Puolimatkan juhlat ja kadonneet taulut

Perjantai 28.3.

Pasi: Jos nyt vielä palataan niihin kadonneisiin kaivonkansiin. Tuli nimittäin aika oraakkelimainen olo. Viimeksi kun ennustin että niitä sähkölinjoja ruvetaan tekemään betonista niin heti seuraavana päivänä sellaiset betoniset kaivon kannet ilmestyivät sinne meidän lähikadulta pöllityn kannen tilalle. Nerokas keksintö ja ainoa syy miksi epäilen että nekin varastetaan on se, että sillä tavalla siihen voi tulla taas metalliset kannet takaisin, ja ne on taas sitten varastettavissa. Tajusitteko? Ei se mitään, ihan sekaisin minäkin niiden kanssa olen.

Paula kävi kampaajalla. Menin mukaan siksi aikaa että saisin selville kuinka kauan sitä joudun jossain odottelemaan. Kampaamon tytöt eivät sitten puhuneet englantia mutta paikalle pyyhälsi lanteitaan keinutellen englanniksi kikatteleva .. ööö .. tuota… siis sellainen epähetero mieskampaaja. Oli sen verta vaarallisen oloinen blondi että katsoin parhaaksi liueta nopeasti. Siellä olisi saattanut tulla hanuri yhtä kipeäksi kuin Queenin basistilla. Vaimo oli kuitenkin turvassa, luulisin.

Matkamme on siis nyt puolivälissä. 81 päivää on oltu reissussa ja saman verran on vielä jäljellä. Yllättävän hyvin on aika kulunut. Paljon enemmän olen lueskellut kuin olin kuvitellut tekeväni ja ainahan sitä on jotain puuhaa tällaisessa omakotitalossa. Pienet vastoinkäymiset pitävät virkeänä ja joskus kun saa vähän puhkua pahaa tuultansa ulos niin heti tuntuu olo paljon kevyemmältä. Eihän minulla siis luontaisesti ole mitään pahan tuulen kiintiötä, mutta tämä touhu täällä käy joskus vähän ymmärryksen lisäksi voimille ja siitä tulee pikku depis. Paula tulkitsi Madventures-kirjasta että kyseessä on kulttuurishokki. Kuinka ihmeessä voi saada kulttuurishokin paikassa jossa kulttuuria on lähinnä skootterilla ajelu ja kuvat kuorma-auton kuraläpissä? Enpä tiedä mutta rohkenen epäillä.

Säännöllinen liikunta olisi loistavaa ajankulua mutta se on täällä vähän rajoittunutta. Lenkillä joutuu väistelmään koiria ja uiminen uimaan altaaseen kasvaneessa rämeikössä ei vaan houkuta. Jotain on kuitenkin tullut tehtyä oikein sillä painoindeksi on mukavasti laskussa.

Olen lueskellut tai aloittelemassa lukemaan viime aikoina taas miljonääreistä, diktaattoreista, musiikoista ja yhdestä tosi kovasta jätkästä. Diktaattoreista tulee seuraavaksi vuoroon kaikkien sarkapukuisten ikoni, puhemies Mao. Musiikkiosastolta luin Jouni Hynysen kirjan Rakkaudella, Hynynen. Hynynen ei ole diktaattori, mutta ehkä sen pitäisi olla. Siinä on pienessä kirjassa niin paljon totuuden ja järjen sanomaa että yksinvaltiaana tämä pitkätukka saattaisi olla ihan omaa luokkaansa.
Ostin (kun halvalla sain) kirjan Freddie Mercurystä. En ole sitä vielä lukenut mutta odotan mielenkiinnolla. Olen kerran muninut itseni Montreauxissa kun en tunnistanut hänen pastastaan joten olen kait ainakin tämän elämänkerran lukemisen velkaa.

Miljonääririntamalla odottaa Aristoteles Onassiksen kirja. Olen joskus lukenut hänestä aikaisemminkin ja muistan siitä teoksesta yhden jutun. Onassiksen matemaattinen menestyskaava: 3 tankkeria kertaa 3 tankkeria tekee 9 tankkeria ja 9 tankkeria tekee miljoonia.
Se yksi tosi kova jätkä oli Harry Houdini. Ihan uskomaton tyyppi ja se muistikuva mikä minulla oli lapsuudestani (n. 100 vuoden takaa) tästä kahlekuninkaasta meni kyllä komeasti uusiksi. Hienosti kirjoitettu teos joka paljastaa totuuksia sumuverhon takapuolelta vuosisadan takaa. Jos haluaisi hakea Houdinille suomalaista vastiketta niin lähimmäksi pääsee Juhani Peltosen luoma fiktiivinen hahmo Elmo. Elmo oli tosin vaatimaton, vaikka tekikin satasen maailmanennätyksen huolimatta kaatumisestaan kesken matkan. Houdini ei ollut fiktiivinen hahmo eikä varsinkaan vaatimaton.

Illalla kävimme Paulan kanssa juhlistamassa matkamme puoliväliä ja vein rouvan juhlan kunniaksi Thai-Boxing-otteluun. Mitä? Etteikö ollut soveliasta ? Höpö höpö!
Korjauksena ennakkoluuloihinne voin vakuuttaa että siellä on hieno tunnelma, ei verta eikä irtonaisia ruumiinosia, ei ”ammattinharjoittajia” pyörimässä jaloissa, paljon pariskuntia ja jopa lapsia. Illan ainoasta tyrmäyksestä vastasi suomalainen Marko joka tinttasi vastustajansa nokosille. Illan hulluin taistelija oli ehdottomasti lakananvalkoinen tanskalainen joka ryntäsi vastustajansa päälle kaksi erää kuin heikkopäinen johtuen luultavasti jostain huumaavasta aineesta jota oli nauttinut, sitten sippasi ja luovutti kun ei pysynyt kunnolla pystyssä. Ja pyöri koko loppuillan kannustamassa muita ottelijoita, tosin kainalosauvojen avulla.

Paula: Tänään kävin kampaajalla ottamassa hiuksiin uuden värin ja leikkauksen. Valkotukkainen thaimaalainen kampaajapoika esitteli minulle hiusvärikarttaansa, josta valitsin sopivimman. Sitten hän näytti minulle ”oman” kampaajani, joka vei minut pesupaikalle. Pesualtaat olivat tässä liikkeessä mukavampia kuin kotikampaamossa, jossa istutaan epämukavassa asennossa pää takakenossa altaan suuntaan. Täällä oltiin rentouttavassa vaaka-asennossa mukavalla tuolilla ja pesuallas oli tuolin alapuolella. Näin se oli ergonomisestikin varmasti parempi molemmille sekä asiakkaalle että kampaajalle. Siinä istuessani pelkästään thai-kieltä puhuva kampaajani kävi sanomassa kielitaitoiselle kampaajapojalle jotain ja hän tuli kysymään minulta sopiiko että hiuksiin laitetaan kosteuttava naamio, koska kampaajan mukaan hiukseni vaikuttavat kuivilta. Sitä ne nimenomaan ovat, joten sopihan se. Kampaaja laittoi vahan hiuksiin ja ryhtyi hieromaan päänahkaa, ohimoa sekä niskaa. Tuntui rentouttavalta.

Vähän jännitti lopputulos, että minkä värinen kuontalo näkyy peilistä, vaikka kampaamon väriaineet olivat ihan samoja kuin suomessa käytettävät. Kampaaja föönasi ja leikkasi hiukset, olisi halunnut leikata hiuksiani paljon enemmän kuin annoin luvan. Muuten olisi kyllä käynyt lyhytkin malli, mutta haluan pitää täällä hiukset ilmavalla ponnarilla kuumuuden vuoksi. Pasi tuli hakemaan minua juuri kun olin maksamassa eikä meinannut tuntea minua. Täytyy sanoa että olin itsekin tyytyväinen lopputulokseen. Koko lysti maksoi n. 50 euroa, joka oli mielestäni turistihinta, koska paikalliset maksoivat samasta ”hoidosta” puolet vähemmän. En ollut oikein varma että olisiko pitänyt tinkiä hinnasta kun kysyin tullessani hinta-arviota. Ehkä olisi pitänyt, täytyy kokeilla seuraavalla kerralla.

Kotona siivooja oli sillä välin ilmestynyt ja tällä kertaa sekin hoiti hommansa mallikkaasti, moppasi kunnolla lattiatkin. Ovat varmaan saaneet erikoiskäskyn pitää meitä tyytyväisenä, luulen niin.

Iltapäivällä lähdimme kaupunkiin. Kävimme ensin syömässä sveitsiläisessä ravintolassa, jossa olikin ihan hyvä ruoka. Sieltä kävelimme markkinoille, jossa miehet tekivät kellokauppoja. Emma ja Santtu tulivat tuk-tukilla kotiin kahdestaan. Me vanhukset menimme katsomaan thai-boxingia. Minulle ensimmäinen kerta eläissäni. Oli vähän ennakkoluuloja lajia kohtaan, mutta täytyy sanoa että laji on ihan täysin tekniikkalaji eikä hiki, räkä, veri ym. eritteet lentäneet kehän ulkopuolelle, kuten olin luullut. Ilmassa tuoksui vahvasti tiikeribalsamivoide, jolla pidetään ottelijoiden lihakset lämpimänä. Sali oli ihan täynnä ja meteli huumaava. Siellä otteli tänään myös suomalainen Marko, joka tekikin illan ainoan tyrmäyksen ja muutenkin otteli mallikkaasti. Katsomassa oli paljon suomalaisia joten hän sai myös melkoiset kannustushuudot. Suosikkini oli kuitenkin Q-Tong, joka taitavasti pelasi silmillään ja hymyllään ärsytti brasilialaista vastustajaa tekemään virheitä. Suosikkini hallitsi varsinkin tämän ”silmäpelin”. Löimme Pasin kanssa vetoa voittajista, jonka voitin ottelunumeroin 4-3, varmaan aloittelijan tuuria. Tultiin tuk-tukilla kotiin, jonka kuskilla oli koko perhe mukana meitä kuljettamassa; vaimo ja pieni tytär vierellään etupenkillä.

Santtu: Aamulla allas oli jo ihan hyvän näköinen. Tilanne alkaa siis rauhoittua.

Aamupäivällä lueskelin yhä Pol Potin elämänkertaa, joka on ehkä kuivin kirja jonka olen lukenut. Sen sijaan että kerrottaisiin massamurhista, kerrotaan kuinka Pol järjesti uuden kansandelegaation Phnom Pheniin, joka vahti maanviljelyksen kehittymistä seuraavan 10 vuoden aikana. Siistiä.

Pasi ja Paula kävi kampaajalla ja meiti jäi Emman ja siivoojan kanssa kotio. Kattelin telkkaria ja lueskelin edellä mainittua kirjaa.

Illalla lähdettiin kaupungille. Auto jätettiin kadulle ja päätettiin hakea se vasta huomenna. Syömään johonkin sveitsiläiseen raflaan, jossa tilasin katkarapuja maissin kanssa. Kilo maissia ja viisi katkarapua. Kiinnostaisi tietää miksi niitä katkarapuja pitää säästellä niin paljon. Eikö niitä voisi iskeä lautaselle kolme kauhallista yhden lusikallisen sijaan. Parempaa katkarapu on kuin maissi.

Markkinoille. Ostin halpoja tuliaisia. Ostin myös uuden kellon, mutta toisin kuin aikaisemmin hankkimani Breitling ja America Eagle, on tämä uusi Rolex täysin aito. Se toimii liike-energialla, joten se ei siis vaadi edes pattereita. Ja hintakin oli vain n. 9 euroa. Hyvä kauppa.

Siirryttiin Tuk-Tukilla toiselle markkinakadulle. Ostin taas pienehköjä tuliaisia ja yhden HENDRIX EXPERIENCE –paidan. Olisin ostanut ganja-paidan jos olisi silmiin iskenyt, mutta ei näkynyt. Bangkokista sitten. Pitäähän tullimiehille jollain tavoin vittuilla.

Pasi ja Paula jäivät katsomaan illan Thaiboxing –matsia kun minä ja Emma mentiin Tuk-Tukilla kotio. Kattelin Charlie Wilsonin sodan ja The Kingdomin (tosin Kingdom vain puoleen väliin, kun DVD ei toiminut siitä eteenpäin) kun Emma taas katsoi kaksi kertaa Saippuaprinssin.

Vanhemmat tulivat kotio ja kehittyi pieni Rolex –episodi kun syytin Pasia sen tuhoamisesta. Tämä kuitenkin osoittautui jälkeenpäin hieman virheelliseksi tiedoksi. Toisaalta, kyllähän kymppitonnin arvoisesta kellosta saakin olla huolissaan.

Emma: Sain sähköpostia Jalavan koululta vanhasta luokasta. Oli kivoja kysmyksiä. Uitiin uima-altaalla. Iltapäivällä syömään. Söin paistettua perunaa ja thai-lihapullia. Jälkiruokana banaanipirtelö. Sitten mentiin markkinoille. Ostin kaulakorun. Tultiin Santun kanssa tuktukilla kotiin. Meh neuvottiin kuskia. Äiti ja isi meni kattomaan tai boksija.

Lauantai 29.3.

Paula: Lauantai oli kotipäivä. Allas oli ihan kunnossa ja kirkkaampi kuin koskaan. Uitiin ja pulikoitiin koko päivä.

Iltapäivällä käytiin läheisillä markkinoilla ja ostettiin oikeastaan vaan hedelmiä ja pari banaanipannukakkua, jotka sitten herkuteltiin jälkiruokana kun ensin syötiin Pasin tekemää ihanaa kana-nuudeliwokkia.

Varattiin tänään myös hotellihuoneet Bangkokista, sillä Santtu haluaa tutustua vielä Bangkokin nähtävyyksin ennen tiistaina olevaa paluutaan Suomeen.

