KUVIA ALBUMISSA

Zellin reissun kuvat on nyt julkaistu albumissa Zell, Mosel.

Lomat loppuu, Germaani huutaa!

Tänään torstaina meillä on viimeinen lomapäivä täällä Zellissä. Taitaa mennä koko päivä enempi pakkaillessa ja siivoillessa. Tämä talo, joka meillä on ollut vuokralla, on aika iso ja imurointiin yksistään menee pikku tovi. Pyykkiä on pesty koko viikko ja jääkaappia tyhjennetty. Loput sapuskat sijoitetaan biojätteisiin. Eiku siis tietysti sekajätteisiin, sillä meillä ei ole biojäteastiaa. Kierrätysjuttujen kanssa ollaan muutenkin oltu aika ihmeissämme, kun olemme ne tavallaan hoitaneet tarkasti annettujen määräysten mukaan, mutta sitten taas joiltain osin ei olla oikein osattu. Yksi mieshenkilö meidän lomailutiimissä ei tosissaan edes yrittänyt oppia näitä kierrätysjuttuja. Ajan puutteen vuoksi en mainitse nimeään, henkilö taitaa itse kyllä tietää että hänestä puhutaan. 

Mainitsin viime kirjoituksessani näiden saksalaisten kohteliaisuudesta mutta eräs yksityiskohta jäi kertomatta. Joka ainoa paikallinen ihminen jonka kohtaat pyörälenkillä tai kävelyllä tai satut vaikka ohittamaan hänen kotitalonsa, tervehtii sinua. Ikään tai asemaan katsomatta. Pikkulapsetkin koulumatkallaan vähintään nyökkäävät, mutta yleensä tervehtivät ihan ääneen. Sulkeutuneelle suomalaiselle tällainen käytös on aika outoa, jopa epäilyttävää. Kunhan minun nyt ei vaan tarvitsisi sanoa jotain. Tai peräti hymyillä. Ventovieraalle.

On toki poikkeuksiakin. Eräs pyöräilijä menetti täysin malttinsa tänään aamulla kun olimme matkalla Cochemiin ja etsin paikkaa johon pysäyttää auto jotta pääsisimme kuvaamaan yhden linnan rauniot. Olin kyllä katsovinani taaksepäin ettei sieltä tulisi ketään ja ajoin tien sivuun. Ja jostain humahti ukko polkupyörällä aivan helvetin kovaa ja sai aivan viime hetkellä pysäytettyä vauhtinsa. Jonka jälkeen alkoi huutamaan minulle niin maan perskeleesti. Kun en ymmärtänyt sanaakaan, niin levittelin vaan käsiäni. Äijä lähti paahtamaan eteenpäin ja me sitten myös perässä. Kymmenen minuuttia myöhemmin pysähdyttiin Cochemissa ja sama pyörähirviö ajoi heti ohitsemme ja huuto jatkui. Kamalaa älinää pitää saksalainen kun oikein tuohtuu. Voi olla, että olin tuossa vähän varomaton, mutta tosi kovaa se äijä myös sieltä tuli siinä tilanteessa ja heti siinä meidän edessämme oli kymmenkunta vanhusta ylittämässä tietä, joten todennäköisesti pelastin jonkun heistä kiilaamalla sen mölisijän.

Tiistaina kun olimme ensimmäistä päivää täällä Paulan ja Emman kanssa kolmistaan lähdimme ajelemaan Bernkastel-Kuesiin. Edellinen vierailu oli aika pikainen ja halusimme koluta varsinkin vanhaa kaupunkia vähän tarkemmin ja käydä hiukan siellä joen toisella puolella Kuesissa. Jälkimmäinen osoittautui aika hiljaiseksi mutta yksi pieni ostoskeskus sieltäkin löytyi. Paula sen lennossa bongasi kun ajoin siitä liian hiljaa ohi. En ehtinyt kiinnittämään hänen huomiotaan muualle joten minun moka. Hintaa sille virheelle tuli joitain kymmeniä euroja, sillä uuden takin kanssa sieltä tultiin takaisin. Ja kuten varmaan arvasittekin, kyse ei ole minun takistani.

Bernkastelin vanha kaupunki on ehkä hienointa mitä täällä keskisellä Moselin alueella on linnojen lisäksi. Vanha kaupunki on iso ja sokkeloinen ja täynnä toimintaa, kauppoja ja ravintoloita ja kahviloita. Ja turisteja. Nyt toisella kerralla pisti oikein silmään millaisia ihmislaumoja siellä vaelsi. Paljon oli mm. amerikkalaisia turisteja. Saattoi olla että satamassa oli ankkurissa joku eläkeläisten Agility-seuran laivakin, sillä koiria oli talutushihnoissa lähes joka toisella. Tästähän syntyi Emman kanssa jänniä tilanteita ja nämä kyllä käyvät hermon päälle kun ei vaan pääse mihinkään, kun neiti iskee jarrut kiinni jonkun villakoiran vuoksi.

