Tulvia ja Läheltä Piti-tilanteita

Kolmas lomaviikko Moselin jokilaaksossa on jo hyvässä vauhdissa ja kotimatkalle lähdetään perjantaina aamuyöstä. Neljä päivää siis vielä jäljellä joten vielä tässä ehtii vaikka mihin, jos jaksetaan. Ralle ja Seija lähtivät kotimatkalle perjantaina aamuyöstä ja Jenni, Niko ja Pikku-D lähtevät tänään maanantaina kohti Suomea joten tämä loppuosa ollaan täällä ihan alkuperäisellä Hengailijat-kokoonpanolla. Tänään pistän tähän sekalaisia juttuja joihin luonnevikaisena tarkkailijana olen kiinnittänyt huomioni täällä Moselilla.

Torstaina käytiin Seijan ja Rallen kanssa Marienburgin linnan alueella ja Prinzenkopf näköalatornilla. Hieno paikka ja upeat näköalat molempiin suuntiin Moselia pitkin. Otin siellä viinitarhalla aivan rinteen yläpäässä lähikuvia rypäleistä, ja olin aika lähellä muuttua osaksi maaperää, sillä meinasin lähteä liukumaan sitä jyrkkää rinnettä alas ihan kunnolla. Jalka lipesi mutta sain kiinni sellaisesta viiniköynnöksen tukikepistä. Tämä oli ns. läheltä piti-tilanne.

Perjantaina heitin Seijan ja Rallen Frankfurt-Hahnin lentokentälle neljän maissa aamulla. Paluumatkalla kirosin kun en ymmärtänyt ottaa kameraa mukaan. Usvaiset pellot ja joen päällä lepäävä aamusumu olivat upeata katseltavaa. Perjantai meillä paikalle jääneillä meni iloisesti Traben-Trarbachin kaupungissa jonne ajeltiin Nikon vuokra-S-Maxilla. Siihen me mahduttiin kaikki hyvin vaikka Daniel veikin yhden täyden paikan turvakaukalollaan. Kiva pieni kaupunki jossa oli jonkinlainen vanha kaupunkikin. Löysimme yhden satoja vuosia vanhan ravintolan, jossa oli ihan maailmanluokan ruokalista, ja se mitä syötiin, oli hyvää. Sinne mennään vielä takaisin tällä viikolla.

En ole niin kovin tietoinen miten ja mistä muodostuu Saksan korkea elintaso, mutta hintataso on tällä kyllä mielenkiintoisen alhainen. Ihan vertailuhintoja jos tähän heittelen niin 6-pack paikallista olutta irtoaa kaupasta halvimmillaan hintaan 1,39€ ja normaalistikin alle 4€, korillinen valkoviiniä (6 pulloa x 0,75) n. 17€, ”Wiener Art”-porsaanleike  eli Snitschel ja iso olut tai vaihtoehtoisesti 20 cl valkkaria kyytipojaksi ravintolassa n. 10€. Elintarvikkeet yleisesti ottaen vähintään 10% halvempia kuin Suomessa. Suurimmillaan erot ovat jopa 30% luokkaa. Nämä esitetyt hinnat ovat siis täältä Zellistä ja suuremmissa kaupungeissa on kyllä kalliimpaa. Vaatteet tuntuvat edullisilta. Ostin itselleni pari lyhythihaista kauluspaitaa hintaan 4,99€/kpl. Tämä Zell on turistialuetta, mutta ulkomaalaisia turisteja on vähemmän kuin saksalaisia, joista suurin osa on eläkeläisiä. Olisikohan sillä jotain tekemistä näiden edullisten ravintolahintojen kanssa? 

Bonuskorttijärjestelmäkin eroaa hiukan suomalaisesta versiosta. Jos nyt oikein ymmärsin, niin ainakin yhdessä kaupassa se palautettava bonus riippuu siitä kuinka hyvin Saksa pärjää jalkapallon MM-kisoissa. Tätä kirjoittaessani on jo tiedossa että Saksa voitti Maailmanmestaruuden joten bonusta ropisee jossain.

