Juoksuvaihto Kuala Lumpurissa Talvisodan hengessä. (Laukkuja ei jätetä)

Maanantaina lähdimme siirtymään Hong Kongista Malesiaa ja Langkawia kohti. Tilasin meille oman linja-auton lentokenttäkuljetusta varten, sillä olisimme tarvinneet taas neljä taksia ja päälle junamatkan, ja sitä herkkua olimme jo tarpeeksi nauttineet.
Hong Kongin lentoasemalla päivän sävel alkoi hiljakseen selvitä. Olimme ilman aamiaista liikkeellä ja kentälle oli varattu yli kaksi tuntia jonka yhteydessä piti syödä ja tsekkailla viimeiset ostokset.
Toivottoman hidas Check In ja sen jälkeen marssi kohti lähtöporttia puhemies Maon hengessä, eli Pitkä Marssi. Ja vielä kahdella (!) eri junalla ajelua ennen kuin olimme edes oikeassa terminaalissa. Siihen aamiaiseen jäi vähän niukasti aikaa sillä lentommekin oli 10 minuuttia etuajassa. Tämä ennakko sinänsä ei haitannut sillä Kuala Lumpurissa meillä olisi edessä aika tiukka vaihto Langkawin lennolle, ja kaikki lisäaika toisi siihen helpotusta.
Koneessa sitten istuttiin ennen liikkeelle lähtöä niin pitkään että se etuajassa lähteminen oli jo historiaa. Oma perheeni joutui takimmaiseen mahdolliseen riviin eli sinne missä ei selkänojaa kallistella ja jalkatila on vieläkin normaalia pienempi. Neljä tuntia siinä sitten kärvisteltiin. Vähän ennen Kuala Lumpuria kapteeni kuulutti että ilmatilassa on vähän ruuhkaa ja joudumme kiertelemään noin 10 minuuttia joten tulisimme laskeutumaan noin 14:55. Kylmä hiki hiipi kaulukseeni kun tajusin että meille ei jää riittävästi aikaa siihen koneen vaihtoon.
Kun olimme sitten passintarkastusjonossa niin viimeistään silloin sen kaikki muutkin jo tajusivat. 15 minuuttia aikaa päästä läpi maahantulomuodollisuuksista, hakea laukut, siirtyä kansallisen terminaalin puolelle, checkata lennolle, läpäistä turvatarkastukset ja siirtyä portille. Siis ei pienintäkään mahdollisuutta onnistua.
Koskapa peli näytti jo täysin pelatulta, päätimme että periksi ei anneta.
Laukkuhihnoille juoksusta alkoi sellainen Kabaree, jota kukaan mukana olleista ei takuulla unohda koskaan. Ja voi olla että jokunen lentokenttävirkailijakin muistaa meidät pitkään.
Heti kun ryntäsimme sinne laukkuhihnoille, sovittiin että minä juoksen sinne chekkaustiskille ja pidän sen auki kunnes kaikki ovat paikalla laukkujen kanssa. Pistelin siis aivan täysillä kohti Customs-kylttejä. Juoksin suoraan läpi vihreästä ”Nothing to declare” portista ja PERRRKELE, siinä oli heti joku ylimääräinen turvatarkastus. Reppu läpi siitä läpivalaisukoneesta ja juoksuun. Onneksi minulla oli tässä kisassa kotikenttäetu, sillä tiesin parin vuoden takaisista kokemuksistani mihin pitää rientää. Olin siellä kansallisten lähtevien hallissa alle kahdessa minuutissa ja aika pian löysin opastetauluilta sen tiskin numeron, josta Langkawin koneeseen checkataan. Ja aikaa oli jäljellä ehkä noin 5 minuuttia. Siinä oli edessä kuitenkin kohta jossa matkalaukut turvatarkastetaan. Oikaisun paikka, joten livahdin reppuni kanssa yhden köyden alta ja olin hetkessä siellä R39 tiskillä, jossa oli kolme ihmistä jonossa ennen minua.
Tässä kohtaa iski ensimmäinen epäuskon hetki. Olin lähtenyt juoksuun mukanani vain 9 lentolippua ja 2 passia. Pirullakos näillä tsekkaat sisään 13 ihmistä. Pikapuhelu Santulle ja nopeat ohjeet: seuraava juoksija tänne tiskille, kaikkien passit ja lentoliput mukanaan. Heti ja täysillä.
