Maanantai 21.1.
Paula: Pasi oli noussut jo aikaisin ylös ja Emmakin, mutta oli nukahtanut uudelleen sohvalle. Aamupalan jälkeen Pasi siivosi roskiskaapin, teki palmupuun oksasta roskapussille koukun kaappiin, ettei roskapussi makaa lattialla ja näin estää niitä muurahaisia pääsemästä pussiin käsiksi. Käydään kuitenkin ostamassa tänään jonkin sortin myrkkyä pieneläimille.
Aurinkotuolissa istuessani kuulin uima-altaasta räpiköintiä. Joku ”eläin” ui siellä. Huusin Pasin pihalle ja näytin kohdan mistä ”joku” lähti uimaan ja mihin suuntaan eteni. Kiersimme altaan reunaa ja gekkohan siinä ui, ikään kuin seisaallaan, pää pinnalla. Hassun näköistä. Ihan uusi asia meille, emme tienneet että ne osaavat uidakin, ne osaa varmaan sitten lentääkin…
Sain tänään luettua Kohti - kirjan loppuun. Kirja oli Finlandia ehdokkaana enkä sitä yhtään ihmettele. Kirjailija on taitava sanojen käyttäjä ja ihailen hänen tapaansa käyttää lauseissa kaksois- ja puolipisteitä. Niin, sen takia minulla usein kestää kirjan lukeminen niin kauan, kun tulee jokin kauniisti tai hyvin kirjoitettu lause, jota jään miettimään. Tässä kirjassa mietin mm. sellaista kohtaa, jossa perheen Julia –tytär on Khao Lakissa. Hän on kansainvälisen ”porukan” mukana, jotka auttavat Khao Lakia jälleenparannustöissä tsunamin iskettyä sinne. Julia toimii taideopettajana. Tässä kohtauksessa he ovat kuvaamassa videoilla erään oppilaan perheessä, joka asuu rannalla tsunamin tuhoamassa hotellissa. Perheellä ei ole kattoa pään päällä eikä seiniä ympärillä, pelkkä betonilattia ja kolme seinää. Paikka, jossa ei saisi asua, paikka jossa kenenkään ei pitäisi elää. Koti, jossa tuulee, koti johon sataa sisään. Niin siinä kohdassa tarinaa tämä lause: ”Elämä on ihmeellistä, elämä on sitkeää; elämä asettuu uudelleen tilaan, josta elämä on pyyhitty pois”.
Mietin, miten ja missä kirjailija on tämän lauseen kirjoittanut, paikan päällä? kotona viikkojen/kuukausien miettimisen jälkeen vai tosta noin vaan? No, minusta ei siis olisi lukemaan Dostojevskin tuotantoa kolmessa vuorokaudessa, ei edes yhtä teosta. Toisaalta, kun luen kirjan kerralla niin hyvin ajatuksen kanssa (/ajatukset harhautuen), mutta minun ei tarvitse siihen palata enää uudelleen. En koskaan lue samaa kirjaa kahteen kertaan. Kun taas Pasi lukee mm. vähintään kerran vuodessa Tuntemattoman sotilaan, aina uudelleen. En ymmärrä, lukisi sen kerralla kunnolla, niin muistaisi kaikki tapahtumat ikuisesti. No, erilaisia ollaan ja hyvä niin.
Ehdin pestä koneellisen pyykkiä ennen kuin Pasi soitti ja pyysi että tulisin avaamaan portin kun hän kurvaa vuokra-autollamme pihaan. Hain kameran ja otin pari valokuvaa tilanteesta. Emmakin tuli katsomaan että minkälaisella kaaralla se pappa tulee. Hopeanharmaalla tuli ja ikkunalaudalla istui pieni kultainen Budha-patsas.
Aika nopeasti singahdimme Market Villageen, ensin syömään ravintolaan. Sama, jossa kävimme ihan ensimmäisen päivänä kun tänne tulimme. Emma halusi siis sinne ja söi saman ruoan kuin aikaisemminkin. Annoin vielä mun annoksesta Emmalle ensin pienen maistiaisen (jouduin houkuttelemaan että suostuisi maistamaan), maistettuaan ensin miten hyvää oli, pyysi enemmän. Annoin Emman syödä siis loput mun annoksesta ja Emma yritti vielä katella, josko Pasilta jäisi sinne ananaksen sisään rakennetusta annoksesta jotain; jäihän sinne, yksi riisinjyvä, jonka Emma halusi vielä syödä.