Kun kuljeskelee täällä pikku kylissä ja jokivarressa silmät auki niin näkee välillä ihme juttuja. Korvienkin voisi hyvä olla höröllään mutta kun minulla on toisessa korvassa joku ”monttu” kuulokäyrässä muistona muusikon uraltani niin kuulen usein äänet ikään kuin väärästä suunnasta . Joten saatan nopeissa tilanteissa olla se ainoa joka katsoo eri suuntaan. Tästä muistuukin mieleen kun istuskelin kylämme paviljongilla valkoviinilasillisella ja jostain kuului kova pamahdus ja karmea karjaisu ”SCHEISSE”. (lienee paska suomeksi?). Viereisen toriaukion remontti oli yhden kerrostalon osalta seinän rappausvaiheessa ja joku niistä raksaduunareista pudotti sellaisen melkein metrin korkuisen rappauslaastitynnyrin kolmannesta kerroksesta alas pari kerrosta alemmaksi rakennustelineiden päälle. Tämä tumpelo tuli sitten alas alumiinitikkaita pitkin todella vauhdin kanssa, sillä se pönttö lojui kyljellään ja sitä laastia tulvi siihen telineille. Työkaverit siinä kannustivat kovaan ääneen tätä tyyppiä laulamalla hänelle jotain lastenlaulua. Kivaa porukkaa.

Nämä Mosel-joen rantakaupungit näyttävät joutuvan säännöllisen epäsäännöllisesti eli noin kerran kymmenessä vuodessa tulvien uhriksi. Ravintoloissa ja muuallakin näkee sellaisia vuosikylttejä joista käy ilmi kuinka korkealla vesi on minäkin tulvavuotena ollut. Pahimmat näyttävät olevan vuodelta 1926, jolloin veden pinta täällä Zellin kävelykadulla kaupungintalon kohdalla on ollut yli kolme metriä katutasosta. Viimeisin merkintä on niinkin tuore kuin vuodelta 2011, mutta se on ollut vain n. metrin katutasosta. Kellarit kuitenkin ja alimmat asuinkerrokset ovat olleet veden alla. Luulisi noista jotain oppivan mutta siihen niitä uusiakin taloja parhaillaan rakennetaan ihan jokivarteen joten voisi melkein arvata mitä niille tulee vielä tapahtumaan. Ennustan että ihan muutaman vuoden sisään pulputtaa taas kunnolla sillä nämä ääri-ilmiöt tuntuvat muutenkin lisääntyvän. Vaikka en usko sanaakaan tästä ”ilmasto lämpenee”-jupinasta niin pakko tunnustaa että jonkinlainen outo ajanjakso näissä jutuissa on meneillään.  

Koska Zell on pieni kaupunki, on luonnollista että ihmiset alkavat tulemaan tutuiksi. Etenkin ravintoloiden ja kauppojen henkilökunta. Suosikkitarjoilijani on Rouva  tai Neiti Achtung! Kyseessä on hiukan räjähtäneen oloinen erittäin hoikka ja tympeäkäytöksinen tarjoilija italialaisessa La Teracce-ravintolassa. Tehokas kuin saksalainen panssarivaunu ja yhtä viehättäväkin. Jotain 60-luvun hippiä hänessä on selvästi ja elämä on sen jälkeen seuranneina vuosikymmeninä  jättänyt jälkensä ihmiseen. Jos kyseessä on todella Rouva Achtung!, elää jossain hänen lähistöllään rohkea mieshenkilö, jolle pitää antaa iso käsi heittäytymisestä. On nimittäin sen verran raju tapaus naiseksi tämä tarjoilija. Lempinimensä hän sai kun toi meille kerran ruokia pöytään ja saadakseen tarvittavaa huomiota hän lähes karjaisi ”Achtung”.