Santtu ryhtyi toimeen ja sillä aikaa minä ryhdyin uhkailemaan sitä virkailijaa. Ilmoitin aika päättäväisesti hänelle että tätä tiskiä et sulje, ennen kuin me olemme kaikki täällä laukkujemme kanssa. Kaveri vähän kiemurteli ja kysyi siinä ohessa aika ikävästi, että missähän nämä ”kaikki” mahtavat juuri nyt olla laukkuinensa. Siihen en jostain syystä kyennyt oikein vastaamaan joten valehtelin että ovat juuri tulossa.
Meillä oli pojan kanssa se puhelu auki koko ajan kun tämä ilmestyi sinne turvatarkastuksen ulkopuolelle pyörimään nippu passeja kädessään. Annoin ohjeet kuinka sinne tiskeille pääsee ohi niistä virkailijoista, joskin meillä oli pieniä kommunikaatiovaikeuksia, sillä minun vasempani ei ollutkaan sama kuin Santun vasen.
Siellä me sitten tsekattiin koko porukka koneeseen. Peli oli 1-0 meidän eduksi, mutta pientä haastetta oli vielä ilmassa. Laukut eivät olleet edes vielä tulleet sieltä hihnalta ja meitä oli vasta kaksi siellä paikan päällä. Saimme Santun kanssa puhuttua 10 minuuttia lisäaikaa jostain sisäänheittotiskiltä numero R63 ja otimme puhelun Pekulle jolle kerroimme tilanteen. Osa laukuista oli tullut mutta noin puolet puuttui eikä hihna edes pyörinyt. Tässä oli nyt todella sitä ”Amazing Race” tunnelmaa.
Siinä kun pulssi lyö kahta sataa ja vituttaa, niin tuli jostain alitajunnasta tuli mieleeni että onkohan Barona aloittanut henkilöstöbisneksen täälläkin päin maailmaa. Siihen malliin sitä laukkuhihnaa ainakin siellä tulopäässä pyöritettiin.
Samaan aikaan kun kello kävi eikä niitä laukkuja tullut sieltä hihnalta, tajusin että jos emme pääse muutamassa minuutissa tästä eteenpäin, emme ehdi itsekään siihen koneeseen. Lähtöportti oli jo aikataulun mukaan sulkeutunut.
Tapahtumissa seurasi vaihe, jossa itse en ollut mukana kuin puhelimen välityksellä, mutta josta olen kuullut autenttisia kertomuksia. Kun viimeinen laukku tuli hihnalta olimme Pekun kanssa puhelimessa ja ryhdyin juoksuttamaan porukkaa läpi lentoasemasta. Talvisodan hengessä tätä operaatiota oli tähänkin asti vedetty, eikä vieläkään ollut tarkoitus jättää ketään. Ei laukkujakaan.
11 suomalaista ryntäsi raivon ja sisun voimalla laukkukärryjen kanssa läpi tullista ja turvatarkastuksista kuin pohjoinen tunturituuli. Siinä taisi tulla kaadettua muutama kohdalle osunut huono-onninen mustatukkainen lajitoverimmekin. Odotimme Santun kanssa sellaisen lasiseinän takana koska se revohka ilmestyisi näkyviin, mutta ketään ei tullut sieltä putkesta josta me olimme sinne terminaaliin juosseet. Yhtäkkiä näin tuttuja hahmoja keilaamassa laukkukärryillä eteensä osuneita ihmisiä, mutta nämäpä tulivatkin sisään terminaalin ulko-ovesta. Noh, samapa tuo jos tulivat eri suunnasta kuin oli tarkoitus, mutta mielenkiintoinen juttu sinänsä, kun kuitenkin koko ajan puhelimessa yritin heitä opastaa ihan eri reittiä.