Olen lukenut Madventures matkakirjaa ja tajusin sivulla 112 että meihin on iskenyt täällä Thaimaassa kulttuurishokki, joka oireita ovat vihan tunteet ja yleinen vitutus (suora lainaus kirjasta) ovat tyypillisiä ja ne voivat purkautua myös kaikelle isäntämaan ja paikallisten outoudelle nauramisena tai muuna hämynä käyttäytymisenä (kilahtaminen). Luin myös että tämä on ihan normaali ilmiö varsinkin pitkillä matkoilla. Hoitona tähän oli monia keinoja mm. suositeltiin kampaajalla käymistä (eilen) ja hierontaa (luvassa tiistaina). Oli mukava havaita, että on automaattisesti osannut tehdä oikeita asioita tilannetta helpottaakseen. Seuraavana vaiheena on toipuminen ja voisi myös kyseenalaistaa omia piintyneitä tapoja ja arvoja. Tämä on vielä vähän vaiheessa….
Viimeisenä tulee käänteinen kulttuurishokki: kotiinpaluun jälkeinen kulttuurishokki usein toistuu. Se menee kuulemma helpommin ohi, kun härmäläinen synkkyys ja epämiellyttävä ilmasto ovat entuudestaan tuttuja.

Pasi: Auto jäi epähuomiossa yöksi kaupunkiin kun jäimme Paulan kanssa sinne puolikurssin juhliin. Joten hetkisen uituani kirkkaassa (!) uima-altaassamme lähdimme pojan kanssa kävellen sitä noutamaan. Lämpöä lienee ollut varjossakin 35 astetta joten varustauduimme vesipulloilla ja asenteella, joka sallii kävelyn keskeyttämisen ja tuktukin ottamisen lennosta jos sattuu kohdalle. Raahustimme kuitenkin yli puolet matkasta kunnes saimme tarpeeksemme ja siirryimme pick-upin lavalle loppujen neljän kilometrin ajaksi.
Honda Jazz oli tallella ja poikkesimme kaupan kautta paluumatkalla.

Iltapäivällä raahasimme Emmankin paikallismarkkinoille ja tulihan tuo sinne, joskin todella pitkin hampain. Ja sai aikaiseksi muutaman hienon väistöliikkeen havaitessaan koiria siellä ihmisten seassa.
Markkinat olivat aika vaatimattomat tällä kertaa emmekä kauaa jaksaneet siellä patsastella. Ostin viinirypäleitä ja vesimeloonin.

Lopun päivää parantelin hermojani uimalla ja lueskelemalla. Puolikurssin juhlien jälkimaku alkoi hälvenemään ja olo koheni iltaa myöten.

Jan poikkesi tarkistamaan uima-allasta ja pyyteli Paulalta nöyrästi anteeksi tätä hässäkkää. Tulihan tämäkin nähtyä, että nämä osaa hävetä joskus munimisiaan.

Varasin netistä hotellin ensi viikonlopuksi Bangkokiin kun lähdemme sinne muutamaksi päiväksi ja saattamaan poika kotimatkalle.

Sain jossain vaiheessa päähäni esitellä Santulle ne öljymaalaukset jotka ostimme Singaporesta. Hyvä idea mutta hankala toteuttaa. Niitä kun ei löytynyt mistään. Käänsimme koko kämpän ylösalaisin mutta sitä putkea johon ne oli kääritty, ei löytynyt.
Vanhusten mielen valtasi epäusko. Olimmeko tuoneet ne kotiin asti? Eikö ne kuitenkin olleet tuossa kaapin päällä pitkään ennen kuin ne piilotettiin johonkin? Missä me olimme kun minä halusin avata sen käärön ja Paula ei halunnut, kun ne oli niin hyvin pakattu?
Loogisen ajattelun mestarina päädyin loppupäätelmään että olin jättänyt sen tötterön taksiin jolla tulimme Bangkokista. Pitänee käydä kysymässä sieltä kioskilta kun olemme seuraavan kerran kaupungilla.

Santtu: Aamulla Pasi ”korjasi” Rolexini. Kävin myös pitkästä aikaa altaassa uimassa. Ei vesi vielä puhtainta mahdollista ole, mutta aika hyvää joka tapauksessa.

Päivällä käppäilin Pasin kanssa Hua Hiniin hakemaan autoa. Puolentunnin kävelyn jälkeen kuumuus voitti ja otettiin Tuk-Tuk. Autolle, kauppaan ja kotio uimaan.

Luin Pol Potin loppuun ja aloitin Kwai Joen Sillan. Uiskentelin ja lepäilin.

Illalla käytiin vielä läheisillä markkinoilla. Käytettyjä vaatteita ja keitettyjä torakoita.

Kattelin illalla vielä Shrek 3:n ja Oceans Thirteenin.

Sunnuntai 30.3.

Pasi: Mieli synkkänä. Tappara on 3-0 häviöllä sm-liigan välierissä Kärpille.
Kävin lenkillä ja mieliala koheni. Enkä törmännyt yhteenkään koiralaumaan.
Uintia ja vesipalloa lapsen kanssa.

Säätiedostusten mukaan täällä on satanut koko viikon. Konsultoikohan Thai Meteorological Department suomen vastaavaa kun eivät ole huomanneet katsoa ikkunasta ulos. Jossa on ollut pilvetön taivas ja vähintään 35 astetta lämmintä monta päivää yhtä soittoa.

Pidimme Pekun ja Kaijan kanssa Skype-neuvottelun ja laadimme matkasuunnitelman kohteenamme Koh Samui huhtikuun puolivälin jälkeen. Lähdimme Paulan kanssa kaupungille matkatoimistoon kokeilemaan hotellin varausta taskussamme omat hotelliehdotuksemme suosituimmuusjärjestyksessä.

Matkalla menimme sen taksifirman ohi ja tilasimme menomatkan Bangkokiin viikon päähän lauantaiksi. Samalla kyselin arasti niiden taulujen perään. Tyttö ei oikein muistanut kuka meidät oli hakenut silloin yli kolme viikkoa sitten mutta sitten kun aikani yritin kuvailla kuskia ja autoa hän yhtäkkiä tajusi. Ja hihkaisi jotain Thaiksi. Ja sieltä kioskin takaosan teltasta nousi sen meidän kuskin unelias pää. Herättyään hän ymmärsi heti mitä olin vailla, laittoi pojan skootterilla hakumatkalle ja kohta meillä oli ne taulut kädessämme. Yritin tyrkyttää löytöpalkkiota mutta eivät suostuneet millään ottamaan. Melkein väkisin yritin työntää 1000 bahtia pojan käteen mutta ne kaksi muuta tulivat melkein kioskin ikkunasta ulos ja näyttivät että ei käy, kuuluu toimenkuvaan pitää asiakkaan tavaroista huoli.
Positiivinen ilmiö ja varmistaa yrityksen käytön siis jatkossakin.
B & T Taxi Service Hua Hin. Luotettavaa kuljetus- ja vuokraustoimintaa. Tilaukset suoraan kotioveltaan, siis teltasta.

Saimme myös kaupat aikaiseksi Samuin hotellista vaikka törmäsimmekin yhteen omatoimimatkailun perusongelmista. Näillä matkatoimistoilla on sopimuksia joista ne saavat paremmat provisiot kuin asiakkaan itse keksimistä hotelleista. Joten he suhtautuvat vähän nyrpeästi meidän omiin pyyntöihimme. ”Hmmm, not a luxury hotel but price is ok”, ”How about this one instead”. Nämä agentit yrittävät yleensä lähettää sinut jopa täysin toiseen paikkaan jos niillä on joku hyvä komissio tiedossa. Ja joka kerta puhelintiedustelun jälkeen hotellilta käy ilmi että juuri nyt olisi vielä vapaita huoneita, varatkaa äkkiä, ovat menossa muuten. Kauppamiehiä ja –naisia ovat nämä, kyllä vaan.
Tällä kertaa pidimme päämme emmekä menneet tähän vedätykseen. Nähtäväksi jää oliko se hyvä päätös.

Santtu: Lepopäivä. Uiskentelua ja lueskelua. Luin Kwai Joen sillan jo loppuun ja aloitin Nick Masonin Inside Outin. Pasi ja Paula kävivät päivällä matkatoimistossa. Illalla käytiin kaupungilla syömässä. Otin ensimmäisen kerran pizzaa, vaikka pelkäsin hieman että kuinka tämä tulee päättymään. Ihan hyvää oli kuitenkin, vaikka ei läheskään eurooppalaisen näköinen. Lisäksi kävin kyseisessä ravintolassa paskalla kymmensenttisille kääpiöille tarkoitetussa vessassa, joka oli kuin se puuttuva linkki Eurooppalaisen toiletin ja Intialaisen kyykkypaskahuussin kehittymisen linjassa. Käppäiltiin kylillä. Kattelin taas kelloja mutta maltin mieleni, sillä olihan kädessäni jo Rolex. Ostin kirjan taidevarkauksista ja neljä leffaa. Illalla katsoin näistä vielä yhden, eli Sweeney Toddin, kauhumusikaalin parturista jolla on terävät partahöylät, pääosassa Johnny Depp.
Ei niin hyvä kuin päältä päin uskoisi.

Kilahtelua, norsuilua ja markkinahumua

Paluu ”arkeen” ja blogipäivitykset kuluneelta viikolta. Kuvia ja videoita lisätty albumiin.

Pasi: Tässä kun olemme viime aikoina olleet enempi tien päällä kuin paikan päällä, niin ajattelin nyt palata perustehtäväni pariin. Siis tarkkailemaan paikallisia ilmiöitä ja valvomaan matkaseurueeni oikeuksia ja turvallisuutta. Ja molempia on ollut ohjelmassa tällä viikolla. Joten lässytys seis ja asiaan:

* Läheisen betonista tehdyn Soi 114-tien varastettujen kaivonkansien osalta on tilanne vaihdellut jonkin verran ihan viikoittain. Välillä oli kateissa vain yksi kansi, sitten kaksi ja nyt ollaan taas yhdessä varastetussa kannessa. Välillä niissä aukoissa on merkkinä tiellä kulkijoille joku risu että ”varokaa, aukko”. Kerran siinä risussa roikkui jonkun eväät muovipussissa. Välillä se risukin on varastettu, kuten juuri tällä hetkellä. Siellä on sellainen terävä mutka josta se metallikansi aina ensimmäisenä lähtee kun siihen ei oikein näe mistään kunnolla. Yritän vältellä sitä kautta ajamista aina aamuisin koska yön aikana tilanne aika usein muuttuu.
Taustalla oleva selitys on varmaankin siinä, että romumetallin hinta saattaa olla aika hyvässä kurssissa tällä hetkellä. Luin lehdestä että Bangkokissa on kaatunut kaksi suurjännitevoimalinjaa ihan tässä viime aikoina. Ja syyksi on paljastunut pylväistä varastetut suuret metalliset kiinnityspultit. Ja asiaan on huolestuneena puuttunut jo uusi pääministerikin. Jos yhtään olen oppinut näiden ihmisten sielunmaailmaa, on seuraava uutinen tässä komediassa se, että hallituksen päätöksellä voimalinjat ryhdytään rakentamaan bambusta tai betonista.

* Market Village kauppakeskuksen nerokas pysäköintijärjestelmähän on ihastuttanut meitä jo pitkään. Sisään ajettaessa tyttö antaa sieltä kopista värillisen paperilapun johon on kirjoittanut auton rekisterinumerosta sen numero-osan. Ja ulos ajettaessa toiselta puolelta kiinteistöä se sama lappu annetaan rouvalle sinne samanlaiseen koppiin. Ei siis maksua, vain kontrollia, ehkä?
Nyt tässä järjestelmässä on häiriö.

Sisäänajoluukulla on kyltti jossa lukee: ”The parking ticket are temporary out of service”.

( Good practical English, ay?)
Häiriö johtunee siitä että se rouva siellä ulosajoportilla on joko sairas tai kadonnut tai jotain.
Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö se tyttö siellä sisäänajoportilla olisi tullut töihin.
Hän istuu siellä kopissa sopimuksen mukaan ja ansaitsee siitä varmaan normaalia palkkaansa. Siinä se aika kuluu mukavasti meikkiä tarkistaessa, kännykkää räplätessä ja pimeästä tietokoneruudusta peilailua harrastaen. Tarkkailin tätä toimintaa aika läheltä kun istuimme jäätelöbaarissa meidän pilttien kanssa tiistaina. Välillä olin havaitsevinani että hän vaikutti vähän kärsimättömältä ja aika ajoin hän piti jopa kynää kädessään aivan kuin odottaen että saisi taas kirjoitella rekisterinumeroita. Eihän siinä oikeastaan mitään ihmeellistä ole, että tyhjän panttina olo vähän pitkästyttää.
Tämä ahkera neitokainen tuo mieleeni sen eestiläisen lossivahdin, joka oli muistaakseni kahdeksan vuotta vahtinut olematonta lossia. Pääasia että palkka juoksee. Tällä parkkitytöllä on tuohon suoritukseen vielä pitkä matka mutta hyvä alku on jo kasassa. Tätä on nimittäin jatkunut nyt noin kaksi viikkoa. Seurataan tilannetta.

