Matkaseurue täyteen, varoituskolmioiden rasvaus

Lauantaina oli sadepäivä joten selviytymisleikkimme jakautui kahteen heimoon. Ensimmäinen heimo koostui naisväestä joka tiputettiin Zell-Barlin alueella sijaitsevalle outlet-myymälä-alueelle. Heidän tehtävänään oli shoppailla ankarasti ja palata bussilla takaisin Zelliin kunhan kaikki olisivat ihan loppu, rahat mukaan lukien. Toinen heimo, siis minä ja Ralle, laitettiin uhmaamaan sadesäätä ja pyöräilemään Bullayn suuntaan tehtävänään etsiä Marienbergin linna, jonka tiedettiin sijaitsevan siellä suunnalla.

Lienee jo etukäteen täysin selvää että naisheimolla ei ollut todellisia selviytymisen edellytyksiä sillä heidän fokuksensa karkaili pahasti jo heidän nähdessään ne outlet-myymälät. Miesten heimo sen sijaan ryhtyi määrätietoisesti toteuttamaan tehtäväänsä eikä aikaakaan kun Bullayn keskusta siinteli näköelimissämme. Matkaa Zellistä sinne oli noin 7 kilometriä. Minun pyörääni viritettiin ennen lähtöä ja nyt satulani oli siedettävän korkealla eikä pyörähtänyt sivulle joka polkaisulla. Bullayssa siirryimme taktiselle tauolle ensimmäiseen kohdalle sattuneeseen viinitupaan jossa puhtaasti kohteliaisuussyistä nautimme lasilliset kylmää ja raikasta Zeller Svartze Katz valkoviiniä. Sade ei osoittanut hiljenemisen merkkejä joten jatkoimme puskemista kohti Alfin kylää parin kilometrin päähän jossa jouduimme ihan hetken mielijohteesta piipahtamaan italialaisessa ravintolassa, sillä sade sen kun yltyi. Seuranamme oli toistakymmentä motoristia mustissa nahkatakeissaan ja pyörät parkissa siinä ravintolan edustalla. Seurasin ”sivusilmällä” kuinka n. 16 vuotias italialainen tarjoilijatyttö avasi hiuksensakin tehdäkseen vaikutuksen kehen tahansa motoristiin. Ilmassa oli sellaista ”ota minut ja vie pois täältä Alfin kylästä minne tahansa”-draamaa.  Ralle kyllä esitti epäilyn, että jospa se tyttönen vetääkin sitä esitystä meille eikä niille prätkäjätkille. Huomautin, että me olemme kuitenkin melkein kuusikymmpisiä setiä, liikkeellä polkupyörillä ja olemme juuri syömässä sipulikeittoa. En pidä kovinkaan todennäköisenä että olisimme mainittu kohdeyleisö, mutta enhän toisaalta voinut tietää kuinka epätoivoinen tapaus on kyseessä. Alf on kuitenkin erittäin pieni kylä.

Miesten heimon tehtävänä ollut Mariebergin linnan löytäminen tavallaan onnistui. Me kyllä näimme se linnan. Siellä se jökötti yhden vuoren päällä. Jonne en edes harkinnut nousemista, sillä pyörästäni oli taas satula romahtanut ala-asentoon ja takakumissakin oli jotenkin niukasti ilmaa. Runnoin puhtaalla tahdonvoimalla sen fillarin takaisin Zelliin, ja kun laskeuduimme Mosel-joen ylittävältä kävelysillalta, kotikylämme keskustaan oli matkaa taitettu vastatuuleen ja vesisateessa n. 20 kilometriä. Miten on muuten mahdollista että jokivartta edes takaisin ajellessa aina on vastatuuli?

Rouvasväki oli sitten oletetusti kadottanut ajan tajunsa ja sen lisäksi tulkinnut linja-autojen aikataulut väärin. Arkipäivien aikataulu Montag-Freitag ei ole nimittäin voimassa lauantaisin, Sammtag. Siinä kahden jälkeen iltapäivällä kun tämä sekaannus heille selvisi, oli seuraavan bussin lähtöön aikaa jäljellä enää n. 4 tuntia. Ottivat he sitten taksin joka tuli aika paljon nopeammin.

