kukaan ei tule sinua siitä kiittämään. Mutta auta armias, jos soitat yhdenkin nuotin väärin, tai jos se puhelin ei siinä työpöydällä toimi, niin kurkkuharjaa on tiedossa.”
Tutustuimme siinä paskahissimusan taustalla soidessa yhteen uusseelantilaiseen perheeseen, jonka noin 1,5 v tyttö Emba ihastui meidän Emmaan. Mukava perhe ja ajattelimme että josko pitäisi tekeytyä enemmänkin tuttavalliseksi, niin saattaisimme saada kutsun Uuteen Seelantiin, joka kuuluu minun ns. kohdelistalleni, jossa pitää vielä ehtiä käymään, ennen kuin imen velliä pillillä vaipan vaihtoja odotellessani.
Sunnuntai oli sitten vähän pilvisempi päivä ja koskapa satuin polttamaan itseni aika pahasti siellä Kata-Noilla lauantaina, eikä ajatuskaan auringosta kiehtonut, lähdimme tutkimaan Festifal Center kauppakeskusta. Hitonmoinen kauppakeskus ja sekava parkkihalli. Koko ajan siellä etsiessäni vapaata parkkipaikkaa huomasin ajavani maahan maalattuja opastenuolia vastaan.
Jokaisessa vähänkin isommassa kauppakeskuksessa on erillinen Bakery-osasto josta saa tuoretta leipää, sämpylöitä ja sen sellaista. Varsinkin nämä ”sen sellaiset” ovat mielenkiintoisia tuotteita. Miltäpäs tuntuisi päiväkahvin kaveriksi vaikka viineri jonka sisään on leivottu kana-nakki, tai leivos jossa keskellä on paahdettua maissia. Ostin itselleni tuollaisen maissileivoksen, sillä nakkiviineriä olen maistanut jo aikaisemmin. Se leivos maistui yllättäen pullalta ja maissilta. Eli mitään salaista makuyhdistelmää näihin keksintöihin ei sisälly.
Ja lopuksi tunnustan pudonneeni tiedonvälityksen kyydistä. Yleensä näissä reissuissa pysyttelen ajan tasalla netin ja telkun kautta, sillä uutisfriikkinä olen riippuvainen maailman tapahtumista. Nyt minulta meni viikon kohu-uutinen kokonaan ohi ja kuulin siitä vasta kolme päivää myöhemmin. Kyseessä on tietenkin entisen afron, sittemmin lähes arjalaiselta näyttäneen Maikkeli Jaksonin yllättävä poismeno. Diskohirmulta meni ilmeisesti lääkityksen annokset ikään kuin potenssiin ja sydän petti. Fox uutiskanavalta tulvii kaikenlaisia salaliittoteorioita joten voi tietysti olla että viimeisintä ei ole vielä kuultu. Mies teki aikoinaan ihan tuhtia musiikkia josta kaikki krediitit. Muistellaan niitä ja unohdetaan nämä kuuluisuuden muut mukanaan tuomat kiroukset. Itseäni tietysti huolestuttaa perinnönjakomielessä se, että vieläkö hän kuollessaan omisti pääosan Beatles-musiikin julkaisuoikeuksista. Ja jos näin oli, niin kenelle ne nyt sitten kuuluvat.

Emma: Aamupalalla otin 2 kroisanttia, 2 leipää, pekonia, riisiä 2 annosta, kurkkua ja mehua ja sitten mentiin rantaan. Isi meni kävelylle ja sitten mentiin altaalle. Käytiin suihkussa ja nähtiin varaani. Sitten lintu kävi isin päälle ja isi huitoi sen pois kirjalla. Ajoin linnut pois juoksemalla. Eilen harjoittelin ensiapua ja elvytystä altaalla.