* Uima-altaamme kemiallinen tila on huolestuttava mutta kriittinen. Palattuamme Changilta olen joutunut kolme vuorokautta puhisemaan ja potkimaan tätä ”management” osastoa että joku tekisi sille jotain. Olisihan näillä toki ollut jo viikko aikaa tehdä jotain ennen paluutammekin ja ongelman olisi normaalilla näkökyvyllä varustettu henkilö havainnut kadulta asti. Mutta kun se ei taida kuulua kulttuuriin että puututaan ongelmiin ennen kuin asiakas tekee siitä valituksen.
( Siis ”ei kuulu työnkuvaan”-ilmiö. Jotenkin tulee ihan koti-ikävä...)
Paulalta paloi käämit heti maanantaina, ihan heti aamutuimaan. Ja komeasti.
Aika pelottavaa.
Itse olen tällaisena yltiöpositiivisena ihmisenä yleensä ensin neuvottelun kannalla ja täällä Thaimaassa ei saa koskaan menettää malttiaan. Menee kasvot, kuulemma.
Ei saa edes suuttua vaimolle tai lapselle julkisesti. Siinäkin menee kasvot.
Mutta nyt, kun mikään ei tuntunut auttavan, kuului päästäni lopulta keskiviikkona jotakuinkin tällainen ääni:

”Nnnjhhhaaaaaaaaarrggghhhhuiiiiiiiiiiikehgkrhgeeeeeeeeeeeeeeeeeee…………KRAPS”

Hermot meni, perkele.

Ja kasvot.

Kerroimme yhteislaulumenetelmällä Paulan kanssa Janille, joka tuli epähuomiossa tarkistamaan tilannetta, että nyt riitti, rahat takaisin, lähdemme tästä hankkimaan uuden asunnon, jossa toimii myös allas.
Tai oikeastaan Paula oli se ”paha poliisi”. Minä vaadin tuloksia. Heti. Tänään. Mielellään eilen.
Myöhemmin iltapäivällä sain kiinni tässä ravintoketjussa seuraavan Janin yläpuolelta eli Jenniferin ja siihen mennessä altaan pohjalle oli jo ilmestynyt pari säkillistä jotain kemikaaleja.
Voi helvetin helvetin perrrr.. Ne samat säkit olivat jo kertaalleen meidän pihassa kottikärryissä tiistaina. Mutta sitten tuli sadekuuro ja ”poolboy” katosi johonkin sadetta pitämään. Ja palattuaan vei ne säkit pois.
Jennie myönsi ongelman (?) ja kertoi että jos sitä ei nyt saada parissa päivässä kuntoon he harkitsevat meidän muuttamistamme toiseen paikkaan. Kerroin että olemme tästä täysin samaa mieltä. Olimme itse tosin ajatelleet että uuden kämpän hommaamme jostain muualta mutta katsellaan nyt ensin mitä hän meille ehdottaa.
Onkohan meiltä jäänyt jotain huomaamatta?
Ettei vaan olisi niin että kaikki nämä ylläpidolliset ongelmat johtuvatkin siitä että emme maksa ylimääräisiä lahjuksia henkilökunnalle. Joten he toteuttavat ns. italialaista lakkoa. Ollaan vaan tekevinämme mutta ei kuitenkaan tehdä mitään. Jatkoa seuraa tässäkin osiossa kunhan tilanne ja altaan vesi kirkastuvat. Lahjuksia joutuvat kyllä odottamaan aika kauan, sillä ennemmin lähden vaikka kokonaan maasta kuin suostun kiristettäväksi.

* Kävin Santun kanssa kävelylenkillä ja poikkesimme paluumatkalla markkinoilla. Poika keksi ehdottaa että jos hän jäisi vahtimaan siskoaan, voisimme mennä Paulan kanssa markkinoille.
Näin sitten pääsimme lopulta käymään kahdestaan kylän markkinoilla. Viisi päivää viikossa niitä siinä noin kilometrin päässä pidetään, mutta kun Emmaa ei saa sinne kuin tajuttomana niin emme ole päässeet aiemmin.
Otin kameran mukaan ja ikuistin sitä rillumarei-meininkiä Thaimaalaisittain. Aika värikkäät kinkerit. Vähän se kaiuttimista alituisesti kuuluva mökä alkoi arsyttämään ja pientä henkilökohtaista haittaa syntyi myös huonoista häiveominaisuuksistani. Tällä tarkoitan sitä että koska nämä markkinat on tarkoitettu paikallisille asukkaille, ei turisteille, ovat kaikki myyntikojujen ja tiskien yllä olevat päivänvarjot ja katokset aika matalalla, ja tökkäilin päätäni niihin reunoihin kunnes opin kumartumaan aina kohdalla.
Osteltiin kaikenlaista tarpeellista ja tutustuttiin tarjontaan. Ei sitä meinaa uskoa vaikka näkeekin, että kaikki, minkä saa tapettua, kelpaa ravinnoksi. Torakoita, toukkia jne. rapeaksi grillattuna.
Toisaalta paljon oli tarjolla ihan asiallisen näköistäkin sapuskaa. Ja hedelmiä ja riisiä ja mitä sitä nyt ikinä kotirouva perheensä ruokkimiseksi tarvitseekin. Sulavasti paikalliset ajelevat skoottereillakin siellä seassa. Sitähän en enää ihmettele. Tässä maassa ei kukaan, ei koskaan, ei missään olosuhteissa kävele mihinkään. Jos koneen voimalla ei johonkin pääse, sinne ei tarvitsekaan päästä.
Hämmentyneenä tutustuin myös tatuointiliikkeen etämyyntipisteeseen. Ainakaan sitä varsinaista reikätehdasta ei näkynyt missään. Siinä malliston seassa lepäsi luontevan näköisesti oikea pajavasara. Olikohan se nukutusta varten?
Ostettiin pois lähtiessä sellaiset bambun runkoon kypsytetyt kookosriisi-jutut jotka myyjä halkaisi kirveellä ja laittoi sitten muovikassiin. Jotka oli kyllä ihan hyviä. Näistä ei olisi kyllä tiedetty mitään, ellei Hua Hinin Antti olisi niitä kerran mainostanut.
Niin, unohdin mainita että silloin Santun kanssa kävelyllä ollessamme saimme kaksi koiralaumaa kimppuumme. Samoja koiria joiden seassa olen kolmatta kuukautta kävellyt yksin ilman pienintäkään konfliktia. (Jospa nekään eivät pidä elokuvakriitikoista? )
Selvittiin ilman ulkoisia vahinkoja vain tomeran asenteeni ansiosta. Rähisin toisen lauman hyydyksiin terävillä ”PAI” komennoilla ja toinen lauma jäi ikävästi ohi kulkevien autojen taakse ja pääsimme pakoon.

* Kävimme koko poppoo ratsastamalla norsuilla. Se oli pojalta vielä tekemättä ja kyllähän se nyt kuuluu asiaan kun ollaan Thaimaassa. Meikäläinen on tässä hommassa jo veteraani joten voin tunnustaa ettei sillä norsulla oikeasti ratsasteta. Siinä vaan istutaan sellaisessa norsun selkään sidotussa puutarhatuolissa ja hekotellaan kun Mahud, norsun ohjaaja, vittuilee turistille. Jakauduimme siten että Paula ja Santtu ottivat yhteisen ajopelin ja minä ja Emma toisen. Meidän norsu oli nimeltään Lamyai ja se oli 45-vuotias naaras. Ja syö 200 kg hedelmiä ja heiniä vuorokaudessa. Meidän Mahud taputti minua mahan kohdalta ja totesi: ”kuten sinäkin näytät tekevän”.

Norsu on muuten siitä mielenkiintoinen otus, että se myös paskoo saman verran kuin on syönytkin. Ihan tosi, olen nähnyt. Ja istunut siellä ylhäällä kun se ”suorittaa” niin että lepikko raikaa. Onneksi tällä kertaa vältyimme tältä kokemukselta vaikka Paulan ja Santun norsu söikin matkan aikana keskikokoisen omakotitalon perustuksiin tarvittavan määrän puutavaraa.
Santtu lähti neitsytratsastukselleen aika lailla Kimi Räikkösen näköisenä aurinkolaseineen. Se saattoi aiheuttaa heidän Mahudissaan harhaluuloja, sillä jossain vaiheessa poika pyydettiin istumaan norsun niskaan ja ajamaan sitä. Ei tainnut se oikea Mahud tietää että laittoi puikkoihin kansalaisen joka on ajanut toistaiseksi ainoastaan trukilla. Jonka kyllä huomasi suorituksestakin. Se otus pyyhkäisi suoraan ulos reitiltä ja alkoi syömään palmunlehtiä.
Tämä koko reissu kesti noin puoli tuntia ja oli kyllä kaikkein mukavin näistä kolmesta joihin olen nyt siis osallistunut. Viimeksi toinen ohjaajista oli jonkun huumaavan heinän pureskelusta ihan sekaisin ja aiheutti kaikenlaista säpinää. Emmakin otti tällä kertaa aika rennosti eikä pahemmin pelännytkään.
Reitti oli helpohko ja melko tasainen ja menimme jopa jonkun matkaa jonkinlaista jokea pitkin.
Lopuksi taas syötettiin niille banaaneja jotka katoavat sinne norsuun ihan käsittämättömällä tahdilla koko banaaniterttu kerrallaan.

* Olemme parina päivänä olleet Hat Sai Noi-beachilla ja Santtu on pitänyt paikasta. Son beach ei kuulemma oikein sytytä, kun siellä on niitä meduusoita. Periaatteessa totta, mutta melkein kolmen kuukauden tappiot ovat perheessämme tasan nolla osumaa, joten ei se nyt ihan hirveän vaarallista ole.

* Ajelimme myös lounaalle Pranburiin Dolphin Baylle ja siinä liikenteen melskeessä suhmuroidessani sain ajatuksen jolla on kauaskantoisia seurauksia. Koska tälle liikenteelle on jossain vaiheessa jonkun pakko tehdä jotain, enkä usko että Thaimaalaiset itse sitä tekevät, esitän seuravaa: Juurrutetaan tänne eräs suomalaisiin liikennetapoihin kuuluva ilmiö.
Tiedättehän mitä meillä tapahtuu kun kaksi motoristia tai rekkaa kohtaa toisensa tiellä. Kuskit morjestavat toisilleen vaikka eivät olisi koskaan toisiaan nähneetkään.
Perskeles, tämä tapa kun ujutetaan tänne, niin arvatkaapa mikä olisi Thaimaan uusi kansallistauti: Nivelrikko!!
Saavat ajaa skoottereillaan ja rekoillaan koko ajan toinen käsi heiluriliikkeessä. Ja sehän luonnollisella tavalla karsii nopeasti heikkolahjaiset kuljettajat liikenteestä. Mitenkähän tässä vaan pääsisi alkuun. Täällä kun ei kätellä eikä yleensäkään heilutella, vaan tehdään niitä kohteliaita wai-liikkeitä. Niitä jossa molemmat kädet liitetään kämmenpuolelta yhteen ja kumarretaan. Se taitaisi olla vähän turhan hankalaa skootterin selästä.

* Ja lopuksi on pakko taas kääntää vähän takkiansa. (Tästähän on tulossa tapa). Palattuamme tänne ”kotiin” aloin pääsiäismaanantaina tutkimaan vakuutusyhtiön korvausmenettelyä ja vahinkoilmoituksen tekemistä. Jouduin nimittäin maksamaan kaikki omat ja pojan lääkärit ja tiputukset ja lääkkeet siellä Changilla omalla luottokortillani ja yritän nyt periä niitä kustannuksia pois vakuutusyhtiöltä. Soitin suomeen siihen neuvontapuhelimeen kun en tiennyt kuinka ja missä muodossa ne kuitit ja selostukset sinne pitäisi toimittaa. Pyhäpäivä, ja neuvonta kiinni, tietysti.
Aloin sitten aikani kuluksi täytellä netissä vahinkoilmoituksia. Ensin omani ja sitten Santun. Siihen meni aikaa ehkä yhteensä parikymmentä minuuttia. Sain ne lähetettyä ja siinä lomakkeessa luvattiin että käsittely alkaa heti seuraavana arkipäivänä. Hekottelin tälle lupaukselle ja lupasin itselleni että olen kärsivällinen, olenhan?
Kävin sitten pari tuntia myöhemmin ihan muissa asioissa sähköpostissani ja meinasin lentää perseelleni.
Vakuutusyhtiö oli käsitellyt vahinkoilmoitukseni, ja rahat ovat tililläni kolmen päivän kuluttua.
Olin aivan äimänä. Eli on ilmeisesti aika ainakin pikkuisen pyörtää puheitani näistä vakuutusyhtiöistä. Kyllä niilläkin on omat hetkensä.
Ja ettei nyt vaan tulisi väärinkäsityksiä, tämä yhtiö, joka ainakin toistaiseksi on toiminut joka käänteessä hienosti, on IF. Tämä yltiökehunta EI siis koske muita yhtiöitä, ei ainakaan sitä espoossa sijaitsevaa jolla on sama nimi kuin yhdellä isolla lähiöllä sielläpäin. Sen kanssa on vielä kana kynimättä.

!! HUOM! Tänään perjantaina 28.3. on sitten puolikurssin juhlat. Tämä sapattivapaareissu on päivälleen tasan puolessa välissä, 81 päivää takana ja saman verran edessäpäin. Juhlan kunniaksi Santtu jää vahtimaan radioaktiivista pikkusiskoaan ja me lähdemme Paulan kanssa viettämään laatuaikaa keskustaan.

Paula:

Maanantai 24.3. Tänään on pyykkipäivä, pesin päivän aikana neljä koneellista pyykkiä. Muuten koko aamupäivä meni pienen riitelyn merkeissä, ensimmäinen tällä reissulla. Syynä on altaan tummanvihreä väri. Ja haju. Kinaa lähinnä siitä miten asia pitää hoitaa. Pasi halusi hoitaa homman asiallisesti ja hämäläiseen tapaan rauhallisesti edeten. Minä taas haluan sen heti kuntoon keinolla millä hyvänsä. Pasi soitti kiinteistöyhtiöön, jonka seurauksena allaspoika ilmestyi takapihalle ottamaan vedestä näytteen, jonka mittarilukema näytti että puhdas on. Joopa joo, mittarissa varmaan merkintä Made in Thailand.