Sunnuntaina aloitettiin odottelemaan seurueemme loppuosaa Jenniä, Nikoa ja pikku-D:tä. Heidän arvioitu saapumisaikansa Zelliin oli siinä alkuiltapäivästä. Valmistelimme sinne rantakadulle pikku tuliaispiknikin viineineen ja mansikkakakkuineen. Kun Niko sitten soitti, ja ilmoitti että he ovat n. puolen tunnin matkan päässä, me siirryimme Zellin rantakadulle ja rakensimme sinne joen varteen puutarhapenkille komeat tuliais-tarjoilut. Levitimme pöytäliinan siihen penkin eteen kiviaidalle ja kaikki oli valmista nuoriso-osaston saapumista varten. Koska olemme ajoituksen ja tilannetajun osalta mestariluokkaa, saimme kaikki valmiiksi muutamaa minuuttia ennen kuin Nikon ohjastama vuokra-auto lipui pitkin Zellin rantakatua. Näin sitten saatiin matkaseurueemme lopulliseen kokoonpanoonsa.

Juuri samalla, kun lähdettiin ottamaan tulokkaita vastan, tapahtui jotain hyvin italialaista. Naapurin italialaiseen Hotelli-Ravintolaan tuli jotain täydennystä ja eräs nainen tyhjensi autonsa takaluukkua sinne Ratskellarin puolelle. Kun tulimme takaisin, auto oli siinä yhä tien tukkona takaluukku pystyssä. Kuten se oli sitten vielä neljä tuntia myöhemminkin kun lähdimme syömään. Tie oli totaalisen poikki koko iltapäivän joidenkin oliiviöljypullojen toimituksen johdosta.

Tästä eteenpäin noin viikon verran puikoissa onkin korskea miehenalku, Daniel. Ikää 7 kk mutta hänen aikatauluillaan ja ehdoillaan pitkälti toimitaan jatkossa. Illalla käytiin koko porukka syömässä La Terrace nimisessä joenrantaravintolassa. Paikka on jo osoittautunut sellaiseksi että siellä vierailun jälkeen saattaa tulla Nukkumatti aika nopeasti. On se verran miehekkäät annokset siellä.

Iltaohjelmana oli Saksa-aiheinen tietovisa jonka olin valmistellut jo kotona ennen matkaa ja sen vei nimiinsä Jenni ja hyvänä kakkosena Ralle. Kysymykset testasivat yleistietoutta Saksasta, sen historiasta ja osana kisaa oli kielikoe. Aika hyvin porukka veti ihan arvallakin. Harvempi muuten taitaa tietää että ns. ”pumpattava Barbara” eli puhallettava naisenoloinen nukke miehisiin toiminteisiin on Adolf Hitlerin kehittämä väline helpottamaan rintamamiesten oloja. Jenni tiesi tämänkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä.

Kenkäteknikko Stein oli koko päivän jossain muualla, sillä olihan sunnuntai, lepopäivä. Hänellä muuten on vaimo, joten olin raskaasti väärässä tässä kohdin kun epäilin häntä poikamieheksi. Illan suussa hän kuitenkin ryhtyi taas yllättämään. Havaitsimme jossain vaiheessa että hän seisoi ulkona sateessa ja ruiskutti jollain CRC:n näköisellä voitelu-sprayllä kahta rähjäisen oloista auton varoituskolmiota. Näytti siltä että hän olisi voidellut niitä varoituskolmion saranoita. Hyvähän niiden on tietysti ollakin notkeassa kunnossa. Lopuksi hän sijoitti molemmat varoituskolmiot kuuluisan Audinsa takaluukun päälle ja ryhtyi puhdistamaan jollain toisella isommalla spray-pullolla Audin konehuonetta. Sinänsä ihan normaalia toimintaa, kun kyseessä on niinkin erikoinen hahmo kuin tämä kenkäteknikkomme on.

Maanantai meni aamupäivän osalta kauppareissuun sillä D:lle piti käydä hakemassa jos jonkinlaista tarviketta ja korviketta. Käytettiin samalla Jenni ja Niko myös Euron Bratwürstilla Globuksen ravintelissa. Ihalitiin kaupassa leivän viipalointikonetta, joka on meille suomalaisille ihan Amerikan ihme. Joku nuori poika siinä myös viipaloi limppunsa ja punotti ankarasti kun viisi aikuista vieraan maan otusta huokaili vieressä.