Lounaalla Bernkastelin vanhan kaupungin sydämessä naapuripöytään istui ruotsalainen pariskunta tyttärensä kanssa. Kuulin kun he juttelivat jostain laivamatkasta ja tunnistin kielestä. Olisin kyllä tunnistanut heidät ruotsalaisiksi vaikka en olisi kuullut sanaakaan. Äiti ja tytär tilasivat Schweppesit ja isä otti ison puolen litran oluen. Alkoholittoman oluen. Varmuudella Ruotsista, sillä tämä isä vielä tunnollisesti tarkisti tarjoilijalta, että onhan tämä nyt varmasti alkoholiton olut, ennen kuin alkoi nauttia sitä. Tavallaan toivoin että se tarjoilija olisi tyrinyt sen toimituksen ja tuonut kaverille vähän vahvempaa olutta. Olisi ollut kiva nähdä kuinka siitä munauksesta olisi pistetty pystyyn kriisipalaveri henkilökunnan ja mainitun asiakkaan kanssa.

Eilen keskiviikkona päätimme tehdä vielä yhden matkan jonnekin lähistölle ja nyt suuntasimmekin sitten Boppartiin, Reinin varrelle. Rein on tunnetusti isompi joki ja ainakin kartan perusteella ne jokivarren kaupungitkin ovat isompia kuin täällä Moselilla. Koblenz oli jo vähän liiankin suuri, sillä siitä ei oikein päiväretkellä saa edes käsitystä. Boppart on täältä Zellistä koilliseen vajaan tunnin ajomatkan päässä. Reitti oli helppo sillä olimme siitä suurimman osan jo ajaneet palatessamme eksyilyreissulta Burg Elzistä. Navigaattori oli jotenkin puoliksi hereillä mutta nyt sen näytöstä ei näkynyt mitään muuta kuin jotain mustavalkoisia viivoja. Yhtäkkiä se kuitenkin tokeni ja pyysi kääntymään oikealle. Jossa oli silmän kantamattomiin peltoja. Tätä samaa se yritti viime viikollakin kahdesti, jolloin ajoimme joen varressa, joten silloin se yritti ajattaa meidät Moseliin.

Boppart oli kivan tuntuinen kaupunki ja kooltaan hallitun kokoinen. Joen rannassa kaupungin kohdalla kulkevalla rantabulevardilla oli paljon hienoja vanhoja hotelleja ja niiden ravintoloita. Rantabulevardilla oli useampiakin laitureita ja risteilyaluksia tuli ja lähti jatkuvasti. Reinillä oli muutenkin aika vilkas laivaliikenne. Rahtiproomuja meni muutaman minuutin välein. Otimme heti alkuun kaupunkiin tutustumista varten kiertoajelun sellaisella keltaisella kaupunkijunalla, Rhein – Boppart - Expressillä. Meidän porukka istui eturivissä heti veturin takana. Kaikki muut vaunut olivat täynnä eläkeläisiä. Kuljettajan apupoika, joka toimi myös rahastajana, talutti ja auttoi matkustajia kyytiin ja niputti rollaattoreita sinne viimeiseen vaunuun ja sitten mentiin. Tuut Tuut!!

Villin ja vauhdikkaan kiertoajelun jälkeen kävelimme siellä vanhan kaupungin ytimessä ja kävimme lounaalla jollain isolla torilla. Otin hallitun riskin ja tilasin Vuohenjuusto-Pekoni-Scnitschelin. Kyllä kannatti. Jösses, että oli hyvää!  Varmasti paras porsaanleike tällä reissulla. Kaupoillakin vähän pyörittiin, mutta ainoa ostos joka lähti matkaan, oli punainen puinen säästöpossu jonka kyljessä lukee ”Spenden Schwein”. Maksoin siitä yhden euron mutta aion säästää sen takaisin heti ensi tilassa.