Pysyttelin lähes koko päivän sisällä, koska allaspoika pyöri koko päivän meidän pihalla milloin mitäkin pintasilausta tekemässä. Ilmeisesti hän komensi pari muutakin puutarhuria meille töihin, jotka nyppivät kaikki kuivat oksat ja lehdet pois pihalta. Itse asiassa ne siivosivat yhden koko kukkapenkin, jonka seurauksena nyt on ruokailuhuoneesta kaunis näköala suoraan…uima-altaalle. Ei vois nyt vähempää kiinnostaa.
Toki tiedän että ei se allaspoika ole syypää tähän, vaan asian hoitamatta jättämisen syy on tietenkin raha. Tai se, että kuka maksaa korjauksen ja antaa käskyn tilata korjaaja tai tarvikkeet. Oikea syntipukki on tämä kiinteistöyhtiö ja talon omistaja.

Pasi ja Santtu kävivät kaupassa ja olivat poikenneet myös meidän lähimarkkinoille. Tulivat sitten sovinnon elkeenä ehdottamaan minulle, että jos pappa veis minut markkinoille. Otin sovinnoneleen vastaan ja kävimme Pasin kanssa kahdestaan markkinoilla, ensimmäinen kerta tämäkin täällä. Löysinkin sieltä Emmalle pari tunikaa ja itselle yhdet farkku-caprit ja rahaa upposi kaikkiaan 5 euroa. Lisäksi nähtiin Antin (Kwai-joen reissu) kehumaa hyvää herkkua: kookosmaidossa keitettyä riisiä (kypsentäminen tapahtuu siis onton bamburungon sisässä). Ostettiin pari kalikkaa, jotka myyjä hakkasi kirveellä keskeltä kahtia. Lisäksi Pasi kuvaili torilla videolla lähinnä ruokapuolen myyntituotteita: mm. paistettuja matoja, toukkia, koppakuoriaisia. Niitä ei tällä kertaa ostettu. Tuskin olisivat lapset edes maistaneet, minusta ja Pasista ei ole takeita kun olemme kaikkiruokaisia.
Emma ei suostunut maistamaan edes riisiä, mutta me muut sitä maistelimme ja oli ihan hyvää, kuin makeaa riisipuuroa.

Tiistai 25.3.

Allas yhä samea ja nyt se jo haisee. Pasi yhä rauhallinen, kyllä se siitä. Yritti kuitenkin soittaa sinne kiinteistöyhtiöön, josta ei kuitenkaan vastattu. Tietävät siellä kyllä miksi soitetaan, mutta kun ei vastata puhelimeen, niin ongelmia ei ole. Näin se vaan täällä menee.

Päätettiin lähteä rannalle eikä pilata enää yhtään päivää altaan vuoksi. Mentiin Son beachille, missä olemme eniten aikaa näillä rannoilla viettäneet. Santtu ja Emma näkivät melkein heti yhden meduusan rantavedessä eivätkä suostuneet enää uimaan. Emme mekään, koska alkoi ukkostaa ja tuulla aika lailla, joten kerättiin kamppeet kasaan ja lähdettiin autoa kohti. Vettä alkoi tulla oikein kunnolla heti kun pääsimme autolle.

Pihaamme oli ilmestynyt sillä välin kottikärryt, jossa oli pari säkillistä jotain, suolaa ehkä. Muutaman tunnin kuluttua kärry oli hävinnyt, mutta meidän altaaseen asti ei niitä säkkejä ollut tyhjennetty. Nyt alkoi Pasillakin jo otsasuonet pullottamaan ja yritti soittaa kiinteistöyhtiöön, mutta eivät taaskaan vastanneet…
Mitäköhän me tehdään väärin, kun kaikki vastustaa….
Tein illalla ruoaksi kanapastaa ja kateltiin The Simpsons Movie, joka olikin hauska ja paransi vähän tunnelmaa.

Keskiviikko 26.3.

Aurinko paistoi kauniisti kun heräsimme 9 pintaan koko porukka. Tänään päätettiin lähteä Hat Sai Noi –rantaan, jossa on isoja aaltoja. Uskottiin Santun pitävän niistä. Niin pitikin, eli tänne tulemme siis joka päivä.

Reppuja pakatessa Jan ilmestyi meidän pihaan ja näin kun Pasin yritti selittää Janille tilannetta meidän kannalta, ihan turhaan, ei varmaan ymmärtänyt. Katselin sitä ikkunasta hetken aikaa, kunnes päässäni ”kilahti” täysin. Nyt otetaan formulaenglanti peliin. Painelin päättäväisesti tuima ilme kasvoillani pihalle ja huusin että ”nyt riittää, haluamme rahat takaisin ja lähdemme huomenna, jos allas ei tule kuntoon tänään”. Me molemmat Pasin kanssa näimme että nyt osui ja upposi. Jan tarttui puhelimeensa ja me lähdimme viettämään mukavaa rantapäivää. Nyt olemme siis Pasin kanssa yhtä mieltä miten tämä pitikään hoitaa. Nyt ainakin Jan tietää miltä tuntuu kun pohjoinen myrskytuuli puhaltaa tropiikissa. Yleensä hermostun aika harvoin, en edes joka vuosi, mutta kun käämit menee en haluaisi olla itsekään se ”toinen osapuoli”.

Olimme ensimmäiset turistit rannalla ja pääsimme valitsemaan hyvät paikat, sellaiset jossa ei koiria näkynyt (sillä hetkellä). Minäkin uskaltauduin sinne isoihin aaltoihin ja oli hauskaa. Emma, Santtu ja Pasi hyppivät ja kelluivat siellä monta tuntia aina välillä vaan poikkesivat juomaan välillä vettä ja Cocista. Kauppiaita ramppasi vähän väliä, mutta nyt ei kiinnostanut pätkän vertaa aloittaa pitkästyttävää tinkaamista mistään.

Santtu oli ihan puhki kun iltapäivästä tulimme asuntoomme, huimasi ja keinutti. Olo tosin parani kun syötiin välipalaksi leipää ja hedelmiä. Kolmen maissa lähdimme vielä elefanttiratsastukselle. Minä ja Santtu ratsastimme nuorella Sawithan norsulla ja Pasi ja Emma saivat 45-vuotiaan Lamyain. Pasi ja Emma menivät edeltä ja ihmettelin vähän kun Emma oli ihan rennon oloisesti kyydissä. Maasto oli mukavaa eikä ollenkaan vaarallisen oloista, aluksi. Puolimatkassa mahud kysyi meiltä, että haluatko toinen tulla ohjaamaan. Kehotin Santtua menemään, koska minä voin tehdä sen myöhemmin keväällä kun käymme uudelleen synttärivieraiden kanssa. Mahud sanoi, että se on yhtä helppoa kuin skootterilla ajaminen. Ei varmaan tiennyt ettei Santulla ole siitä kokemusta, mutta toisaalta onhan Santulla trukkikortti, eli varmaan vaan samalla tavalla…
Hienosti se meni, vaikka vähän yhdessä kohtaa pelotti, kun se meidän 25-vuotias neiti näki ruokaa kauempana ojassa. Asteli kohti ojaa ja me huudettiin kuskille että apua. Kuski huusi norsulle jotain ja sai annettua sille jonkun ison oksan kärsään ja se pysähtyi syömään sitä.

Yhdessä kohtaa ne mahudit pysähtyivät ja ottivat meistä valokuvia yksin ja vierekkäin. Sen jälkeen hyppäsivät taas itse norsun niskaan ja Santtu pääsi hengähtämän ”takapenkille”. Raukalla kädet ihan vapisivat ja pulssi löi kovaa. Mahudit kaivoivat korurasiat esiin ja tarjosivat meille koruja, joista saadut menevät norsun ylläpidon kustannuksiin. Ostettiin ihan säälistä 10 euron arvoiset ranne- ja kaulakoru. Molemmat kuulema tuovat rutkasti onnea. Tietenkin. Totta kai. Uskotaan.
Mentiin myös joessa sen norsun selässä ja siellä puskassa oli valokuvaaja ottamassa meistä kuvia. Meidän norsusta ei näkynyt kuin vähän selkää, naaman peitti kokonaan palmunoksa, jota söi samalla. Meille tarjottiin sen retken päätteeksi kahvilassa vadillinen kauniisti leikattuja ananasveneitä, jonka aikana valokuvat valmistuivat. Neljä isoa kuvaa yhteensä 800 bahtia. Syötettiin vielä retken päätteeksi korillinen banaaneja norsuille. Kun yritin niitä yksitellen syöttää, sanoi mahud minulle että madam, koko terttu kerralla. Kerralla, ihmettelin vähän mutta sinne ne upposivat. Emma ei uskaltanut syöttää, vaikka oli puhunut siitä koko päivän. Ehkä seuraavalla kerralla.
Kotona katselimme päivän aikana otetut valokuvat, jotka olivatkin onnistuneet aika hyvin epätasaisesta kyydistä huolimatta.

Myöhemmin iltapäivällä Jennifer lopulta soitti Pasille ja nyt Pasikin osasi olla tiukkana. Jennifer kertoi että hän oli käynyt meillä pomonsa kanssa aamulla ja altaaseen on tänään laitettu ainetta, jolla sen pitäisi tulla kuntoon. Ellei aine parissa päivässä auta, he alkavat hankkimaan meille uutta asuntoa. Tämän olisin halunnut kuulla jo muutama päivä sitten. Kuulin kun Pasi sanoi, että käymme katsomassa itsekin vuokrattavia asuntoja, mutta katsotaan ensin se teidän ehdottama.

Illalla pelasimme vielä Uno-pelin, joka olikin aika tasainen peli, mutta jonka sitten hävisin lopulta. Pasin mukaan pelasin kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue. Ensin ihan ylivoimainen ja ihan lopussa käsittämätön ”unohdus”.
Tämä oli kyllä yksi kivoimmista päivistä täällä koko matkan aikana meidän kaikkien mielestä.
Sitä ei edes yksi allas kiinteistöyhtiöineen pystynyt pilaamaan.

Santtu:

Maanantai 24.3.

Aamulla kun herättiin, todettiin että uima-allas oli yllättäen yhä vihreä. Äiti sai jonkinlaisen raivokohtauksen ja uhkaili talosta muutolla. Vittuun kaikki kohteliaisuudet, joista se on mulle nyt kaksi viikkoa valittanut. Enää ei oltu ”kärsivällisyyttä näitten paikallisten kanssa sitten Santtu”, vaan nyt mentiin linjalla ”Paikalliset on sitten aivan saatananmoisia tunareita perkele!”

Kun vanhempani tappelivat allaspojan ja talonhuoltajan kanssa, luin kirjaa, uin kerran siinä vihreässä nesteessä, nukuin hieman ja kävin illalla Pasin kanssa lenkillä jonka aikana kaksi eri koiralaumaa yritti käydä kimppuun.

Pasi käytti vielä Äiteen markkinoilla ja illalla katoin I Am Legendin, joka oli yllättävän hyvä.

Tärkeä päivä jos kokonaisuutta ajattelee.

Tiistai 25.3.

Aamulla allas yhä paskanen. Nyt kummatkin vanhemmat kilahti. Muutetaan pois, lähetään etelään, uhkaillaan alueemme paikallista johtoa.

On jotenkin aika hauskaa, että perhe, etenkin Pasi, on muutamaan otteeseen puhunut travellauksesta, mutta heti kun uima-allasta ei voinut käyttää, muuttui maailma päälaelleen. Joka tapauksessa, heitin vettä kiukaalle ja vittuilin pitkin päivää. Pasi piti.

Käytiin aamupäivällä rannalla. Son Beach. En erityisemmin välittänyt. Ihmisiä oli mukavan vähän, mutta eläinvalikoima ei ollut mieleen. Meressä oli meduusoja (ja kuulemma merisiilejä), jotka kummatkin ovat myrkyllisiä ja näin ollen voivat minun puolestani kuolla sukupuuttoon. Sitä odotellessa en kuitenkaan suostunut menemään kymmentä metriä pidemmälle rantaviivasta, jossa vettä riitti jopa polviin asti. Istuskelin aalloissa Emman kanssa. Meduusa löysi tiensä kahden metrin päähän ja päätin lähteä aika vitun äkkiä takaisin ottamaan aurinkoa. Auringonotto on tietysti vähän heikohko termi, sillä taivas oli täynnä tummia pilviä. Pasi esitteli paikallisia maaeläimiä, eli rapuja. Ne kuulemma menee pakoon ihmisiä. Suurin osa ei kuitenkaan suostunut edes liikahtamaan edestäni, joten loppujen lopuksi minä väistelin niitä. Varsinkin pienempiä. Yhden isonkin näin, kun se jostain puun takaa pinnahti 300 lasissa suoraan kiinni jalkaani.

Tummat pilvet muuttuivat tummemmiksi, pakattiin kassit ja mentiin autoon. Minuuttia myöhemmin alkoi sataa. Kotio, lepoa.

Käytiin myöhemmin kaupoilla. Ostin (taas) Hawaiji –paidan (vaaleansininen, ensimmäinen hieman laadukkaamman oloinen) ja kattelin kelloja jotka oli varmaan lähes aitoja. Pitääpi varmaan ostaa muutama… Käytiin myös leffaostoksilla.

Kotio. Illalla katteltiin vielä Simpsonit elokuva, voitin uunon ja tsekkasin vielä yömyöhällä omassa huoneessa kauhupätkän 1408, joka oli pitkästä aikaa ihan hyvä Stephen King adaptaatio.

Keskiviikko 26.3.