Minä yritän saada Emmaa maistamaan aina uutta ja erilaista ruokaa. Pasi välillä toteaa, että miten sinä jaksat aina yrittää. Jaksan, kun joskus onnistunkin…
Pasi meni kirjakauppaan tiekarttaa ostamaan, minä Emma mentiin kauppaan. Nyt ei tarvinnut ostaa kärryä täyteen ja miettiä etukäteen monen päivän syömisiä, kun meillä on oma auto, jolla voimme käydä vaikka joka päivä jossain kaupassa. Amazing!
Veimme vain tavarat kotiin jääkaappiin ja Pasi vähän tutkaili ostamaansa karttaa. Ajattelimme ajaa Pranburiin. Emma lauloi takapenkillä ja pappa huristeli eteenpäin. Muutaman kerran sydän löi ylimääräistä lähinnä skootterit ja bussit niitä aiheuttivat…Paluumatkalla pientä eksymistä, tulimme väärälle puolelle Hua Hinia ja ajauduimme rautatieasemalle ja nähtiin yksi tämän paikan kuuluisuuksista, kaunis asemarakennus. Oli se kyllä kaunis ja me enemmän helpottuneita siitä, että olimme taas ”kartalla”. Sieltä Pasi osasi ajaa suoraan oikeaa reittiä kotiin. Oli raukka aika lailla uupunut matkasta ja sanoi, että jos nyt olisi kaapissa olut, niin ottaisi. Mutta ei ole, joten kupillinen jätskiä ajoi saman asian…
Pasi: Ulkosuomalainen keskiluokkainen idyllimme oli enää autoa vailla. Joten kävin tänään sen vuokraamassa. Seuraavaksi varmaan aloitamme neuvottelut koiran hankinnasta tai liitymme kylätoimikuntaan tai jotain.
No, takaisin aiheeseen. Homma eteni siten, että soitin Jenniferille ja hän lupasi lähteä viemään minut heidän toimistonsa suosittelemaan vuokraamoon.
Jennifer tuli ennen puolta päivää ja tämähän oli ensimmäinen kerta kun tapasimme, vaikka olimme puhelimessa jutelleet lähes päivittäin. Kävi ilmi että melkein sukua ollaan. Jennifer on kotoisin Manchesterista ja minä Tampesterista.
Pahus, unohdin kysyä että mitäs tykkäät siitä, että työmaastasi karkoitettu
poliitikko osti kotimaastasi fudisjoukkueen. Kysyn ensi kerralla. Ehkä.
Mentiin Jennien maasturilla keskustaan ja se vuokraamon katumyyntipiste oli ihan siinä samassa kohdassa missä Emma eilen sai yhden kuuluisista koira-hepuleistaan.
Omistaja ei ollut paikalla joten kaupankäynnistä ei meinannut tulla mitään kun hinnat eivät lähestyneet sitä tasoa millä Jennifrer oli asiakkailleen aikaisemmin autoja hommannut. Meidän ranskalaisnaapureillekin on auto hommattu juuri tästä samasta kioskista. (Koju oli nimittäin alle yhden neliömetrin kokoinen.)
Ranskikset on muuten Visa-runilla eli viisumin uudistamisreissulla jossain Laosin rajalla Mekong-joella. Sinne tekisi mieli myös keskiluokkaisen Samsonite-travellerin.
Täytyy ottaa kynä ja paperia ja mennä kylään kun ne ilmestyy. Muuten on hiukan hankala kommunikoida kun meillä ei ole yhteistä kieltä. Paitsi kädet.
Vuokraamon omistaja tuli skootterilla tuhatta ja vähän yli kun sille soitettiin että varakas (?) autonvuokraaja odottaa. Ja sitten tehtiin pikavauhtia kuukauden sopimus Mitsubishi Lancerista. Olisin ottanut Honda Jazzin mutta sitä olisi pitänyt odottaa pari päivää joten tyydyin huolellisesti sisään ajettuun Mitsuun. Mittarissa 125 tuhatta ja rapiat. Kolhujakin valmiiksi sen verran että täytyy ottaa valokuvia varmuuden vuoksi. Hinta saatiin mielestäni kohtuulliselle tasolle, n. 520 € / kk. Melkein saman verran menee joka tapauksessa takseihin ja nyt ei olla kenestäkään riippuvaisia.