Tänään kävimme vielä ajelulla Cochemissa ja sen lähistöllä. Jo aikaisemmin mainittu läheltä-piti-pyöräkolari-ja-huutava-germaani-selkkaus vähän latisti tunnelmaa mutta koko viikon parantuneet ilmat kävivät alkuviikosta aika lämpimiksi ja tänään oli jo aika epämiellyttävän kuumaa. Tätä en olisi uskonut itse koskaan sanovani mutta näin se vaan on. Cochemissa oli hitosti turisteja ja sama trendi on jatkunut jo viikon verran kaikkialla alueella. Olemme tällä viikolla havainneet sen myös Bernkastelissa ja myös kotikylillä Zellissä. Turistien määrä on kasvanut kaksinkertaiseksi verrattuna kolmen viikon takaiseen tilanteeseen. Zell on niin pieni kaupunki että iltaisin alkaa olla jo vaikea löytää ruokapaikkaa kun kaikki ovat täynnä viimeistä pöytää myöden.

Naapurimme, kulttihahmo Stein, Kenkäteknikko, on pitänyt lomaa. Iltaisin saattaa hän tulla yllätetyksi keittiön ikkunassa viinilasillisella mutta verstas on kiinni. Lommoinen Audi lojuu kadun varressa. Toivotan hänelle hyvää jatkoa ja innokasta mieltä sillä mies on viihdyttäjä Jumalan armosta, ehkä tietämättään, mutta kuitenkin.

Tämä Zell ja koko Moselin alue on kyllä ollut hieno kokemus. Täällä voisi viettää lomaa monella eri tavalla liikkuen näiden pikku kaupunkien ja kylien välillä. Nähtävää on joka puolella ja maisemat ovat upeat. Voin kyllä suositella paikkaa kenelle vaan lomakohteeksi. Kunhan kotiudun, pistän vielä valokuvia näkyviin. Kuin pisteeksi loman lopulle nousi remontissa ollut ”Mustan Kissan Kaivo” paikoilleen eilen. Se keskusaukio on ollut remontissa ja tämä kyseinen kaivo on koko kylän symboli. On se aika ärhäkän näköinen otus.

Tämä loma alkaa olla sitten tässä ja huomenna aamuyöstä lähdemme kohti Frankfurt-Hahnin lentokenttää ja sieltä sitten Ryan Airin kyydillä Tampereelle.  Joka tulee olemaan viimeinen kerta kun käytän kyseistä lentoyhtiötä. Kiitos vaan kusetuksesta ja rahastuksesta, toivotan onnea jatkossakin kun huijaatte ihmisiä ostamaan ”todella halpoja lentoja”. En kykene hillitsemään itseäni, joten en avaa perusteluja edelliselle mielipiteelle. Kokeilkaa itse. Mieluiten älkää.

Kiitos taas seurasta ja seuraamisesta, päätän täältä tänään tähän.

Tulvia ja Läheltä Piti-tilanteita

Kolmas lomaviikko Moselin jokilaaksossa on jo hyvässä vauhdissa ja kotimatkalle lähdetään perjantaina aamuyöstä. Neljä päivää siis vielä jäljellä joten vielä tässä ehtii vaikka mihin, jos jaksetaan. Ralle ja Seija lähtivät kotimatkalle perjantaina aamuyöstä ja Jenni, Niko ja Pikku-D lähtevät tänään maanantaina kohti Suomea joten tämä loppuosa ollaan täällä ihan alkuperäisellä Hengailijat-kokoonpanolla. Tänään pistän tähän sekalaisia juttuja joihin luonnevikaisena tarkkailijana olen kiinnittänyt huomioni täällä Moselilla.

Torstaina käytiin Seijan ja Rallen kanssa Marienburgin linnan alueella ja Prinzenkopf näköalatornilla. Hieno paikka ja upeat näköalat molempiin suuntiin Moselia pitkin. Otin siellä viinitarhalla aivan rinteen yläpäässä lähikuvia rypäleistä, ja olin aika lähellä muuttua osaksi maaperää, sillä meinasin lähteä liukumaan sitä jyrkkää rinnettä alas ihan kunnolla. Jalka lipesi mutta sain kiinni sellaisesta viiniköynnöksen tukikepistä. Tämä oli ns. läheltä piti-tilanne.

Perjantaina heitin Seijan ja Rallen Frankfurt-Hahnin lentokentälle neljän maissa aamulla. Paluumatkalla kirosin kun en ymmärtänyt ottaa kameraa mukaan. Usvaiset pellot ja joen päällä lepäävä aamusumu olivat upeata katseltavaa. Perjantai meillä paikalle jääneillä meni iloisesti Traben-Trarbachin kaupungissa jonne ajeltiin Nikon vuokra-S-Maxilla. Siihen me mahduttiin kaikki hyvin vaikka Daniel veikin yhden täyden paikan turvakaukalollaan. Kiva pieni kaupunki jossa oli jonkinlainen vanha kaupunkikin. Löysimme yhden satoja vuosia vanhan ravintolan, jossa oli ihan maailmanluokan ruokalista, ja se mitä syötiin, oli hyvää. Sinne mennään vielä takaisin tällä viikolla.