Aamupäivä sama kuin aikasempinakin. Perhe kilahti kun allas ei ollutkaan maagisesti yön aikana parantunut. Uhkailivat taas muutolla jne…

Lähettiin rannalle. Tällä kyseisellä beachillä oli parhaimmillaan ehkä kaksimetrisiä aaltoja joita tuli hyvin tiuhaan tahtiin. Hiekkapohja. Ei juuri lainkaan ihmisiä. Ja aivan saatanan hyvä rantahiekka. Tässä on siis se ranta jota lähdin Thaimaahan etsimään.

Uiskentelin aalloissa monta tuntia. Lähdettiin suihkuun ja päätettiin että huomenna uusiksi.

Suihkun jälkeen sain pienen merisairaus kohtauksen kun tuntui siltä kuin ne aallot olisivat seuranneet minua kotio. Heiluin eikä millään tuntunut loppuvan.

Joten loogisesti päätimme lähteä norsuratsastukselle. Kyseessä on minulle ensimmäinen kerta norsun selässä, joten odotin kyllä innolla tätä. Äiteen ja minun norsu oli nimeltään Sawithan. Nuorehko norsuneito, vain 25-vuotias. Pasi ja Emma tulivat 45-vuotiaalla rouvalla.

Vittumaista heilumista mutta ei mitään mahottoman hirveää. Ihan mukavaa itteasiassa. Siis siihen hetkeen asti kun kuski hyppäsi pois ja näytti mulle että hyppää ohjaimiin.

On hetkiä jolloin pitäisi osata sanoa että ei.

”Dlive like a scootel”

”…okay. Where do i put my feet?”

“eals”

“… cool”

Hyppäsin norsun korvien taakse. Toinen käsi piti tiukasti kiinni metallikorista jossa Äitee istui, ja toisella taputtelin norsua päähän. ”Jos et menis sinne vitun mettään APUA HELP!”

Sawithan tykkäsi vähän liikaa puun oksista. Se painoi semmosen pienehkön jyrkänteen reunalle repimään puita alas samalla kun minä roikuin yhden käden varassa sen niskassa.

Tilanne rauhoittui, kunnes se alkoi taas uuden puun kohdalla uusiks. Mun norsu oli anarkisti, se ei totellu yhtään. Revin sitä niskavilloista jotka oli kuin teräsnauloja.

Ehkäpä hienoin hetkeni tämän norsun selässä tuli kun painelin Sawithanin kanssa Pasin ja Emman norsusta ohitse. Kiilasin oikealta puolelta.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin nousin takaisin matkustajan paikalle. Tämän tein nousemalla ilman minkäänlaista käsitukea kaksin jaloin norsun niskalle seisomaan. Ulkopuolisille se näytti siltä kuin olisin surffannut elefantilla.

Norsun kuski myi meille jotain norsukoruja. ”No ivory” muisti painottaa.

Mentiin joen poikki jalat lähes vedessä kahlaten takaisin lähtöasemalle jossa syötiin hieman ananasta ja syötettiin Sawithanille banaania.

Takaisin kotio. Sieltä suuntasimme taas kaupungille, nyt syömään. Merirafla. Katkarapuja ja vihanneksia. Ikävä kyllä kokki oli painottanut vihannesten kanssa. Söin siis tavallaan vain kuusi katkarapua ja kilon porkkanaa ja heinää.

Kierreltiin vielä toreja, ostin vaatteita ja leffoja. Illalla vielä katsoin yhden näistä elokuvista, eli Beowulfin. Ihan ok leffa. On parempiakin, mutta animaatio oli aika hienoa.

Emma:

Maanantai 24.3.

Isi ja äiti menivät markkinoille. Minä ja Santtu jäätiin kotiin. Äiti osti minulle keltaisen mekon jossa oli henkselit.

Tiistai 25.3.

Aamulla pakattiin rantareput ja mentiin Son-biitsille. Satoi kaatamalla. Kotona syötiin kanapastaa.

Keskiviikko 26.3.

Oltiin Hat Sai Noi- rannalla. Keräsin simpukoita. Olin isin ja Santun kanssa isoissa aalloissa. Sitten mentiin norsuajelulle. Meidän norsun nimi oli lamjai. Se oli 45-vuotias rouva. Santtu ajoi toista norsua. Mentiin jokea pitkin. Se oli jännää. Syötettiin norsulle banaania.

Koulusta soitettiin. Sitten mentiin kalaravintolaan syömään.

Koh Chang, viikko norsusaarella

Pasi: Tässä sitten tuhti Koh Chang-paketti. Kaikkien osallistuneiden oma näkemys tapahtumista ja paikoista. Laitettiin myös aika paljon valokuvia albumiin. Videogalleriaan ilmestyy huomenna pari kolme videota joista yksi on varsinainen taidepläjäys nimeltään ”Koh Chang 17.-23.3.2008”. Videon taustalla mausteena Thaimaalaisen Rainyn musiikkia. Rock Rock! (he he!)

Paula: Matkan alku ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, koska Santun palaneet olkapäät vaivasivat mieltäni yöllä niin paljon, että ajattelin ehdottaa että käytetään Santtu lääkärissä aamulla. Santtu tuli tosi apean näköisenä huoneestaan, kurkku niin kipeä ettei pystynyt kunnolla puhumaan. Samoin toinen korva särki. Ja olkapäät rakoilla. Pasi lähti Santun kanssa lääkäriin. Laitettiin Emman kanssa sillä välin kaikki paikat kuntoon ja odoteltiin että miten käy, päästäänkö matkaan tänään.
Miehet palasivat lääkekassi kainalossa. Nielu- ja korvatulehdus palaneiden olkapäiden lisäksi. Rasvattiin ja lääkittiin Santtua ennen kuin lähdettiin matkaan.

Minä siirryin kartturiksi kuskin viereen. Pasi oli kirjoittanut hyvät ohjeet Bangkokiin asti, joten luin vain niitä tarpeen vaatiessa ja olin ylimääräisinä silminä kun vaihdettiin eri teille. Bangkokissa oli aikamoiset ruuhkat, mutta selvittiin niistä kertaakaan eksymättä. Ja itse asiassa matkalla ei eksytty kertaakaan.

Matkalla pidettiin pari pientä taukoa, mutta muuten paahdettiin eteenpäin. Täytyy sanoa että Siaminlahden itäpuolella oli paljon siistimpää ja vihreämpää kuin Hua Hinin suunnalla. Kotoisampaa. Jouduttiin odottelemaan Tratissa lautalle pääsyä puolen tunnin verran ja matka Koh Changille kesti lautalla n. 20 minuuttia. Santtu oli aika tuskissaan jo loppumatkan ja toivoi päästä vain nukkumaan.
Lauttasatamasta oli vielä n. puolen tunnin ajomatka meidän hotellille. Saari oli kaunis, vihreä, upea merinäköala vilahteli palmujen välistä. Tie oli vain tosi kapea ja mutkainen. Liikennettäkin yllättävän paljon.

Ilmoittautumisessa kävi ilmi, että saisimme eri huoneet kuin mitä olemme varanneet, vähän paremmat, sanottiin. Kun tulimme hotellin avoautolla mäkeä ylös näin tämän asunnon takaapäin. Tuijottelin tummanruskeaa lautaseinää ja ajattelin (Pasin mukaan ääneen), että voi hel…, yks yö ollaan vaan täällä. Kun tulimme taloon sisään (en edes itse asiassa muista kuka meidät sinne asuntoon vei) tuijotin varmaan suu auki tätä huoneistoa: Olohuone alimmalla tasolla, yksi rappunen ylemmäs, niin siellä oli makuuhuone, jossa iso sänky ja lepotuoli + rahi. Ja kylpyhuone. Siis kaksi huonetta, toinen wc ja toisessa oli kylpyamme. Kylpyhuoneen yksi seinä oli lasia, josta näkymä pieneen pihapuutarhaan. Lasitiiliä siellä täällä. Lisäksi iso terassi, jossa oli kaksi isoa aurinkotuolia ja näköala merelle.

Seuraavaksi kiivettiin yläkertaan ulkokautta lasten huoneeseen. Siellä oli sellainen vanhanaikainen pylvässänky, jossa valkoiset hyttysverhot ympärillä. Iso kylpyhuone, jossa myös amme. Olohuone alemmalla tasolla ja iso terassi, josta upea näköala Siaminlahdelle. Thai-house oli kerta kaikkiaan upea sisältäpäin. Täytyy kyllä rehellisesti sanoa etten ole koskaan ollut näin hienossa hotellihuoneessa.

Pasi kävi tsekkaamassa uima-altaan ja tuli ihan suu pyöreenä sieltä ettei ole koskaan vastaavanlaista. Käytiin saman tien kaikki sitä katsomassa ja ihan totta, upein paikka mitä kuvitella saattaa ja varsinkin näköala oli ihan uskomaton. Ainoa miinus oli se, että Santtu oli tosi kipeä eikä pystynyt nauttimaan näkemästään. Onneksi nyt on lääkkeet, joten eiköhän tauti parin päivän kuluessa ala helpottamaan.

Ei alkanut. Pasi käytti Santun uudelleen keskiviikkona lääkärissä samalla kun kävi itsekin. Pasinkin korvassa alkoi särky yön aikana. Molemmat saivat lääkkeet. Santulla oli niin paha tulehdus että joutui käymään parin päivän aikana sairaalassa tipassa ottamassa antibioottia suoraan suoneen. Onneksi tämä hoito tehosi nopeasti ja jo ensimmäisen tippahoidon jälkeen Santtu söikin jo vähän, kun lääkäri oli muistuttanut syömisestä ja riittävästä nesteytyksestä.
Miesten sairastaessa minulla oli aikaa lukea rannalla. Sain luettua kirjan Keltaisten sitruunoiden ravintola, jonka on ruotsalaisen kirjailijan teos. Teksti oli sujuvasti kirjoitettu ja tarinakin ihan mielenkiintoinen ruokaravintolan perustamisesta, kevyttä rantalukemista.

Keskiviikkona oli meidän 20-vuotis hääpäivä, joten nautimme yhteisen illallisen hotellin ravintolassa. Sitä ennen Emma piti huoneessamme meille ihan itse kirjoittamansa kauniin puheen, jonka Santtu kuvasi videolle. Ravintolan hovimestari oli hauska tyyppi, joka tilauksen saatuaan niiasi. Hän oli ravintolahenkilökunnasta ainoa, joka osasi englantia. Santtu lupasi ottaa Emman vähäksi aikaa hoitoon, kun kävisimme myöhemmin illalla Pasin kanssa ottamassa parit drinkit baarissa. Otettiin vain yhdet ja haimme Emman Santun hoivista nukkumaan meidän huoneeseen. Peittelimme Emman nukkumaan ja istuimme iltaa terassillamme päivällä lähikaupasta löytämäämme shampanjaa nauttien.

Torstaina teimme autoretken saaren kauimpaaan kärkeen. Tie oli kapea, tosi mutkainen ja mäkinen upeiden maisemien lisäksi, joista kuski ei juurikaan ehtinyt nauttia. Enkä minä, kun pelkäsin takapenkillä ja kärsin matkapahoinvoinnista.
Yhdessä kohtaa auto vähän luisui pois tieltä ja heilahti aika rajusti kun pääsimme takaisin tielle, kun ne tien reunat ovat tosi jyrkät.

Perjantaina kävimme Klung Plu vesiputouksella. Sinne oli parkkipaikalta matkaa n. puoli kilometriä. Polku oli kapea ja vaikeakulkuinen, koko ajan sai tarkasti katsoa mihin astuu. Lisäksi siellä viidakossa oli kuumaa ja kosteaa. Itse putous on varmasti hieno silloin kun vettä on valtoimenaan, nyt vettä valui vain niukasti. Pasi ja Santtu kävivät ihan putouksen vieressä. Minä jäin Emman kanssa vähän kauemmaksi putousta ihailemaan, kun se loppumatka olisi ollut vieläkin vaikeakulkuisempaa eikä Emma eli Jarru (uusin lempinimi) ollut siihen halukas.

Lauantaina kävimme autoajelulla Koh Changin saaren itäpuolelle. Siellä oli vasta pari hotellikompleksia sekä muutamia erilaisia vaatimattomia bungalowi-kyliä. Lisää oli kyllä tulossa päätellen niistä tasaiseksi hakatuista alueista meren rannalla. Muuten siellä ei ollut kyllä mitään.
Iltapäivä vietettiin sitten mukavasti hotellin rannalla uiden ja aurinkoa ottaen. Henkilökunta kantoi ulos pöytiä ja tuoleja nurmikolle. Hovimestari kertoi Pasille, että heille on illalla tulossa ryhmä thaimaalaisia pakettimatkalaisia. Ne olivat niitä samoja, jotka olivat juuri silloin lähdössä snorklaamaan. Kolme veneellistä kovaäänistä porukkaa.
Olimme vielä rannalla kun he tulivat takaisin ja päätimme raahustaa ylös uima-altaalle uimaan. Samoin ajattelivat nämä pakettimatkalaiset. Kävimme siis vain pikaisesti uimassa ja huoneissa pakkasimme tavarat paluumatkaa varten.

