Paluu ”arkeen” ja blogipäivitykset kuluneelta viikolta. Kuvia ja videoita lisätty albumiin.
Pasi: Tässä kun olemme viime aikoina olleet enempi tien päällä kuin paikan päällä, niin ajattelin nyt palata perustehtäväni pariin. Siis tarkkailemaan paikallisia ilmiöitä ja valvomaan matkaseurueeni oikeuksia ja turvallisuutta. Ja molempia on ollut ohjelmassa tällä viikolla. Joten lässytys seis ja asiaan:
* Läheisen betonista tehdyn Soi 114-tien varastettujen kaivonkansien osalta on tilanne vaihdellut jonkin verran ihan viikoittain. Välillä oli kateissa vain yksi kansi, sitten kaksi ja nyt ollaan taas yhdessä varastetussa kannessa. Välillä niissä aukoissa on merkkinä tiellä kulkijoille joku risu että ”varokaa, aukko”. Kerran siinä risussa roikkui jonkun eväät muovipussissa. Välillä se risukin on varastettu, kuten juuri tällä hetkellä. Siellä on sellainen terävä mutka josta se metallikansi aina ensimmäisenä lähtee kun siihen ei oikein näe mistään kunnolla. Yritän vältellä sitä kautta ajamista aina aamuisin koska yön aikana tilanne aika usein muuttuu.
Taustalla oleva selitys on varmaankin siinä, että romumetallin hinta saattaa olla aika hyvässä kurssissa tällä hetkellä. Luin lehdestä että Bangkokissa on kaatunut kaksi suurjännitevoimalinjaa ihan tässä viime aikoina. Ja syyksi on paljastunut pylväistä varastetut suuret metalliset kiinnityspultit. Ja asiaan on huolestuneena puuttunut jo uusi pääministerikin. Jos yhtään olen oppinut näiden ihmisten sielunmaailmaa, on seuraava uutinen tässä komediassa se, että hallituksen päätöksellä voimalinjat ryhdytään rakentamaan bambusta tai betonista.
* Market Village kauppakeskuksen nerokas pysäköintijärjestelmähän on ihastuttanut meitä jo pitkään. Sisään ajettaessa tyttö antaa sieltä kopista värillisen paperilapun johon on kirjoittanut auton rekisterinumerosta sen numero-osan. Ja ulos ajettaessa toiselta puolelta kiinteistöä se sama lappu annetaan rouvalle sinne samanlaiseen koppiin. Ei siis maksua, vain kontrollia, ehkä?
Nyt tässä järjestelmässä on häiriö.
Sisäänajoluukulla on kyltti jossa lukee: ”The parking ticket are temporary out of service”.
( Good practical English, ay?)
Häiriö johtunee siitä että se rouva siellä ulosajoportilla on joko sairas tai kadonnut tai jotain.
Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö se tyttö siellä sisäänajoportilla olisi tullut töihin.
Hän istuu siellä kopissa sopimuksen mukaan ja ansaitsee siitä varmaan normaalia palkkaansa. Siinä se aika kuluu mukavasti meikkiä tarkistaessa, kännykkää räplätessä ja pimeästä tietokoneruudusta peilailua harrastaen. Tarkkailin tätä toimintaa aika läheltä kun istuimme jäätelöbaarissa meidän pilttien kanssa tiistaina. Välillä olin havaitsevinani että hän vaikutti vähän kärsimättömältä ja aika ajoin hän piti jopa kynää kädessään aivan kuin odottaen että saisi taas kirjoitella rekisterinumeroita. Eihän siinä oikeastaan mitään ihmeellistä ole, että tyhjän panttina olo vähän pitkästyttää.
Tämä ahkera neitokainen tuo mieleeni sen eestiläisen lossivahdin, joka oli muistaakseni kahdeksan vuotta vahtinut olematonta lossia. Pääasia että palkka juoksee. Tällä parkkitytöllä on tuohon suoritukseen vielä pitkä matka mutta hyvä alku on jo kasassa. Tätä on nimittäin jatkunut nyt noin kaksi viikkoa. Seurataan tilannetta.
* Uima-altaamme kemiallinen tila on huolestuttava mutta kriittinen. Palattuamme Changilta olen joutunut kolme vuorokautta puhisemaan ja potkimaan tätä ”management” osastoa että joku tekisi sille jotain. Olisihan näillä toki ollut jo viikko aikaa tehdä jotain ennen paluutammekin ja ongelman olisi normaalilla näkökyvyllä varustettu henkilö havainnut kadulta asti. Mutta kun se ei taida kuulua kulttuuriin että puututaan ongelmiin ennen kuin asiakas tekee siitä valituksen.