Ohjasin loput (ja hikiset) ystäväni kohti seuraavaa laukkujen läpivalaisua ja sitten juoksin sinne R63:lle ja ilmoitin sille virkailijalle että täältä ne nyt tulevat, ne puuttuvat laukut. Siinä sitten merkattiin yksi kerrallaan jokainen laukku ja heitettiin ne talkoovoimin toiselle hihnalle josta ne katosivat ulos terminaalin seinästä. Kesken tämän laukkujen heitto-operaation koko homma keskeytyi kun joku helvetin englesmanni (tai vastaava) ohitti meidät ja ryhtyi maksamaan omia ylipainomaksujaan siinä samalla tiskillä. Taisin hieman epäkohteliaasti pyytää häntä häipymään, ja hän hyvin määrätietoisesti ilmoitti että meillä on sama lento joten hän hoitaa nyt omat asiansa tässä välissä. Nieleskelin hetkisen ja kerroin hänelle että ok, mutta kun pääset sinne lähtöportille, kerro että meitä on vielä muitakin tulossa.
Kun kaikki laukut oli hoidettu tunsin taas kerran pienen epätoivon hetken valtaavan mielialaa. Juuri tällä hetkellä koneen oli jo määrä nousta ilmaan. Jostain syystä ne laukut kuitenkin olivat kelvanneet selvitykseen, joten emme hellittäneet otettamme. Ehkä se lähtö onkin kuitenkin hieman myöhässä.
Osa porukasta oli jo kipaissut sinne lähtöpuolen ovelle, jossa minua odotettiin niiden lähtöselvityskorttien kanssa. Lykkäsin koko nipun sille sotilaan näköiselle hemmolle ja kerroin että siinä on 13 lippua ja meillä on todella kiire. Pääsimme siitä vielä lähes käden heilautuksella läpi, mutta edessä oli vielä ihan täysi turvatarkastus. En ole koskaan eläessäni niin törkeästi etuillut missään. Työnsin reppuni suoraan sinne läpivalaisukoneeseen ja läppärin ja kännykän omaan kippoonsa perässä.
Olimme siinä vaiheessa jakautuneet kahteen eri tarkastuspisteeseen ja huusin niin lujaa että varmaan kuului kaikille, että se joka ensimmäisenä pääsee tästä läpi, juoksee sinne lähtöportille eikä anna sen sulkeutua, jos se jostain syystä vielä olisi auki.
Reppuni tuli aika nopeasti sieltä koneesta läpi, mutta läppäri ja kännykkä jäivät jostain syystä puolittain sinne sisään. Työnsin käteni olkapäätä myöten sinne masiinaan ja otin ne itse ulos sieltä.
Pääsinkin heti toisena läpi, heti kun minut oli sillä käsiskannerilla pariin kertaan tarkastettu, sillä en riisunut mitään vöitä yms. metalliosia.
Juoksin sata lasissa kohti porttia P11 ja näin välillä edessäni valkopaitaisen ja pienen ihmisolennon juoksevan vieläkin kovempaa, poukkoillen, puskien ja kyynärpäitään käyttäen, läpi ihmisjoukkion.
Jenni se siellä pisteli kuin aropupu kohti lähtöporttia P11. Uskomaton voittajafiilis siitä syntyi kun huomasimme että se jono oli vasta menossa porttia kohti. Siinä hypittiin ja hakattiin ylävitosia ja hihkuttiin hulluina ilosta. Olipahan juoksuvaihto. Ja kun kävelimme hien laskiessa kohti Air Asian konetta, siellä koneen takana oli laukkukärryt lastauksessa, josta pongasimme useita omia laukkujamme.
Lento kesti vain tunnin mutta koskaan en ole niin hyvillä mielin istunut lentokoneessa. Hirveä oli jano, mutta loppumatkasta saimme ostettua vettä ja limua. Ymmärrettävistä syistä johtuen emme olleet ehtineet vaihtaa valuuttaa siellä edellisellä lentoasemalla, mutta Rallen naapuri oli laittanut sen verran Malesian Ringittejä meille mukaan että ja säilyimme tajuissamme Langkawille asti. Kiitokset vaan sinne jonnekin, kuka sitten lienetkin. Kaikki laukut tulivat perille ja lentoasemalla vedimme taas turistivaihteen päälle, ja otimme rauhallisesti.
Heti hotellille päästyämme pidimme purkupalaverin allasbaarilla, jonka aikana baarista loppui olutkin. Sehän on toki luonnollista, sillä olihan meillä takana pitkät matkat. Lentoa ja juoksua.