Eräs toinen uusi tuttavuus tunkee kovaa vauhtia sukuun, sillä Emma on ihastunut yhteen vaatekaupan myyjään. Pojassa on mahdollisesti italialaista tai vastaavaa verta joten sellainen suklaasilmä tämä vävypoikakokelas on. Hänellä on kuuleman mukaan kyllä jo vaimo ja lapsikin mutta ei se tunnu Emmaa häiritsevän.

Naapurissamme Hotelli Ratskellarin edustalla on italialaisen ravintolan ulkoterassi jossa istuu aamusta iltaan vähän sellainen Mafioson oloinen mieshenkilö. Ikää ehkä n. 60-70 vuotta ja koko ajan tupakka palaa. Hän vaikuttaa joko hotellin omistajalta tai todella vakituiselta asiakkaalta ja auttelee asiakkaita pihalla pöytien ja tuolien järjestelyssä. Ystävällinen hän on kaikille joten se Mafioso-teoria ei oikein toimi. Onhan myös tietysti mahdollista, että mies on joutunut ulkoruokintaan juuri nyt kun me olemme täällä lomalla, joten voi olla, ettei hänellä ole muuta paikkaa missä oleskella.

Kenkäteknikko Stein onkin jo tullut tutuksi mutta jotain pikku lomaa hän nyt tuntuu viettävän. Vaimonsa on käsittääkseni eri vuosikertaa kuin teknikko itse. Siis nuorempaa, aika paljonkin. Tänään näin kun rouva tarjoili Steinille kahvia, ja seisoi siinä keittiön pöydän vieressä kiltisti odottamassa koska Stein pyytää lisää kahvia. Hyvä on palvelu siinä huushollissa.

Mietoja alkoholijuomia saa Saksassa tarjoilla jo 16-vuotiaille. Nuorisoa ei kuitenkaan näy missään örveltämässä. Eikä juoppoja noin yleensäkään, jos turisteja ei lasketa. Yksi kikkarapää kuitenkin oli hiippailemassa Cochemissa kun olimme siellä käymässä ensimmäisellä lomaviikollamme. Hänellä oli ”rantojen miehen” ahavoitunut ja tummunut olemus ja pahoja pakkoliikkeitä. Ihan kuin ”pikkukaverit” olisivat olleet miehen kimpussa. Näin saman kaverin myös Koblenzin keskustassa eikä yleiskunto ainakaan paremmalta näyttänyt. Matkaa Cochemista Koblenziin on aika paljon joten kyseessä voi olla eräänlainen Lääninjuoppo. Näillä hinnoilla ja ilmasto-olosuhteilla on varmaan kohtuullisen helppoa olla spurgu, mutta kuten sanottua ei heitä juuri täällä näy.

Saksalaista tehokkuutta on aina ylistetty ja onhan se maineensa veroista. Yhdessä pikkujutussa Saksa ei kyllä pärjää Suomelle eikä varmaan oikein kenellekään. Täällä ei ole vielä ymmärretty että pussilakanassa pitää olla ne kulmat auki sieltä toisesta päästä että sen peiton saa helposti paikoilleen. Näihin pusseihin kun sulloo sellaista isoa ja lötköä peittoa tekisi mieli huutaa ja itkeä yhtä aikaa. Tai ottaa vaikka sakset ja leikata ne kulmat auki.

Kohteliaita ovat nämä saksalaiset. Ja avuliaita. Jos vaan erehdyt avaamaan kartan jossain, niin varmasti on kohta joku kysymässä että voinko auttaa. Ja nuorisokin osaa yllättäen ajatella muitakin kuin itseään. Olimme lastenvaunujen kanssa kävelyllä ja Daniel veti siellä huppu silmillään päiväunia. Olimme ylittämässä isoa pysäköintialuetta kaupungin laidalla kun sinne kurvasi kaksi mopoilijapoikaa. Heti kun he havaitsivat lastenvaunut, pudottivat molemmat ne mopot melkein tyhjäkäynnille ja ohittivat meidät niin hiljaa kuin se oli mahdollista. Vasta kauempana taas sitten käännettiin hanat kaakkoon. Esimerkillistä toisten huomiointia näiltä pojilta. En oikein osaa kuvitella että suomalainen teini mopon kanssa toimisi noin hienosti. Enempi päinvastoin.