( Siis ”ei kuulu työnkuvaan”-ilmiö. Jotenkin tulee ihan koti-ikävä...)
Paulalta paloi käämit heti maanantaina, ihan heti aamutuimaan. Ja komeasti.
Aika pelottavaa.
Itse olen tällaisena yltiöpositiivisena ihmisenä yleensä ensin neuvottelun kannalla ja täällä Thaimaassa ei saa koskaan menettää malttiaan. Menee kasvot, kuulemma.
Ei saa edes suuttua vaimolle tai lapselle julkisesti. Siinäkin menee kasvot.
Mutta nyt, kun mikään ei tuntunut auttavan, kuului päästäni lopulta keskiviikkona jotakuinkin tällainen ääni:
”Nnnjhhhaaaaaaaaarrggghhhhuiiiiiiiiiiikehgkrhgeeeeeeeeeeeeeeeeeee…………KRAPS”
Ja kasvot.
Kerroimme yhteislaulumenetelmällä Paulan kanssa Janille, joka tuli epähuomiossa tarkistamaan tilannetta, että nyt riitti, rahat takaisin, lähdemme tästä hankkimaan uuden asunnon, jossa toimii myös allas.
Tai oikeastaan Paula oli se ”paha poliisi”. Minä vaadin tuloksia. Heti. Tänään. Mielellään eilen.
Myöhemmin iltapäivällä sain kiinni tässä ravintoketjussa seuraavan Janin yläpuolelta eli Jenniferin ja siihen mennessä altaan pohjalle oli jo ilmestynyt pari säkillistä jotain kemikaaleja.
Voi helvetin helvetin perrrr.. Ne samat säkit olivat jo kertaalleen meidän pihassa kottikärryissä tiistaina. Mutta sitten tuli sadekuuro ja ”poolboy” katosi johonkin sadetta pitämään. Ja palattuaan vei ne säkit pois.
Jennie myönsi ongelman (?) ja kertoi että jos sitä ei nyt saada parissa päivässä kuntoon he harkitsevat meidän muuttamistamme toiseen paikkaan. Kerroin että olemme tästä täysin samaa mieltä. Olimme itse tosin ajatelleet että uuden kämpän hommaamme jostain muualta mutta katsellaan nyt ensin mitä hän meille ehdottaa.
Onkohan meiltä jäänyt jotain huomaamatta?
Ettei vaan olisi niin että kaikki nämä ylläpidolliset ongelmat johtuvatkin siitä että emme maksa ylimääräisiä lahjuksia henkilökunnalle. Joten he toteuttavat ns. italialaista lakkoa. Ollaan vaan tekevinämme mutta ei kuitenkaan tehdä mitään. Jatkoa seuraa tässäkin osiossa kunhan tilanne ja altaan vesi kirkastuvat. Lahjuksia joutuvat kyllä odottamaan aika kauan, sillä ennemmin lähden vaikka kokonaan maasta kuin suostun kiristettäväksi.
* Kävin Santun kanssa kävelylenkillä ja poikkesimme paluumatkalla markkinoilla. Poika keksi ehdottaa että jos hän jäisi vahtimaan siskoaan, voisimme mennä Paulan kanssa markkinoille.
Näin sitten pääsimme lopulta käymään kahdestaan kylän markkinoilla. Viisi päivää viikossa niitä siinä noin kilometrin päässä pidetään, mutta kun Emmaa ei saa sinne kuin tajuttomana niin emme ole päässeet aiemmin.
Otin kameran mukaan ja ikuistin sitä rillumarei-meininkiä Thaimaalaisittain. Aika värikkäät kinkerit. Vähän se kaiuttimista alituisesti kuuluva mökä alkoi arsyttämään ja pientä henkilökohtaista haittaa syntyi myös huonoista häiveominaisuuksistani. Tällä tarkoitan sitä että koska nämä markkinat on tarkoitettu paikallisille asukkaille, ei turisteille, ovat kaikki myyntikojujen ja tiskien yllä olevat päivänvarjot ja katokset aika matalalla, ja tökkäilin päätäni niihin reunoihin kunnes opin kumartumaan aina kohdalla.
Osteltiin kaikenlaista tarpeellista ja tutustuttiin tarjontaan. Ei sitä meinaa uskoa vaikka näkeekin, että kaikki, minkä saa tapettua, kelpaa ravinnoksi. Torakoita, toukkia jne. rapeaksi grillattuna.