Rahat ulos ATM-maatista ja omistajan lapaan ja Farangi puikkoihin. Auto oli siinä keskellä katua ja turistibussi soitteli kärsimättömänä torveaan sen takana. Vauhdilla sisään autoon. Ja ulos. Ja uusi yritys oikealta puolelta. Ohjaimet oikealla, muista nyt pahvi!! Valitsin on P:llä, siis voin käynnistää. D silmään, jalka pois jarrulta ja kevyttä kaasua että saadaan se bussin torvi hiljaiseksi. Olisin toivonut jotenkin vähän pehmeämpää starttia tähän ajotouhuun kuin että suoraan vaan menoksi ja heti sinne keskustan kapeisiin kortteleihin jalankulkijoiden ja skoottereiden ja koirien sekaan.
Onneksi mukana on pieni Buddha kojelaudalla auttamassa ja ohjaamassa.
Elävänä kuitenkin ulos kaupungista ja heti kun pääsin päätielle etelää kohti ja kotia päin syttyi polttoaineen varoitusvalo. Tankki melkein tyhjä. Olin pannut jo aiemmin merkille kävelylenkillä yhden ison huoltamon ja suunnistin sinne kun se olisi matkan varrella muutenkin.
Ajoin mittareille kuin olisin tehnyt sen aikaisemminkin. No, olenhan minä, mutta en siten että neljä letkupoikaa taistelee siitä kuka saa tankata laiskan turistin hopeanharmaan vuokravaunun.
Avasin repsikan puolen (siis vasemman) ikkunan ja kerroin että
Jos on rahaa.
Mitä minulla ei sitten sattunut olemaan. Jotenkin olin niin täpinöissäni että unohdin että annoin kaikki sille vuokraamon pomolle.
Joten nyt sitten haettiin paikalle huoltamon pomo joka ei tietenkään puhunut englantia senkään vertaa kuin ne pojat siinä mittarilla. Sain kuitenkin käsityksen että tapana on aina maksaa tankatusta polttoaineesta ja minun pitää lähteä joku niistä pojista mukanani etsimään ATM josta saan tarvittavat valuutat.
Ajoimme sen pojan kanssa yhden 7Eleven kaupan kohdalle jossa oli automaatti. Sitten poika opasti minut jotain radanvarren hiekkatietä takaisin huoltamolle. Jossa maksoin kiltisti bensat. 1000 batia
Emännät odottelivat jo portti auki kun kurvailin autokatokseen. Oi tätä riemua.
Meillä on auto!
Pikku uinnit rentoutustarkoitukseen ja sitten kauppareissulle. Autolla tietysti. Epäilen että Mr. Mon saattaa oppia enemmän englantia lähiaikoina kun en ole sille alituisesti soittelemassa.
Käytiin kaupassa ja syömässä. Etukäteen vähän jänniteltiin että mitenkähän se Market Villagen parkkihomma toimii. Turhaan, sillä se on toistaiseksi nerokkain parkkisysteemi johon olen tutustunut. Sisään ajettaessa portilta saa sellaisen lapun johon tyttö siellä kopissa on kirjoittanut rekisterinumeromme. Ja ulos ajettaessa se lappu annetaan samanlaiseen koppiin siellä toisella portilla. Ei maksua, ei mitään. Loistava järjestelmä.
Ajelimme vielä iltapäivän ratoksi Pranburiin joka sijaitsee noin
Toisen kerran eksyimme palatessamme sieltä etelän suunnalta. Jotenkin kykenin ajamaan harhaan suoralta rantatieltä jonka piti tuoda meidät ihan kotikulmille. Palasimme Hua Hiniin vuoriston toiselta puolelta jotain kärrypolkua pitkin aivan toiselle puolelle kaupunkia.
Ajamisilleni antaisin ensimmäisestä päivästä arvosanaksi kahdeksikon. Pari numeroa täytyy tinkiä täydestä kympistä eksymisien ansiosta ja tuulilasin pyyhkimillä vilkuttamisesta. Vilkutkin on perkele väärällä puolella sitä väärällä puolella olevaa rattia.
Ai niin, korjaus aiempaan virheelliseen informaatioon koskien Fitness Centeriä. Se kuvaamani rakennus tuleekin olemaan kiinteistöyhtiön toimisto. Kuntosalia ei ole vielä edes aloitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.