Koh Changista voisi sanoa, että tämä Cliff Beach Resort –hotelli on ihan viiden tähden hotelli, ainakin tämä thai-house, mikä meillä on nyt ollut. Uima-allas oli upein näkemäni (tähän mennessä), hotellin aamupala oli ihan tyypillinen thaimaalainen aamupala, mutta söimme siellä muutaman illallisen ja ne olivat ihan hyviä, varsinkin viimeisenä iltana syömäni Tom Yam Kung spaisi-versiona on ihan top 10:ssä listallani. Käytiin myös syömässä näissä paikallisissa pienissä ”kuppiloissa”, mutta pakko sanoa, että tällä saarella olivat parhaimmat ruoat hotelleissa. En ostanut ainuttakaan vaatetta tai kenkäparia tällä reissulla kenellekään, vaikka kävimme paikallisilla markkinoillakin lauantai-iltana (Jonkinlainen ennätys tämäkin). Hintataso on täällä vähän kalliimpi kuin esim. Hua Hinissa. Snorklaus-reissu veneellä meillä jäi nyt väliin Pasin ja Santun sukelluskiellosta johtuen. Kahtena päivänä oli vähän pilvisempää ja yhtenä iltapäivänä sateli vähän vettäkin. Viimeisenä yönä saatiin oikein kunnon ukonilmakin ja vettä tuli taivaan täydeltä. Lämpöä on ollut kuitenkin siinä 36 asteen pinnassa koko viikon. Paljon kauniita vuorenhuippuja, toisaalta taas tiet ovat mäkisiä, jyrkkiä ja kapeita. Ja paljon autoja, skoottereita, mopoja. Koiriakin on, mutta vähemmän kuin Hua Hinissa.

Paluumatkaan lähdettiin aamulla 9 aikaan ja arvelimme olevamme Hua Hinissa illalla 5-6 välillä. Väärin. Sunnuntairuuhkat alkoivat n. 100 km ennen Bangkokia ja jatkuivat vielä Bangkokin jälkeenkin kauan. Olimme kotona vasta 7 maissa illalla. 10 tuntia lähes yhteen putkeen. Aika rankkaa, mutta rankinta tämä oli tietenkin Pasille, joka ajoi koko matkan Changille ja takaisin eksymättä kertaakaan. Tietenkin taitavan kartturinsa avulla….

Pasi: Viikko vierähti norsusaarella ja paikat tulivat tutuiksi. Edelleen olen sitä mieltä että saari on kaunis. Liikkuminen on kuitenkin haasteellista. Tiet ovat niin kapeita ja korkeuserot suuria että välillä meinaa usko loppua auton suorituskykyyn. Lisäksi päällysteen reunat ovat terävät ja niiden vieressä on paikoin melko jyrkkä pudotus joten pieni lipsahdus ulos ja auto on kyljellään tai katollaan. Minulle se lipsahdus sattui onneksi sellaisessa kohdassa jossa oli hiekkaa päällysteen vieressä joten pääsin samalla vauhdilla takaisin tielle. Olimme juuri kipuamassa kaikkein jyrkintä mäkeä mitä olen koskaan millään välineellä ajanut ja siellä oli yksi paha serpentiinimutka. Edellä olevat autot yllättäen pysähtyivät ja otin vähän leveämmällä ajolinjalla sen mutkan ja kahautin ulos. Ei kuitenkaan seurauksia mitä nyt verenpaine vähän pomppasi ja takapenkillä valiteltiin huonoa oloa. Onneksi ei ollut vastaantulijoita .

Poika juoksi kaksi päivää ottamassa antibiootteja suoraan suoneen ja rupesi olemaan ihan kunnossa. Taisi päästä aika pahaksi se angiina-korvatulehdus-yhdistelmä. Pari ensimmäistä päivää se makasi siellä pylvässängyssänsä kuin nuubialainen prinssi mutta nämä suonensisäiset hoidot tehosivat melkein välittömästi. Siellä klinikalla oli meidän lisäksi vain saksalaisia potilaita. Yksi mies hoidattamassa skootterilla kaatumisesta syntyneitä ”ihottumia” ja nuori bagbackeri joka oli heti ensimmäisenä yönään saarella saanut jonkun ”eläimen” kaivautumaan käsivarteensa ja tuli sitä poistattamaan. Niin, olimme siellä siis potilaina molemmat Santun kanssa. Minullekin posahti jostain märkivä korvatulehdus. Meidän perheessä olen selkeästi kärjessä tässä sairastelutilastossa kolmella lääkärissä käynnilläni. Santtu on kuitenkin suhteellisesti sairastanut enemmän sillä se on täällä vasta toista viikkoa ja kolmella eri antibioottikuurilla plus bonuksena auringon polttamat.

Keskiviikkona meillä oli Paulan kanssa 20-vuotis hääpäivä ja sitä pienimuotoisesti juhlistettiin. Emma oli valmistellut meille uuden vihkimisen ja piti itse kirjoittamansa puheen valkoisiin pukeutuneena. Aika hauska puhe näinkin arvokkaassa tilaisuudessa. Poikakin oli mukana tässä vihkitilaisuudessa. Taas. Olihan se mukana silloin 20 vuotta sittenkin mutta silloin se oli niin kuin hymyilevä pingviini frakkinsa kanssa, ja niin tietämätön kaikesta kuin vain 10 kuukauden ikäisenä voi olla. No, on se nyt ainakin kävelemään oppinut näiden vihkimisien välisenä aikana.

Tämä rantatie kulkee saaren reunoja pitkin hieman ulompana rannasta ja molemmin puolin tietä on erilaisia baareja, kauppoja tai reppumatkaajien guesthouseja, dormitoryja tai bungaloweja. Rappiomatkailun eli massaturismin läsnäolo on todennettavissa siitä että täällä on jo myös räätäleitä. Thaimaassa voidaan kohde luokitella turismin runtelemaksi jos kadun varressa on laadukkaan näköisiä vaatetusliikkeitä joiden portailla seisoo yleensä intialainen sisäänheittäjä joka pyrkii puoliväkisin saamaan sinut sisään ja teettämään puvun. Joskus nämä ovat ihan riesaksi asti iholla eikä kadulla meinaa päästä etenemään. Jos tarvitsette hyvän ja yksinkertaisen räätälinkarkoittimen niin ottakaa sähköpostilla yhteyttä niin kerron yhden konstin jolla saatte kävellä rauhassa. Käsintehdyt puvut ja vaatteet yleensäkin ovat kyllä edullisia ja laadukkaita mutta pidän sitä kuitenkin eräänlaisena massaturismin ilmentymänä. Jokainen matkailija etsii sitä alkuperäistä runtelematonta ilmapiiriä ja autiota hiekkarantaa mutta kun ne palvelut on oltava siinä käden ulottuvilla niin minkäs teet. Turismi on Thaimaassa niin suuri työllistäjä että näiden ilmiöiden leviäminen on täysin ymmärrettävää.

Mitä kauemmaksi saaren päärannasta White Sand Beachistä ajelee, sitä alkeellisemmaksi kaikki muuttuu. Poikkeuksiakin tietysti oli, pari uutta hotellia siellä saaren eteläpäässä, Lonely Beachillä.
Autoja liikkuu paljon ja skoottereita ja moottoripyöriä todella paljon. Joten on täällä oltava jonkinlaisia huoltoasemiakin. Skoottereiden tankkausjärjestelmä on hieman jopa kierrätykseen perustuva. Näiden mopovuokraamoiden pihassa on telineitä, joissa on vanhoja viskipulloja bensaa täynnä. Skootterikansa ostelee näitä pulloja ja laittaa reppuihinsa ja tankkailee ajopelit kun haluaa. Etsiessäni autolle sopivaa tankkauspaikkaa huomasin aivan hotellimme kohdalla kadun varressa bensiiniautomaatin, jota olin aikaisemmin luullut pankkiautomaatiksi. Tankkausta hidasti aavistuksen verran se, että kaikki ohjeet olivat thaiksi, mutta onnistuin kuitenkin tunkemaan siihen koneeseen 300 batia ja sain melkein 9 litraa 91 oktaanista tilalle.

Täällä on tarjolla monenlaista toimintaa niille lomailijoille joiden hyperaktiivinen luonne ei kestä pelkkää chillailua. Itse en kuulu näihin surisijoihin. Mönkijäsafreita, lentämistä ultrakevyellä liitimellä, speedboat-ajeluita, liitovarjolla leijumista jne. Onneksi nämä pörrääjät ovat keskittyneet sinne White Sandille ja tämä Kai Bae Beach on alueena todella rauhallinen.

Iltaisin kun laskuvesi aiheuttaa meren vetäytymisen olen nähnyt paljon paikallisia siellä karikoilla nilkkojaan myöten vedessä heitto-onget kädessään kalastelemassa. Torstaina näin hotellin rannassa erikoisen kalamiehen. Kaverilla oli jonkinlainen märkäpuku yllään jonka selässä taisi lukea POLICE ja snorklausvälineet päällä. Siinä se snorklasi rantavedessä. Virveli kädessä! Odottelin jännittyneenä miten se meinaa saada kalan jos se sattuu jotain siellä pinnan alla näkemään. Olen siinä samoilla paikoilla itsekin snorklannut ja kyllä siellä kohtuullisen paljon kalojakin oli. Jännitys lopahti kun hän lopetti ja nousi rannalle virvelinsä kanssa. Näytti mielestäni japanilaiselta mutta oli mistä hyvänsä niin heitto-ongella kalastuksessa olisi vähän opittavaa.

Perjantaina piipahdimme pienellä viidakkotrekillä ja kävimme katsomassa Klung Plun vesiputouksia. Menomatkalla vuoristoa kohti ajaa köröttelimme turistipariskunnan skoottereiden perässä noin 20 km/t vauhtia. Varsinkin jäljempänä ajanut rouva käsitteli ajopeliään erittäin epävarmasti ja epäilin että hän ei ole juurikaan aikaisemmin näillä ajellut. Ja kun pääsimme siihen kylään, josta täytyy jatkaa jalkaisin, hän pysäytti skootterinsa keskelle tietä, odotteli hetken että pääsin ohitse, ja kaatui sitten kyljelleen. Ei tainnut pahemmin sattua mutta olihan se odotettavissa.
Siitä kylästä jatkoimme kävellen viidakkopolkua pitkin kuivahkon joenuoman vieressä. Tähän aikaan vuodesta ei juurikaan kannattaisi näille vesiputouksille raahautua sillä niistä ei tule vettä. Sadekaudesta on liian kauan. Lopulta saavuimme sinne putouksille ja tulihan sieltä jonkinlainen vesisuihku kuitenkin. Komea paikka ja varmaan hieno näky silloin kun sitä vettä oikein kunnolla putoaa. Kävelymatka lähimmästä kylästä oli aika vaikeakulkuista ja viidakossa oli kuumaa ja kosteaa. Ehkä nyt kuitenkin näkemisen arvoinen paikka.

Täällä Changilla on liikkeellä paljon perinteisiä reppumatkailijoita mutta juuri täällä Kai Bae Beachillä on yllättävän paljon myös lapsiperheitä. Matkailijoiden kansallisuudet ovat luonnollisesti brittiläis-saksalais-ruotsalaisella linjalla mutta todella paljon on myös venäläisiä. Täällä näkemämme venäläiset ovat kyllä käyttäytyneet mallikkaasti eikä heistä ole ollut häiriötä. Pattayalla on kuulemma menossa oikea itänaapureidemme invaasio mutta siellä meininki on muutenkin ilmeisesti villimpää.Tämä on tietysti perhematkailijan näkökulmasta annettu asiantuntijalausunto. Pari suomalaista perhettäkin olemme täällä nähneet. Kaikkein pahinta meteliä pitivät kuitenkin Thaimaalaiset jotka saapuivat lauantaina suuressa seurueessa. He olivat jollain pakettimatkalla ja mellastivat uima-altaalla ja rannassa ja varasivat melkein koko rantaravintolan illalla grillipartyihinsa.

Hintataso Koh Changilla on hieman kalliimpi kuin esim. Hua Hinissa mutta niinhän se aina on lomasaarilla joissa ei ole varsinaista paikallisasutusta. Ja vaikka olisikin, laskutetaan farangilta aina kovempi hinta kuin paikalliselta. Ei täällä nyt kuitenkaan niin paljon kalliimpaa ole että sen takia kannattaisi jättää tulematta. Veikkaan että hinnat ovat kuitenkin paljon alle Phuketin tai Koh Samuin hintojen.

Kovasti ovat muuten nämä saaren paikalliset työteliästä väkeä. Jopa niin että eivät ennätä nukkumaan öisin, joten joutuvat ottamaan nokosia sitten pitkin päivää työpaikalla. Olen nyt joutunut pariinkin otteeseen herättämään asiakaspalvelutehtävissä olevia ihmisiä palvelemaan: apteekin molemmat farmaseutti-neidot olivat pitkällään tiskin takana peiton alla ja mini-golf-kentän kassapoika nukkui niin sikeästi siellä lippukioskissa etten meinannut saada sitä millään hereille.

Lauantaina pyörähdimme saaren itärannalla autoilemassa ja siellä olikin sitten hiljaista. Saaren kunnallishallinnon keskus sairaaloineen, poliisiasemineen jne. sijaitsee juuri itäpuolella. Varsinaista hotellitarjontaa siellä ei ole. Muutama bungalowirykelmä ja pieniä kyliä. Pitkiä matkoja sai ajella ilman yhtään asutusta tai vastaantulijoita. Aika kauniita rantoja sielläkin oli joten ei ole vaikea arvata mitä siellä on muutaman vuoden kuluttua. Tietkin olivat vähän leveämpiä ja paremmassa kunnossa kuin täällä länsirannalla eikä sellaisia kamikaze-mäkiä ollut lainkaan. Aikomuksenamme oli käydä aivan saaren kaukaisimmassa eteläkärjessä mutta ajoimme jossain vaiheessa harhaan ja koska kartasta ei ollut sanottavaa apua päätimme sitten palata takaisin samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Näistä paikallisten kartoista on muutenkin enempi haittaa kuin hyötyä.

Lueskelin yhtenä päivänä sairaalan odotushuoneessa lehdestä että saaren hotellinomistajat ovat vaatineet Bangkokista valtion hallinnolta saarelle parempia teitä ja vesiputkea mantereelta. Nämä ovat kuulemma suurimmat turismin kasvun esteet. Yhdyn kyllä tuohon tieongelmaan kuten olette varmaan huomanneetkin. Changille on rakenteille yli 1000 vuodepaikkaa lähimmän kahden vuoden sisällä ja veikkaan että tahti kiihtyy siitä vielä jatkossa.