Toisaalta paljon oli tarjolla ihan asiallisen näköistäkin sapuskaa. Ja hedelmiä ja riisiä ja mitä sitä nyt ikinä kotirouva perheensä ruokkimiseksi tarvitseekin. Sulavasti paikalliset ajelevat skoottereillakin siellä seassa. Sitähän en enää ihmettele. Tässä maassa ei kukaan, ei koskaan, ei missään olosuhteissa kävele mihinkään. Jos koneen voimalla ei johonkin pääse, sinne ei tarvitsekaan päästä.
Hämmentyneenä tutustuin myös tatuointiliikkeen etämyyntipisteeseen. Ainakaan sitä varsinaista reikätehdasta ei näkynyt missään. Siinä malliston seassa lepäsi luontevan näköisesti oikea pajavasara. Olikohan se nukutusta varten?
Ostettiin pois lähtiessä sellaiset bambun runkoon kypsytetyt kookosriisi-jutut jotka myyjä halkaisi kirveellä ja laittoi sitten muovikassiin. Jotka oli kyllä ihan hyviä. Näistä ei olisi kyllä tiedetty mitään, ellei Hua Hinin Antti olisi niitä kerran mainostanut.
Niin, unohdin mainita että silloin Santun kanssa kävelyllä ollessamme saimme kaksi koiralaumaa kimppuumme. Samoja koiria joiden seassa olen kolmatta kuukautta kävellyt yksin ilman pienintäkään konfliktia. (Jospa nekään eivät pidä elokuvakriitikoista? )
Selvittiin ilman ulkoisia vahinkoja vain tomeran asenteeni ansiosta. Rähisin toisen lauman hyydyksiin terävillä ”PAI” komennoilla ja toinen lauma jäi ikävästi ohi kulkevien autojen taakse ja pääsimme pakoon.
* Kävimme koko poppoo ratsastamalla norsuilla. Se oli pojalta vielä tekemättä ja kyllähän se nyt kuuluu asiaan kun ollaan Thaimaassa. Meikäläinen on tässä hommassa jo veteraani joten voin tunnustaa ettei sillä norsulla oikeasti ratsasteta. Siinä vaan istutaan sellaisessa norsun selkään sidotussa puutarhatuolissa ja hekotellaan kun Mahud, norsun ohjaaja, vittuilee turistille. Jakauduimme siten että Paula ja Santtu ottivat yhteisen ajopelin ja minä ja Emma toisen. Meidän norsu oli nimeltään Lamyai ja se oli 45-vuotias naaras. Ja syö
Norsu on muuten siitä mielenkiintoinen otus, että se myös paskoo saman verran kuin on syönytkin. Ihan tosi, olen nähnyt. Ja istunut siellä ylhäällä kun se ”suorittaa” niin että lepikko raikaa. Onneksi tällä kertaa vältyimme tältä kokemukselta vaikka Paulan ja Santun norsu söikin matkan aikana keskikokoisen omakotitalon perustuksiin tarvittavan määrän puutavaraa.
Santtu lähti neitsytratsastukselleen aika lailla Kimi Räikkösen näköisenä aurinkolaseineen. Se saattoi aiheuttaa heidän Mahudissaan harhaluuloja, sillä jossain vaiheessa poika pyydettiin istumaan norsun niskaan ja ajamaan sitä. Ei tainnut se oikea Mahud tietää että laittoi puikkoihin kansalaisen joka on ajanut toistaiseksi ainoastaan trukilla. Jonka kyllä huomasi suorituksestakin. Se otus pyyhkäisi suoraan ulos reitiltä ja alkoi syömään palmunlehtiä.
Tämä koko reissu kesti noin puoli tuntia ja oli kyllä kaikkein mukavin näistä kolmesta joihin olen nyt siis osallistunut. Viimeksi toinen ohjaajista oli jonkun huumaavan heinän pureskelusta ihan sekaisin ja aiheutti kaikenlaista säpinää. Emmakin otti tällä kertaa aika rennosti eikä pahemmin pelännytkään.
Reitti oli helpohko ja melko tasainen ja menimme jopa jonkun matkaa jonkinlaista jokea pitkin.
Lopuksi taas syötettiin niille banaaneja jotka katoavat sinne norsuun ihan käsittämättömällä tahdilla koko banaaniterttu kerrallaan.
* Olemme parina päivänä olleet Hat Sai Noi-beachilla ja Santtu on pitänyt paikasta. Son beach ei kuulemma oikein sytytä, kun siellä on niitä meduusoita. Periaatteessa totta, mutta melkein kolmen kuukauden tappiot ovat perheessämme tasan nolla osumaa, joten ei se nyt ihan hirveän vaarallista ole.