Yhteen uuteen mieheen tutustuin eilen illalla vaikka ei ollut kyllä tarkoitus. Olimme Jennin ja Nikon kanssa katsomassa Jalkapallon MM-finaalia SchlossKellarin kellariravintolassa joka on siis ihan kunnolla maan alla. Niin syvällä ettei sinne yllä edes matkapuhelinverkko. Paula ja Emma pitivät vahtia kämpillä nukkuvan D:n kanssa ja sovittiin että käyn ”maan pinnalla” aina puolen tunnin välein katsomassa olisiko Paulalta tullut tekstaria ja josko siellä olisi vaikka jotain ongelmia nuoren D:n kanssa. Lähdin puskemaan itseäni taas kerran ulos sieltä kokolailla täydestä kellarista tarkistamaan tekstarit. Siinä meidän vieressämme seisoskeli puolen kymmentä motoristia, vaatetuksesta päätellen. Ei nyt sentään mitään ihan liivijengiä mutta pari aika pahannäköistä heppua kuitenkin. Joista se isokokoisin ja ilkeimmän näköinen oli siinä vähän minun reitilläni joten astuin sitten ihan kunnolla hänen varpailleen. No en TIE-TEN-KÄÄN tahallani, aivan päinvastoin, mutta rusautin kuitenkin niin että se kaveri jopa vähän ulvahti. Tajusin heti olevani pahasti väärässä joten pyytelin vuolaasti anteeksi ja parilla olanläpsäytyksellä tilanne sovittiin yhteisymmärryksessä. Meinasi ihan tulla hiki joten ymmärsin jatkossa pujotella siitä paljon tarkemmin. Tämäkin oli ns. läheltä piti-tilanne.

Itse finaali oli kiva kokemus. Varsinkin kun voitettiin. Tämä oli toinen kerta ”urallani” kun olin seuraamassa MM-kisojen jalkapalloa TV:stä siinä maassa joka oli myös pelaamassa. 1986 Meksikon jalkapallokisoissa olin katsomassa Saksa- Meksiko ottelua Cuernavacassa, Meksikossa. Meitä suomalaisia varoiteltiin jo ennakkoon että älkää puhuko tuota omaa kieltänne edes keskenänne, sillä se kuulostaa meksikolaisten mielestä ihan Saksalta. Ja kun siinä pelissä voi käydä kuinka vaan niin siellä voi olla olemista siellä kaupungilla pelin jälkeen. Niinhän siinä kävi että Saksa pudotti Meksikon omista kisoistaan rankkareilla ja me pojat käveltiin koko matka hotellille, sillä yhtään taksia ei koko kaupungista löytynyt meille. Kaikki taksarit ajelivat ympyrää kaupungilla ja kaverit roikkuivat ikkunoista. Tällä kertaa toivoin ja uskoin lujasti että Saksa hoitaa finaalin kotiin ja pääsemme mukaan tähän kansanjuhlaan. Näin myös kävi ja olihan siellä tunnelmaa. Olisin kyllä odottanut vieläkin hurjempaa juhlaa mutta kun Kannu oli nostettu ja Angela Merkel halattu niin porukka pikku hiljaa poistui koteihinsa. Auton torvet soivat pitkään kaupungilla ja yleistä älämölöä kuului vähän joka puolelta muttei mitään über-fiestaa kuitenkaan. Maanantai on työpäivä joten saksalainen ottaa sen siltä kantilta ettei voi alkaa sunnuntaina riekkumaan.