Paluumatkamme käynnistyi sunnuntaiaamuna tasan kello yhdeksän. Hieman huolta aiheutti meidän karttamme josta puuttui aika paljon asioita. Niin kuin nyt esimerkiksi Pattaya. Ja mittasuhteet ovat aivan hanurista. Ajattelimme myös että sunnuntaina tien päällä ei olisi niin vilkasta kuin arkisin. Rekkoja ja kuorma-autoja olikin vähemmän, mutta muuten meni ennustus perseelleen. Ja komeasti. Kun 10 miljoonan asukkaan Bangkok palaa viikonlopun vietosta suunnilleen yhtä aikaa se tietää sisääntuloliikenteessä aivan tajutonta ruuhkaa. Tämä ryysis alkoi siinä vajaat sata kilometriä ennen Bangkokia, ja sitten ei tapahtunutkaan juuri mitään seuraavan kahden tunnin aikana. Matelimme ja välillä olimme pysähdyksissäkin. Pieniä peltikolareita ja täysin käsittämättömiä penkan kautta ohituksia, yksi rekka katollaan pientareella ja kaiken lisäksi välillä satoi vettä niin kuin vain kaakkois-aasiassa voi sataa. Puolentoista tunnin jonottelun jälkeen pääsimme moottoritielle ja siellä jonotimme melkein tunnin tietulleihin. Niistä päästyämme saimmekin ajaa tasan kymmenen minuuttia vapaasti ja sitten taas yli puolen tunnin jonotus. Asfalttityömaa ja yksi kylkikolari pysäyttivät koko moottoritien liikenteen. Pakko tunnustaa että alkoi jähmeämpikin härmäläinen veri kiehumaan kun tarpeeksi kauan jonottelee eikä edes tiedä että miksi. Bangkokin kehätiellä pääsimme sitten normaaliin matkavauhtiin ja kun pääsimme perille Hua Hiniin oli matkaa tehty hieman yli 500 kilometriä ja aikaa kului tasan 10 tuntia. Siitä on helppo laskea keskinopeudeksi 50 km/t. Ehdotin jossain vaiheessa perheelle että ei mentäisi autolla enää koskaan Bangkokiin tämän jälkeen mikäli viikonpäivä alkaa T:llä. Siis tiistaisin, torstaisin ja tänään. Koko matkan Bangkokista Hua Hiniin oli vastaantulevilla kaistoilla samanlainen kaaos kuin missä me lähestyimme Bangkokia sieltä itäpuolelta.

Koh Changilla ollessamme kertyi auton mittariin yli 300 kilometriä vaikka koko saari ei ole kuin 25 km pitkä, joten aika paljon siellä tuli singahdeltua vaikka se vähän hikoilua aiheuttikin. Omalla autolla sai kuitenkin hyvän käsityksen saaresta ja taidamme tehdä tulevan Koh Samuin reissun samalla menetelmällä. Siihen matkaan kun ei sisälly Bangkokin läpiajoa.

Perillä Hua Hinissä verenpaine kohosi kuitenkin vielä hetkiseksi koska uima-allas oli taas aivan sameana ja vihreänä. Puheluihini ja tekstiviesteihini ei kiinteistöyhtiöstä oltu viikon aikana reagoitu mitenkään joten maanantaina alkaa taas sama ralli. Jonkun on tehtävä tuolle altaalle jotain ja välittömästi.

Illan päätteeksi katsottiin Santun kanssa Formulat jälkilähetyksenä. Siellä ajoi kilpaa eräs tumma englantilaispoika, Lewis Hamilton. Muita kilpailijoita ei tämä brittiläislähetys muistanut esitellä. Eikä näyttää. Joku venäläinen Raikkonen voitti ja toinen kalpeanaama Kovalainen tuli kolmanneksi. Mutta silloin kun nämä kärkikuljettajat ajelivat kunniakierroksiaan seurasimme miltä formulan sisustus näyttää Hamiltonin ratin takaa. Viime viikolla Melbournessa kyllä näytettiin kärkikahinoitakin, mutta siellä taisikin silloin ajella tämä samainen Hamilton.
Sama efekti tosin on havaittu muuallakin. Katselimme muutama vuosi sitten Italiassa F1-kisaa suorana televisiosta. Suoraa huutoa luukuttaneet selostajat hiljenivät vähitellen kun Italian omat pojat ja autot yksi kerrallaan katosivat kisasta. Lopun kisan selostajat olivat täysin hiljaa. Ei ollut enää mitään selostettavaa.

HUOM! Seuraavaksi seuraa poikamme oma käsitys Koh Changin viikosta jossa kielenkäyttö on vähintäänkin värikästä. Pahoittelen, mutta en voi sensuroida, sillä kuten asianomainen ”kriitikko” itse asian ilmaisee: ”en ole sensuroitavissa”.

Santtu: Jaahas. Oli aika hyökätä ensimmäisen muutaman päivän mittaisen matkan kimppuun. Kaikki oli valmiina, tavarat pakattuna, matkasuunnitelmat laadittuna…

Ja mulle iski angiina. Ja korvatulehdus. Niin ja olkapäät kesi yhä.

Aamukuudelta Hua Hinin keskussairaalaan. Passi jäi sinne. Seuraa myöhemmin ongelmia. Oli kanssa aika surkuhupaisa näky kun sekä mulla että Pasilla oli päällä homahtavan räikeät Hawaiji –paidat. Ei tosin hävettänyt yhtään, kun ei voinut ulkonäkö vähempää kiinnostaa.

Lääkäri loi diagnoosinsa. “Thloat infected, eal infected, shouldel sunbuln ouch!”

Lääkkeet suuhun ja kohti Bangkokia. Alkumatka meni hyvin. Kipulääkkeet toimivat ja korvatipat jotka sain toi hetkellisen helpotuksen. Kuuntelin neljä Pink Floydin albumia (Atom Heart Mother, Meddle, Final Cut ja A Momentary Lapse of Reason), yhden Syd Barretin soololevyn, Dire Straitsin Money For Nothingin ja hieman J.J. Calea ja Kingston Wallia. Tässä vaiheessa olimme jo ohittaneet Bangkokin liikennehelvetin ja pysähdyimme ensimmäiselle huoltoasemalle.

Fakta numero yksi: Seisaaltaan kävely lähes mahdotonta. Korvakipu sietämätön ja kurkku tulipunainen. Veden juominen sattuu. Veden juomatta jättäminen sattuu.

Lisäksi siellä oli maataso-vessa, jota en lukiosivistyksestä huolimatta osaa käyttää. Kusin sinnepäin ja painuin takaisin autoon.

Fakta numero kaksi: Nyt sattuu istuallaankin. Tässä vaiheessa hakkasin päätäni seinään ja yritin nukkua. Matkaa lauttapaikkaan vielä pari tuntia.

Pysähdyimme uudelleen tunti ennen perillä oloa. Yritin syödä jäätelöä. Kylmäkin teki pahaa, mutta alas meni.

Fakta numero kolme: Jos on korva kipeänä, ei kannata huudattaa MP3-soitinta täysillä. Tekee häijyä loppupeleissä. Desibelit nääs.

Tässä vaiheessa matkaa olin tekemässä kuolemaa. Nojailin seiniin ja puhuin itsekseni. Olo sietämätön. Lauttamestalle päästyämme pistettiin jono poikki edestämme ja lautta lähti ilman Mäkisen perhettä.

Vartin odotus seuraavaan. Sitä seurasi 20 minuutin merimatka.

Näin siis pääsin Koh Changille, jossa ongelmani pahenivat entisestään. Hotellimme oli toisella puolella saarta. Ajoimme ensin saaren pohjoispäädystä poikki kohti White Sand Beachia, josta vielä noin kymmenen minuuttia eteenpäin kohti Kae Bae Beachia, jossa hotellimme Koh Chang Cliff Beach Resort sijaitsi. Huoneemme muodostavat yhdessä kaksikerroksisen talon, jossa minulla on yläkerta. Voin valehtelematta väittää että näin luksusmestassa en ole vielä käynyt. Aivan jumalattoman upeat sisustukset, ulkomaisemat, uima-altaat, rannat ja rantaraflat.

Ja angiina/korvatulehdus/olkapääkäryämisongelma. Nämä taudit lukitsivat minut yläkerran penthouseeni. Illalla söin kaksi palaa jäätelöä ja nukahdin kipulääkkeiden voimasta. En poistunut huoneestani kuin kerran katsomaan 20 metrin päässä sijaitsevaa uima-allasta josta oli panoraamanäkymä suoraan merelle auringonlaskuun. Kipitin kuitenkin takaisin huoneeseeni makaaman prinsessasänkyyni.

Verhot kiinni. Televisio auki. Peitto päälle. Lääkkeet mahaan.

Aika muuttui suhteelliseksi. Yö oli sama kuin ilta. Kellon puute alkoi hatuttamaan. Vähän väliä perhe kävi moikkaamassa. En tosin muista tarkkaan että milloin ja kuinka monta kertaa. Korvatippoja peliin. Emma kuvaili ja vittuili. Peilin eteen, katsaus kurkkuun, takaisin sänkyyn, hetken miettiminen milloin kävi viimeksi katsomassa kurkkuun, muistaa että minuutti sitten, nukahtaa, herää kaksi minuuttia myöhemmin, takaisin peilin eteen, samat rakkulat. Damn!

Kännykän kanssa olisi voinut leikkiä, mutta sillä ei syystä tai toisesta pysty laittamaan viestejä kenellekään kaverille, ainoastaan enolleni. En edes jaksanut kauaa yrittää. Vitut.

Luin kirjaa. Pol-Potin elämänkerta. Kaksi sivua kerrallaan, ympäri pyörimistä, valtavaa kipua kurkussa. Vitutus kova.

Katsoin myös kasan elokuvia, osa thaiksi dubattuja, osa ei. Katsottujen joukossa oli mm. Ricky Bobby, Kicking and Screaming, Barely Legal, Charlie and The Chocolate Factory, Walking Tall, Bad News Bears, King Kong, joku Steve Martinin paska, Stay Alive, Neljä Veljeä (kaksi kertaa), Get Rich or Die Trying, Be Cool ja Ronin. Osa elokuvista oli myös sensuroituja, joten tissien ja tupakoiden edessä oli sellainen sumennettu alue.

Ja yhtäkkiä oli keskiviikko. Vanhempieni 20. hääpäivä. Aamulla mentiin isän kanssa sairaalaan. Lääkkeeni ovat vain pahentaneet tilannetta. Pasillakin oli korvatulehdus.

Nyt syntyi ongelmia passin kanssa. Se oli jo yhdessä sairaalassa, ja meillä oli vain USBItikulla kopio omasta. Pasi sopi jotain niitten kanssa, itse en jaksanut edes puhua. Kuumettakin oli kuulemma yli 38. Ja verenpaine näytti pahalta.

Doctor Ling tai Ning otti vastaan. Perääntyi kauhussa kun näki kurkun. Paha tulehdus. Otti näytteen ja totesi angiinan. Lisäksi oikea korva oli tulehtunut. Oli aika ottaa kehiin isot aseet.

Heittivät sängylle ja pistivät tippaan. Tämä rutiini toistui illalla sekä torstaina aamulla ja illalla. Neljä kertaa piikki suoneen ja joka kerta puoli litraa jotain antibioottia kehiin.

Yllättäen, oloni parani. Lisäksi sain uuden kassillisen pillereitä. Laskeskelinkin keskiviikkoiltana että viimeisen kolmen päivän sisällä olen ottanut tippa-antibiootin lisäksi Augmentin-antibioottia, Paramed 500 mg kipulääkettä, Kamillosan-M Spray suihketta, Dacin-F 150 mg antibioottia, Sumudin tabletteja, jotain kuusikulmaista paksua pilleriä, askin 600 mg Buranaa, toisen askin antihistamiini Kestineä, kahta erilaista korvatippalääkettä ja Brufen 400 mg kipulääkettä. Tiistaina, koska en syönyt mitään, sainkin siis mahaani enemmän tabuja kuin kuituja.

Yksi pienehkö munaus tuli tämän Kamillosan-M suihkeen muodossa. Lääkkeen kyljessä lukee että ”spray into mouth”, mutta vasta kahden päivän käytön jälkeen Doctor Ling tai Ning mainitsi että ”älä muuten suihkuta sitä suuhun, vaan kaulan ulkopuolelle jossa se puuduttaa kireältä tuntuvan kurkun”.

”…oh. Okay… But it’s not dangerous in mouth right?”

“… splay it outside of mouth okay!”

“…okay… but not dangerous in mouth?”

“outside of mouth, okay”

“…okay…but…”

“Outside”

Fakta numero neljä: Älä usko reseptejä. Toivottavasti se spray ei nyt ollut mitenkään hirveän myrkyllistä. Maistu ainakin ihan hyvälle.

Keskiviikkona ensimmäisen tippa-session jälkeen pystyin syömään jo vähän. Kävin rantaraflassa ottamassa spagettia. Meni työllä alas, mutta oli kanssa eka ruoka sitten sunnuntain päivällisen. Teki ihan hyvää.

Vaikka olinkin kipeä ja pystyssä pysyminen oli vaikeaa, eivät ne silti estäneet minua pikaisesti pieksämästä Pasia Minigolfissa.

Huoneeseen parantumaan. Aurinko laski. Tippa-session jälkeen samaan rantaraflaan syömään. Kanakori. Kana liian kovaa nieltäväksi. Ranskikset meni just ja just. Otin Emman meitin huoneeseen riehumaan kun vanhemmat meni drinkeille.

Jossain vaiheessa ne haki Emman. Nukahdin telkkari päällä. Heräsin yhden aikaan sammuttamaan sen.