* Ajelimme myös lounaalle Pranburiin Dolphin Baylle ja siinä liikenteen melskeessä suhmuroidessani sain ajatuksen jolla on kauaskantoisia seurauksia. Koska tälle liikenteelle on jossain vaiheessa jonkun pakko tehdä jotain, enkä usko että Thaimaalaiset itse sitä tekevät, esitän seuravaa: Juurrutetaan tänne eräs suomalaisiin liikennetapoihin kuuluva ilmiö.
Tiedättehän mitä meillä tapahtuu kun kaksi motoristia tai rekkaa kohtaa toisensa tiellä. Kuskit morjestavat toisilleen vaikka eivät olisi koskaan toisiaan nähneetkään.
Perskeles, tämä tapa kun ujutetaan tänne, niin arvatkaapa mikä olisi Thaimaan uusi kansallistauti: Nivelrikko!!
Saavat ajaa skoottereillaan ja rekoillaan koko ajan toinen käsi heiluriliikkeessä. Ja sehän luonnollisella tavalla karsii nopeasti heikkolahjaiset kuljettajat liikenteestä. Mitenkähän tässä vaan pääsisi alkuun. Täällä kun ei kätellä eikä yleensäkään heilutella, vaan tehdään niitä kohteliaita wai-liikkeitä. Niitä jossa molemmat kädet liitetään kämmenpuolelta yhteen ja kumarretaan. Se taitaisi olla vähän turhan hankalaa skootterin selästä.
* Ja lopuksi on pakko taas kääntää vähän takkiansa. (Tästähän on tulossa tapa). Palattuamme tänne ”kotiin” aloin pääsiäismaanantaina tutkimaan vakuutusyhtiön korvausmenettelyä ja vahinkoilmoituksen tekemistä. Jouduin nimittäin maksamaan kaikki omat ja pojan lääkärit ja tiputukset ja lääkkeet siellä Changilla omalla luottokortillani ja yritän nyt periä niitä kustannuksia pois vakuutusyhtiöltä. Soitin suomeen siihen neuvontapuhelimeen kun en tiennyt kuinka ja missä muodossa ne kuitit ja selostukset sinne pitäisi toimittaa. Pyhäpäivä, ja neuvonta kiinni, tietysti.
Aloin sitten aikani kuluksi täytellä netissä vahinkoilmoituksia. Ensin omani ja sitten Santun. Siihen meni aikaa ehkä yhteensä parikymmentä minuuttia. Sain ne lähetettyä ja siinä lomakkeessa luvattiin että käsittely alkaa heti seuraavana arkipäivänä. Hekottelin tälle lupaukselle ja lupasin itselleni että olen kärsivällinen, olenhan?
Kävin sitten pari tuntia myöhemmin ihan muissa asioissa sähköpostissani ja meinasin lentää perseelleni.
Vakuutusyhtiö oli käsitellyt vahinkoilmoitukseni, ja rahat ovat tililläni kolmen päivän kuluttua.
Olin aivan äimänä. Eli on ilmeisesti aika ainakin pikkuisen pyörtää puheitani näistä vakuutusyhtiöistä. Kyllä niilläkin on omat hetkensä.
Ja ettei nyt vaan tulisi väärinkäsityksiä, tämä yhtiö, joka ainakin toistaiseksi on toiminut joka käänteessä hienosti, on IF. Tämä yltiökehunta EI siis koske muita yhtiöitä, ei ainakaan sitä espoossa sijaitsevaa jolla on sama nimi kuin yhdellä isolla lähiöllä sielläpäin. Sen kanssa on vielä kana kynimättä.
!! HUOM! Tänään perjantaina 28.3. on sitten puolikurssin juhlat. Tämä sapattivapaareissu on päivälleen tasan puolessa välissä, 81 päivää takana ja saman verran edessäpäin. Juhlan kunniaksi Santtu jää vahtimaan radioaktiivista pikkusiskoaan ja me lähdemme Paulan kanssa viettämään laatuaikaa keskustaan.
Paula:
Maanantai 24.3. Tänään on pyykkipäivä, pesin päivän aikana neljä koneellista pyykkiä. Muuten koko aamupäivä meni pienen riitelyn merkeissä, ensimmäinen tällä reissulla. Syynä on altaan tummanvihreä väri. Ja haju. Kinaa lähinnä siitä miten asia pitää hoitaa. Pasi halusi hoitaa homman asiallisesti ja hämäläiseen tapaan rauhallisesti edeten. Minä taas haluan sen heti kuntoon keinolla millä hyvänsä. Pasi soitti kiinteistöyhtiöön, jonka seurauksena allaspoika ilmestyi takapihalle ottamaan vedestä näytteen, jonka mittarilukema näytti että puhdas on. Joopa joo, mittarissa varmaan merkintä Made in Thailand.