Tarkoitus oli mennä porukalla uimaan sillä päivä oli lämmin. Minä ja Ralle pyyhkäistiin polkupyörillä tiedustelemaan asioita ennen kuin muut tulisivat autolla perässä. Tiedustelimme ihan ensimmäiseksi olisiko uimahallin baari auki. Ei ollut, suljettu maanantaisin. Istuskeltiin siinä sitten odottelemassa muuta porukkaa kun tuli jostain mieleen että kannattaisiko tarkistaa onko itse uimahalli auki. Ei ollut, suljettu maanantaisin.

Soitto ”kotiin” ja suunnitelman muutos. Käydäänkin pikaisesti Mosel-joen risteilyllä. Palauttaessani pyörää varastoomme huomasin että kenkäteknikko Stein oli päättänyt laajentaa liiketoimintaansa. Aikaisemmin siinä toimiston ikkunalla ollut kirpputori oli levitetty kadulle koko talon mittaiseksi. Nyt en enää voinut vastustaa kiusausta vaan kävin vähän juttelemassa tämän hahmon kanssa. Minä puhuin Englantia ja Stein saksaa. Olisin luullut että mies osaisi vähän englantiakin, sillä hänellä on ollut jo pari päivää päällä punainen paita jossa edessä lukee isolla ”England”. Täysin vilpitön ei tämä naapurin teknikko kuitenkaan ole. Huomasin aamupäivällä kun Stein otti Audin perästä ison muovikassin ja kävi pöllimässä kadun alapäästä kierrätysastioista palautuskelpoisia vesipulloja ja vei sen kassin sitten takaisin Audin takaluukkuun. Pennissä on miljoonan alku, sanotaan.

Jokiristeily oli meille jo toinen mutta Nikolle ja Jennille ensimmäinen täällä, ja Danielille ensimmäinen koskaan. Taisi jäädä aika vähän muistoja vielä mutta ehtiihän niitä sitten hommaamaan myöhemmin, kun jaksaa olla hereillä koko puolitoistatuntisen risteilyn.

Palattuamme joelta rohkaisin mieleni ja kävin ostoksilla Kenkäteknikko Steinin katukaupassa. Oli muutenkin pakko mennä katsomaan mikä on tunnelma, sillä Ralle ja Niko olivat nähneet hänet aikaisemmin päivällä kantamassa pyykkikoria. Hän oli ollut läpimärkä, hiuksetkin vettä valuvana, ja oli kiroillut jotain ”washing machinesta”. Lienee pyykkikone räjähtänyt silmille. Kukahan sitä oli viritellyt, mitäs luulette?

Helppohan meidän oli kauppaa käydä ja kommunikoida, kaksi teknikkoa keskenämme. Ei haitannut se, että puuttui yhteinen kieli, kun maailmankuvamme on näinkin samansuuntainen. Tehtiin kaupat yhdestä taide-esineestä. Ostos menee Santulle tuliaiseksi kirjahyllyn päälle, jonne meillä on tapana aina reissusta jotain tuoda. Jääköön itse ostos vielä salaisuudeksi.

Illan mittaan se Kenkäteknikon kirpputori laajeni lähes hallitsemattomiin mitttoihin ja Stein alkoi havaintojen mukaan päihtyä tasaisesti. Hän teki ohikulkijoiden kanssa kauppaa aika laiskasti, osittain jopa sieltä toisen kerroksen asuntonsa keittiön ikkunasta huudellen. Kun palasimme syömästä n. 22:30, hän oli valloittanut jo meidän oviaukkomme ja sijoittanut tuolinsa siihen syvennykseen. Niko ja Jenni olivat vielä ennen nukkumaan menoa nähneet kuinka Stein ja Vaimo olivat keränneet niitä kippoja ja kuppeja sisätiloihin siellä pimeässä. Jännityksellä odotan mihin saavutuksiin tämä oman elämänsä innovaattori vielä ehtiikään.