Ja aamulla… kaikki hyvin. Korvassa oli vielä paineita, mutta kurkku oli kunnossa. Ei rakkuloita, ei kipua. Ei silti tarkoittanut etteikö aamulla olisi menty käymään tippa-sessiossa. Juttelin hoitsun kanssa. Kertoi että tykkää enemmän Koh Changin rannoista verrattaessa Hua Hiniin, joka tarkoittaa englanniksi Stoneheadia. Hua Hinin rannat ovat kuulemma liian kivisiä. Paha sanoa vastaan kun en ollut vielä rannalla käynyt, Koh Changilla tahi Hua Hinillä.

Lähettiin perheen kanssa kiertämään saarta. Vittumaisen jyrkkiä teitä. Löydettiin saaren eteläosasta hippikyliä. Tantraa, Nirvanaa, Herbaalisaunaa (nimessä vihje saunan todellisesta sisällöstä) ja bungalowimaailma. Käytiin myös melkein vesiputouksella ja nähtiin norsuja.

Kävin ekan kerran sitten sunnuntain uimassa altaassa. Pian sen jälkeen menin vielä mereen uiskentelemaan. Heitin talviturkin.

Syömään. Mautonta kanaleipää. Kana kovettunut. Leipä samoin. Ekat virallisesti paskat ruoat Thaimaassa. Valittelin ääneen rannekellon puutetta. Pasi ehdotti että osta ensimmäiseltä joka tulee myymään sitä ravintolaan. Niiltä saa tunnetusti laatua halvalla.

Päivälepo ja lääkkeet. Pasi oli jo ehdotellut muutaman päivän että pidennetään täällä oloa. Nyt suunnitelmat varmistui ja huone varattiin vielä kahdeksi ylimääräiseksi päiväksi.

Illalla viimeinen tippasessio. Doctor Ling tai Ning pyysi sähköpostiosoitettani. On tulossa käymään joskus Suomessa ja halusi tietää mitä kannattaa käydä katsomassa.

Syömään johonkin Italialaiseen. Kuin Jumalan johdattelemana se saatanan kellomyyjä löysi juuri minut. Vittuiluna alkanut kellojen tutkiminen johti lopulta 800 batin hintaisen keltaisen rannekellon hankintaan, vaikka alkuhinta oli 2500. Merkiltään Breitling. Halusin eka Calvin Kleinin mutta sen hihna oli vähän oudohko.

Käytiin vielä supermarketissa josta ostin Jeffrey Deaverin käytetyn pokkarin.

Hotelliin, katoin vielä jonkun leffan jossa Laurence Fishburne esitti arabia joka hakkasi Ryan Philippen esittämän Hollantilaisen kaverin sormia irti.

Perjantai. Rakkulat lähes kadonneet. Korvassa ei enää edes painetta. Terve. Elämäni kunnossa.

Paitsi että sitten lähdin sademetsään etsimään vesiputousta. Sinne putoukselle oli kyllä polku, mutta koitapa kävellä sellaisten liskojen keskellä ylämäki-alamäki tietä 500 metriä (kylttien mukaan, todellisuudessa lähemmäs kilometrin) sandaalit jalassa ilman vesipulloa. Niin, ja oli kans íhan helvetin lämmin. Ja Pasi, Paula ja Emma laahusti perässä.

Putoukselle päästyäni odottelin kymmenen minuuttia muuta perhettä. Kattelin kuinka Ruotsalaiset idiootit hyppivät putouksen luomaan kanjoniin pää edellä.

”Katso Göran, tuolla on kivien sisään syntynyt pieni kolo vettä. Lets hoppa i där. Pää edellä. Mikä tässä suunnitelmassa voisi mahdollisesti mennä pieleen?”

Laahustajien saavuttua Emma jämähti. Liian jyrkkä kävely putoukselle. Kiipeilin Pasi kanssa kuvailemaan kanjonia. Mukavan jyrkkiä ja liukkaita nousuja kameran kanssa.

Takaisin sademetsän poikki. Vihaan tropiikkia.

Käytiin lähes norsuratsastuksella, mutta matka oli Pasin mielestä liian pitkä. Päätettiin jättää se ilo Hua Hiniin.

Alkoi myös tihuttaa vettä, joten rannalle ei viittinyt mennä. Kävin nettikahvilassa ja sitten hieman päiväunille.

Illalla lähdettiin White Sand Beachille syömään. Ravintola oli itse rannalla. Otin puolikkaaseen ananakseen kaiverretun kolon täynnä riisiä, ananasta, kanaa (?) ja Kiinalaisia Makkaroita (kamalia, jotain pähkinän ja mauttomuuden väliltä). Ruoka oli kuitenkin kaikin puolin loistavaa, ja voisinkin sanoa että se oli Koh Changin paras ravintola. Osittain kiitos kuuluu myös paikalliselle Folk-laulajalle, jonka laulujen alkuperäisesittäjiä oli mukava arvailla kyseisen esittäjän paskuuden vuoksi.

”Oisko se Beatles… Se vois olla. Se vähän muistuttaa sitä, mut kun sanat on niin huonosti… Yesterday. Vittu että kesti. Ja niin tunnettu laulu, oisko kitara vähän epävireessä. Okei, seuraava… Dylan? Toi vois olla Dylan…”.

Käytiin vielä kaupassa jossa paikallinen vartijaryhmä kattoi mua kuin rikollista. Hymyilin takaisin. Helvetin pällistelijät.

Nukkumaan. Päätin antaa vanhemmille myöhästyneen hääpäivälahjan ja otin Emman täksi yöksi meitin huoneeseen nukkumaan. Ensimmäiset kaksi tuntia se huusi ja lauloi lattialla samalla kun minä katsoin Luc Bessonin imelääkin imelämpää Joan of Arcia. Jossain vaiheessa päätin luovuttaa ja pistin telkkarin kiinni ja valot pois. Emma sänkyyn ja perinteinen ’turpa kiinni ja tottele isoveljeä’ puhe. Ensimmäisen tunnin ajan se yritti varastaa peiton itselleen. Sitten se nukahti ja alkoi kuorsaamaan. Yöllä se lopetti kuorsaamisen ja alkoi taas varastaa peittoa. Aamuyöstä se jotenkin onnistui samaan aikaan sekä kuorsaamaan että varastamaan peiton. Isoveli käytti mahtavaa kokoaan hyväkseen ja otti sen peiton väkivalloin takaisin. Loppuaamu aika rauhallinen.

Pasi haki Emman pois ja minuuttia myöhemmin kolmen hengen siivoojatiimi koputti oveen. Luulin että Pasi oli unohtanut jotain ja menin avaamaan oven kalsareillani munia rapsutellen.

Nopea lähtö aamupalalle. Lompakko ja avain matkaan ja pois.

Lähettiin käymään saaren toisella puolella. Länsipuoli on se osa jossa turistit pörräävät ja kauppiailla on valta. Itäpuolella taas luonto johtaa peliä.

Ei siis mitään. Puita ja pensaita. Meri vasemmalla ja metsä oikealla. Tiet kuitenkin paljon paremmassa kunnossa kuin läntisellä puolella.

Ajettiin siellä ehkä 20 kilsaa ja käännyttiin takaisin. Kuunneltiin Uriah Heepiä ja Floydia. Meillä on täällä ollessa ollut autossa vain yksi levy ennen perjantaita, ja sen on juuri näiden kahden yhtyeen sekoitus. Ensin Floydin albumi Animals ja sitten kuusi summanmutikassa valittua Heepin teosta. Perjantaina saimme kuitenkin poltettua Floydin Wish You Were Heren ja Deep Purplen miksauslevyn ja yhden täynnä Heepiä.

Hotellille. Rannalle. Iso ryhmä Thaimaalaisia lähti saarelle hotellin veneellä.

Meni ehkä kolme tuntia uiden ja aurinkoa ottaen. Thaimaalaiset palasivat takaisin. Päätimme lähteä uima-altaalle. Thaimaalaiset ehtivät ensin. Kamalaa huutoa, polsketta, hyppimistä ja tappelua. Sanoin että ”en muuten mene tonne. Toi yks persläpikin punnertaa yhellä kädellä tossa kaiteella vaikka lähin nainen on kolmen kilsan päässä, jos Emmaa ei lasketa. Ketä se oikeen yrittää iskeä?” Pasi oli kuitenkin päättänyt että menee uimaa vaikka ”täällä on pari muutakin”. Jossain vaiheessa ne ”pari muutakin” olivat kuitenkin kasvaneet 40 äänekkääksi mulkuksi ja Pasi myönsi olevansa väärässä.

Huoneeseen ja lepoa. Illalla käytiin paikallisella torilla. Täyttä paskaa. Naisten käytettyjä vaatteita (kuulostaa paremmalta kuin näyttää) ja paistettuja torakoita. Emma sai taas koirakohtauksen ja meni autoon istumaan.

Illalla syötiin hotellin rantaraflassa. Paikalla oli myös ne vittumaisen äänekkäät thaikut, mutta kukaan ei puhunut sanaakaan. Ruoka on kai jotenkin pyhä hetki. Pellet.

Ennen nukkumaan menoa katoin vielä Charlien Enkelit (paskaa) ja pakkasin laukut.

Yön nukuin sikeästi. Oli kuulemma ollut jonkunlainen maailmanlopun ukkosilma mutta en jaksa herätä sellaisen takia. Aamukahdeksalta Pasi tuli hakkaamaan ovea ja herätti meitin. Vitutti ja kovaa. Ei muuten mutta kun se herätti sillä klassisella intti-tyylillä.

Aamupala, tavarat autoon ja matkaan. Kello oli yhdeksän. Lautalle jossa paikallinen ohjaaja sekoili. Pikkuteitä pitkin Tratin valtatielle kohti… jotain toista kaupunkia. Kaikki ne on samannimisiä. Varmaan joku Buri tai Bong Nang.

Istuskelin etupenkillä ja toimin DJ:nä. Floydia ja Leeviä. Kaksi tuntia meni todella hyvin. Sitten alkoivat ongelmat.

Ruuhka keskellä ei mitään. Edettiin puolessa tunnissa kaksi kilometriä. Nähtiin myös kolareita. Ennen ruuhkan alkua nähtiin myös vastikään ojan puolelle kaupan eteen kierähtänyt rekka jonka kuski oli joko hyvin pienissä osissa tai selvinnyt vain ja ainoastaan ihmeen kaupalla.

Ruuhkaa. Satoi. Luulin että se oli huono juttu. Sitten sade loppui ja alkoi helle. Vitutti.

Pasilla kusihätä. Madeltiin ekalle huoltoasemalle noin kilometrin päähän, eli tähän meni aikaa jopa vartti. Näin vessassa jotain mitä on vaikea uskoa. Monestihan vittuillaan että ”vessan lattialla virtaa kusi”. No, tämän Esson lattialla se kusi todella, ilman minkäänlaista valehtelua, virtasi. Eikä sitä ollut ihan vähän. Luonnollisesti tein osani tämän virran kasvattamiseen, osittain siksi että halusin olla osa sitä tuhannen miehen ryhmää joka loi tämän joen, ja osittain siksi että Pasi oli alavirrassa saman joen vaikutusvallassa.

Takaisin ruuhkaan. Tällä kertaa istuin takapenkillä ja kuuntelin soitinta. Ruuhka tuntui hellittävän kun päästiin Moottoritielle, mutta sitten se alkoi taas. Tietullit. Meni kilometrin ajoon vähän vajaat puoli tuntia. Sitten ajettiin 12 minuuttia 120 lasissa ja taas seistiin puoli tuntia. Syynä tietyöt ja kolari.

Auto paahtui helteessä. Aurinko pisti parastaan. Kello oli jo neljä ja oltiin oltu matkassa seitsemän tuntia.

Bangkokin huiteilla ruuhka hellitti. Päästiin taas ajamaan kunnolla. Tätä ajoa kestikin vielä sitten kolme tai neljä tuntia. Ja vasta sitten päästiin perille Hua Hiniin. Uima-allasta ei voinut käyttää koska se oli täynnä vihreää paskaa. Söin vähän spagettia ja kattelin Formulat uusintana telkkarista, jossa Hamilton tuntui olevan maailman paras ajaja ikinä vaikka tulikin viidenneksi. Räikkönen ja Kovalainen oli korokkeella, mutta Hamilton… Kamoon! Mikä mies! Hehkutetaan nyt vähän vielä. Hamilton! Lewis Hamilton! Todellinen voittajamme. Tuleva mestari. Vittuun kaikki Suomalaiset, täältä tulee Britti!

Otteita Emman päiväkirjasta viikon varrelta:

- Aamulla aikaisin ylös ja Santtu kävi lääkärissä isin kanssa. Pakattiin äidin kanssa laukut ja lähdettiin ajamaan autolla.

- Meijän huone on alakerrassa. Siisti vessa, sänky ja verhot. Santun huone on yläkerrassa. Santtu on kipeä. Nahka lähtee ja on rakkoja suussa.

- Mentiin katsomaan Santtua. Hän on kipeä. Voi raukkaa. Noh, sitten käytiin suihkussa mentiin ravintolaan syömään.

- Aamupalan jälkeen mentiin rantaan uimaan. Oli kivaa, ei yhtään koiraa. Ostettiin äidin kanssa kortteja suomeen.

- Äiti ja Santtu meni rannalle ja menin isin kanssa altaalle uimaan. Alkoi sataan kaatamalla. Oli kiva reissu. Illalla mentiin kylään syömään. Söin kalaa ja ranskalaisia. Oli hyvää ruokaa.

- Mentiin kylälle ja torille. Ei löytynyt mitään vaatteita. Illalla menin Santun luokse yöksi. Mentiin nukkumaan ja varastin Santulta peiton.