Pysyttelin lähes koko päivän sisällä, koska allaspoika pyöri koko päivän meidän pihalla milloin mitäkin pintasilausta tekemässä. Ilmeisesti hän komensi pari muutakin puutarhuria meille töihin, jotka nyppivät kaikki kuivat oksat ja lehdet pois pihalta. Itse asiassa ne siivosivat yhden koko kukkapenkin, jonka seurauksena nyt on ruokailuhuoneesta kaunis näköala suoraan…uima-altaalle. Ei vois nyt vähempää kiinnostaa.
Toki tiedän että ei se allaspoika ole syypää tähän, vaan asian hoitamatta jättämisen syy on tietenkin raha. Tai se, että kuka maksaa korjauksen ja antaa käskyn tilata korjaaja tai tarvikkeet. Oikea syntipukki on tämä kiinteistöyhtiö ja talon omistaja.
Pasi ja Santtu kävivät kaupassa ja olivat poikenneet myös meidän lähimarkkinoille. Tulivat sitten sovinnon elkeenä ehdottamaan minulle, että jos pappa veis minut markkinoille. Otin sovinnoneleen vastaan ja kävimme Pasin kanssa kahdestaan markkinoilla, ensimmäinen kerta tämäkin täällä. Löysinkin sieltä Emmalle pari tunikaa ja itselle yhdet farkku-caprit ja rahaa upposi kaikkiaan 5 euroa. Lisäksi nähtiin Antin (Kwai-joen reissu) kehumaa hyvää herkkua: kookosmaidossa keitettyä riisiä (kypsentäminen tapahtuu siis onton bamburungon sisässä). Ostettiin pari kalikkaa, jotka myyjä hakkasi kirveellä keskeltä kahtia. Lisäksi Pasi kuvaili torilla videolla lähinnä ruokapuolen myyntituotteita: mm. paistettuja matoja, toukkia, koppakuoriaisia. Niitä ei tällä kertaa ostettu. Tuskin olisivat lapset edes maistaneet, minusta ja Pasista ei ole takeita kun olemme kaikkiruokaisia.
Emma ei suostunut maistamaan edes riisiä, mutta me muut sitä maistelimme ja oli ihan hyvää, kuin makeaa riisipuuroa.
Tiistai 25.3.
Allas yhä samea ja nyt se jo haisee. Pasi yhä rauhallinen, kyllä se siitä. Yritti kuitenkin soittaa sinne kiinteistöyhtiöön, josta ei kuitenkaan vastattu. Tietävät siellä kyllä miksi soitetaan, mutta kun ei vastata puhelimeen, niin ongelmia ei ole. Näin se vaan täällä menee.
Päätettiin lähteä rannalle eikä pilata enää yhtään päivää altaan vuoksi. Mentiin Son beachille, missä olemme eniten aikaa näillä rannoilla viettäneet. Santtu ja Emma näkivät melkein heti yhden meduusan rantavedessä eivätkä suostuneet enää uimaan. Emme mekään, koska alkoi ukkostaa ja tuulla aika lailla, joten kerättiin kamppeet kasaan ja lähdettiin autoa kohti. Vettä alkoi tulla oikein kunnolla heti kun pääsimme autolle.
Pihaamme oli ilmestynyt sillä välin kottikärryt, jossa oli pari säkillistä jotain, suolaa ehkä. Muutaman tunnin kuluttua kärry oli hävinnyt, mutta meidän altaaseen asti ei niitä säkkejä ollut tyhjennetty. Nyt alkoi Pasillakin jo otsasuonet pullottamaan ja yritti soittaa kiinteistöyhtiöön, mutta eivät taaskaan vastanneet…
Mitäköhän me tehdään väärin, kun kaikki vastustaa….
Tein illalla ruoaksi kanapastaa ja kateltiin The Simpsons Movie, joka olikin hauska ja paransi vähän tunnelmaa.
Keskiviikko 26.3.
Aurinko paistoi kauniisti kun heräsimme 9 pintaan koko porukka. Tänään päätettiin lähteä Hat Sai Noi –rantaan, jossa on isoja aaltoja. Uskottiin Santun pitävän niistä. Niin pitikin, eli tänne tulemme siis joka päivä.
Reppuja pakatessa Jan ilmestyi meidän pihaan ja näin kun Pasin yritti selittää Janille tilannetta meidän kannalta, ihan turhaan, ei varmaan ymmärtänyt. Katselin sitä ikkunasta hetken aikaa, kunnes päässäni ”kilahti” täysin. Nyt otetaan formulaenglanti peliin. Painelin päättäväisesti tuima ilme kasvoillani pihalle ja huusin että ”nyt riittää, haluamme rahat takaisin ja lähdemme huomenna, jos allas ei tule kuntoon tänään”. Me molemmat Pasin kanssa näimme että nyt osui ja upposi. Jan tarttui puhelimeensa ja me lähdimme viettämään mukavaa rantapäivää. Nyt olemme siis Pasin kanssa yhtä mieltä miten tämä pitikään hoitaa. Nyt ainakin Jan tietää miltä tuntuu kun pohjoinen myrskytuuli puhaltaa tropiikissa. Yleensä hermostun aika harvoin, en edes joka vuosi, mutta kun käämit menee en haluaisi olla itsekään se ”toinen osapuoli”.
Olimme ensimmäiset turistit rannalla ja pääsimme valitsemaan hyvät paikat, sellaiset jossa ei koiria näkynyt (sillä hetkellä). Minäkin uskaltauduin sinne isoihin aaltoihin ja oli hauskaa. Emma, Santtu ja Pasi hyppivät ja kelluivat siellä monta tuntia aina välillä vaan poikkesivat juomaan välillä vettä ja Cocista. Kauppiaita ramppasi vähän väliä, mutta nyt ei kiinnostanut pätkän vertaa aloittaa pitkästyttävää tinkaamista mistään.
Santtu oli ihan puhki kun iltapäivästä tulimme asuntoomme, huimasi ja keinutti. Olo tosin parani kun syötiin välipalaksi leipää ja hedelmiä. Kolmen maissa lähdimme vielä elefanttiratsastukselle. Minä ja Santtu ratsastimme nuorella Sawithan norsulla ja Pasi ja Emma saivat 45-vuotiaan Lamyain. Pasi ja Emma menivät edeltä ja ihmettelin vähän kun Emma oli ihan rennon oloisesti kyydissä. Maasto oli mukavaa eikä ollenkaan vaarallisen oloista, aluksi. Puolimatkassa mahud kysyi meiltä, että haluatko toinen tulla ohjaamaan. Kehotin Santtua menemään, koska minä voin tehdä sen myöhemmin keväällä kun käymme uudelleen synttärivieraiden kanssa. Mahud sanoi, että se on yhtä helppoa kuin skootterilla ajaminen. Ei varmaan tiennyt ettei Santulla ole siitä kokemusta, mutta toisaalta onhan Santulla trukkikortti, eli varmaan vaan samalla tavalla…
Hienosti se meni, vaikka vähän yhdessä kohtaa pelotti, kun se meidän 25-vuotias neiti näki ruokaa kauempana ojassa. Asteli kohti ojaa ja me huudettiin kuskille että apua. Kuski huusi norsulle jotain ja sai annettua sille jonkun ison oksan kärsään ja se pysähtyi syömään sitä.
Yhdessä kohtaa ne mahudit pysähtyivät ja ottivat meistä valokuvia yksin ja vierekkäin. Sen jälkeen hyppäsivät taas itse norsun niskaan ja Santtu pääsi hengähtämän ”takapenkille”. Raukalla kädet ihan vapisivat ja pulssi löi kovaa. Mahudit kaivoivat korurasiat esiin ja tarjosivat meille koruja, joista saadut menevät norsun ylläpidon kustannuksiin. Ostettiin ihan säälistä 10 euron arvoiset ranne- ja kaulakoru. Molemmat kuulema tuovat rutkasti onnea. Tietenkin. Totta kai. Uskotaan.
Mentiin myös joessa sen norsun selässä ja siellä puskassa oli valokuvaaja ottamassa meistä kuvia. Meidän norsusta ei näkynyt kuin vähän selkää, naaman peitti kokonaan palmunoksa, jota söi samalla. Meille tarjottiin sen retken päätteeksi kahvilassa vadillinen kauniisti leikattuja ananasveneitä, jonka aikana valokuvat valmistuivat. Neljä isoa kuvaa yhteensä 800 bahtia. Syötettiin vielä retken päätteeksi korillinen banaaneja norsuille. Kun yritin niitä yksitellen syöttää, sanoi mahud minulle että madam, koko terttu kerralla. Kerralla, ihmettelin vähän mutta sinne ne upposivat. Emma ei uskaltanut syöttää, vaikka oli puhunut siitä koko päivän. Ehkä seuraavalla kerralla.
Kotona katselimme päivän aikana otetut valokuvat, jotka olivatkin onnistuneet aika hyvin epätasaisesta kyydistä huolimatta.
Myöhemmin iltapäivällä Jennifer lopulta soitti Pasille ja nyt Pasikin osasi olla tiukkana. Jennifer kertoi että hän oli käynyt meillä pomonsa kanssa aamulla ja altaaseen on tänään laitettu ainetta, jolla sen pitäisi tulla kuntoon. Ellei aine parissa päivässä auta, he alkavat hankkimaan meille uutta asuntoa. Tämän olisin halunnut kuulla jo muutama päivä sitten. Kuulin kun Pasi sanoi, että käymme katsomassa itsekin vuokrattavia asuntoja, mutta katsotaan ensin se teidän ehdottama.
Illalla pelasimme vielä Uno-pelin, joka olikin aika tasainen peli, mutta jonka sitten hävisin lopulta. Pasin mukaan pelasin kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue. Ensin ihan ylivoimainen ja ihan lopussa käsittämätön ”unohdus”.
Tämä oli kyllä yksi kivoimmista päivistä täällä koko matkan aikana meidän kaikkien mielestä.
Sitä ei edes yksi allas kiinteistöyhtiöineen pystynyt pilaamaan.
Santtu:
Maanantai 24.3.
Aamulla kun herättiin, todettiin että uima-allas oli yllättäen yhä vihreä. Äiti sai jonkinlaisen raivokohtauksen ja uhkaili talosta muutolla. Vittuun kaikki kohteliaisuudet, joista se on mulle nyt kaksi viikkoa valittanut. Enää ei oltu ”kärsivällisyyttä näitten paikallisten kanssa sitten Santtu”, vaan nyt mentiin linjalla ”Paikalliset on sitten aivan saatananmoisia tunareita perkele!”
Kun vanhempani tappelivat allaspojan ja talonhuoltajan kanssa, luin kirjaa, uin kerran siinä vihreässä nesteessä, nukuin hieman ja kävin illalla Pasin kanssa lenkillä jonka aikana kaksi eri koiralaumaa yritti käydä kimppuun.
Pasi käytti vielä Äiteen markkinoilla ja illalla katoin I Am Legendin, joka oli yllättävän hyvä.
Tärkeä päivä jos kokonaisuutta ajattelee.
Tiistai 25.3.
Aamulla allas yhä paskanen. Nyt kummatkin vanhemmat kilahti. Muutetaan pois, lähetään etelään, uhkaillaan alueemme paikallista johtoa.
On jotenkin aika hauskaa, että perhe, etenkin Pasi, on muutamaan otteeseen puhunut travellauksesta, mutta heti kun uima-allasta ei voinut käyttää, muuttui maailma päälaelleen. Joka tapauksessa, heitin vettä kiukaalle ja vittuilin pitkin päivää. Pasi piti.
Käytiin aamupäivällä rannalla. Son Beach. En erityisemmin välittänyt. Ihmisiä oli mukavan vähän, mutta eläinvalikoima ei ollut mieleen. Meressä oli meduusoja (ja kuulemma merisiilejä), jotka kummatkin ovat myrkyllisiä ja näin ollen voivat minun puolestani kuolla sukupuuttoon. Sitä odotellessa en kuitenkaan suostunut menemään kymmentä metriä pidemmälle rantaviivasta, jossa vettä riitti jopa polviin asti. Istuskelin aalloissa Emman kanssa. Meduusa löysi tiensä kahden metrin päähän ja päätin lähteä aika vitun äkkiä takaisin ottamaan aurinkoa. Auringonotto on tietysti vähän heikohko termi, sillä taivas oli täynnä tummia pilviä. Pasi esitteli paikallisia maaeläimiä, eli rapuja. Ne kuulemma menee pakoon ihmisiä. Suurin osa ei kuitenkaan suostunut edes liikahtamaan edestäni, joten loppujen lopuksi minä väistelin niitä. Varsinkin pienempiä. Yhden isonkin näin, kun se jostain puun takaa pinnahti 300 lasissa suoraan kiinni jalkaani.
Tummat pilvet muuttuivat tummemmiksi, pakattiin kassit ja mentiin autoon. Minuuttia myöhemmin alkoi sataa. Kotio, lepoa.
Käytiin myöhemmin kaupoilla. Ostin (taas) Hawaiji –paidan (vaaleansininen, ensimmäinen hieman laadukkaamman oloinen) ja kattelin kelloja jotka oli varmaan lähes aitoja. Pitääpi varmaan ostaa muutama… Käytiin myös leffaostoksilla.
Kotio. Illalla katteltiin vielä Simpsonit elokuva, voitin uunon ja tsekkasin vielä yömyöhällä omassa huoneessa kauhupätkän 1408, joka oli pitkästä aikaa ihan hyvä Stephen King adaptaatio.
Keskiviikko 26.3.
Aamupäivä sama kuin aikasempinakin. Perhe kilahti kun allas ei ollutkaan maagisesti yön aikana parantunut. Uhkailivat taas muutolla jne…
Lähettiin rannalle. Tällä kyseisellä beachillä oli parhaimmillaan ehkä kaksimetrisiä aaltoja joita tuli hyvin tiuhaan tahtiin. Hiekkapohja. Ei juuri lainkaan ihmisiä. Ja aivan saatanan hyvä rantahiekka. Tässä on siis se ranta jota lähdin Thaimaahan etsimään.
Uiskentelin aalloissa monta tuntia. Lähdettiin suihkuun ja päätettiin että huomenna uusiksi.
Suihkun jälkeen sain pienen merisairaus kohtauksen kun tuntui siltä kuin ne aallot olisivat seuranneet minua kotio. Heiluin eikä millään tuntunut loppuvan.
Joten loogisesti päätimme lähteä norsuratsastukselle. Kyseessä on minulle ensimmäinen kerta norsun selässä, joten odotin kyllä innolla tätä. Äiteen ja minun norsu oli nimeltään Sawithan. Nuorehko norsuneito, vain 25-vuotias. Pasi ja Emma tulivat 45-vuotiaalla rouvalla.
Vittumaista heilumista mutta ei mitään mahottoman hirveää. Ihan mukavaa itteasiassa. Siis siihen hetkeen asti kun kuski hyppäsi pois ja näytti mulle että hyppää ohjaimiin.
On hetkiä jolloin pitäisi osata sanoa että ei.
”Dlive like a scootel”
”…okay. Where do i put my feet?”
“eals”
“… cool”
Hyppäsin norsun korvien taakse. Toinen käsi piti tiukasti kiinni metallikorista jossa Äitee istui, ja toisella taputtelin norsua päähän. ”Jos et menis sinne vitun mettään APUA HELP!”
Sawithan tykkäsi vähän liikaa puun oksista. Se painoi semmosen pienehkön jyrkänteen reunalle repimään puita alas samalla kun minä roikuin yhden käden varassa sen niskassa.
Tilanne rauhoittui, kunnes se alkoi taas uuden puun kohdalla uusiks. Mun norsu oli anarkisti, se ei totellu yhtään. Revin sitä niskavilloista jotka oli kuin teräsnauloja.
Ehkäpä hienoin hetkeni tämän norsun selässä tuli kun painelin Sawithanin kanssa Pasin ja Emman norsusta ohitse. Kiilasin oikealta puolelta.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin nousin takaisin matkustajan paikalle. Tämän tein nousemalla ilman minkäänlaista käsitukea kaksin jaloin norsun niskalle seisomaan. Ulkopuolisille se näytti siltä kuin olisin surffannut elefantilla.
Norsun kuski myi meille jotain norsukoruja. ”No ivory” muisti painottaa.
Mentiin joen poikki jalat lähes vedessä kahlaten takaisin lähtöasemalle jossa syötiin hieman ananasta ja syötettiin Sawithanille banaania.
Takaisin kotio. Sieltä suuntasimme taas kaupungille, nyt syömään. Merirafla. Katkarapuja ja vihanneksia. Ikävä kyllä kokki oli painottanut vihannesten kanssa. Söin siis tavallaan vain kuusi katkarapua ja kilon porkkanaa ja heinää.
Kierreltiin vielä toreja, ostin vaatteita ja leffoja. Illalla vielä katsoin yhden näistä elokuvista, eli Beowulfin. Ihan ok leffa. On parempiakin, mutta animaatio oli aika hienoa.
Emma:
Maanantai 24.3.
Isi ja äiti menivät markkinoille. Minä ja Santtu jäätiin kotiin. Äiti osti minulle keltaisen mekon jossa oli henkselit.
Tiistai 25.3.
Aamulla pakattiin rantareput ja mentiin Son-biitsille. Satoi kaatamalla. Kotona syötiin kanapastaa.
Keskiviikko 26.3.
Oltiin Hat Sai Noi- rannalla. Keräsin simpukoita. Olin isin ja Santun kanssa isoissa aalloissa. Sitten mentiin norsuajelulle. Meidän norsun nimi oli lamjai. Se oli 45-vuotias rouva. Santtu ajoi toista norsua. Mentiin jokea pitkin. Se oli jännää. Syötettiin norsulle banaania.
Koulusta soitettiin. Sitten mentiin kalaravintolaan syömään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.