En ole niin kovin tietoinen miten ja mistä muodostuu Saksan korkea elintaso, mutta hintataso on tällä kyllä mielenkiintoisen alhainen. Ihan vertailuhintoja jos tähän heittelen niin 6-pack paikallista olutta irtoaa kaupasta halvimmillaan hintaan 1,39€ ja normaalistikin alle 4€, korillinen valkoviiniä (6 pulloa x 0,75) n. 17€, ”Wiener Art”-porsaanleike  eli Snitschel ja iso olut tai vaihtoehtoisesti 20 cl valkkaria kyytipojaksi ravintolassa n. 10€. Elintarvikkeet yleisesti ottaen vähintään 10% halvempia kuin Suomessa. Suurimmillaan erot ovat jopa 30% luokkaa. Nämä esitetyt hinnat ovat siis täältä Zellistä ja suuremmissa kaupungeissa on kyllä kalliimpaa. Vaatteet tuntuvat edullisilta. Ostin itselleni pari lyhythihaista kauluspaitaa hintaan 4,99€/kpl. Tämä Zell on turistialuetta, mutta ulkomaalaisia turisteja on vähemmän kuin saksalaisia, joista suurin osa on eläkeläisiä. Olisikohan sillä jotain tekemistä näiden edullisten ravintolahintojen kanssa? 

Bonuskorttijärjestelmäkin eroaa hiukan suomalaisesta versiosta. Jos nyt oikein ymmärsin, niin ainakin yhdessä kaupassa se palautettava bonus riippuu siitä kuinka hyvin Saksa pärjää jalkapallon MM-kisoissa. Tätä kirjoittaessani on jo tiedossa että Saksa voitti Maailmanmestaruuden joten bonusta ropisee jossain.

Kun kuljeskelee täällä pikku kylissä ja jokivarressa silmät auki niin näkee välillä ihme juttuja. Korvienkin voisi hyvä olla höröllään mutta kun minulla on toisessa korvassa joku ”monttu” kuulokäyrässä muistona muusikon uraltani niin kuulen usein äänet ikään kuin väärästä suunnasta . Joten saatan nopeissa tilanteissa olla se ainoa joka katsoo eri suuntaan. Tästä muistuukin mieleen kun istuskelin kylämme paviljongilla valkoviinilasillisella ja jostain kuului kova pamahdus ja karmea karjaisu ”SCHEISSE”. (lienee paska suomeksi?). Viereisen toriaukion remontti oli yhden kerrostalon osalta seinän rappausvaiheessa ja joku niistä raksaduunareista pudotti sellaisen melkein metrin korkuisen rappauslaastitynnyrin kolmannesta kerroksesta alas pari kerrosta alemmaksi rakennustelineiden päälle. Tämä tumpelo tuli sitten alas alumiinitikkaita pitkin todella vauhdin kanssa, sillä se pönttö lojui kyljellään ja sitä laastia tulvi siihen telineille. Työkaverit siinä kannustivat kovaan ääneen tätä tyyppiä laulamalla hänelle jotain lastenlaulua. Kivaa porukkaa.

Nämä Mosel-joen rantakaupungit näyttävät joutuvan säännöllisen epäsäännöllisesti eli noin kerran kymmenessä vuodessa tulvien uhriksi. Ravintoloissa ja muuallakin näkee sellaisia vuosikylttejä joista käy ilmi kuinka korkealla vesi on minäkin tulvavuotena ollut. Pahimmat näyttävät olevan vuodelta 1926, jolloin veden pinta täällä Zellin kävelykadulla kaupungintalon kohdalla on ollut yli kolme metriä katutasosta. Viimeisin merkintä on niinkin tuore kuin vuodelta 2011, mutta se on ollut vain n. metrin katutasosta. Kellarit kuitenkin ja alimmat asuinkerrokset ovat olleet veden alla. Luulisi noista jotain oppivan mutta siihen niitä uusiakin taloja parhaillaan rakennetaan ihan jokivarteen joten voisi melkein arvata mitä niille tulee vielä tapahtumaan. Ennustan että ihan muutaman vuoden sisään pulputtaa taas kunnolla sillä nämä ääri-ilmiöt tuntuvat muutenkin lisääntyvän. Vaikka en usko sanaakaan tästä ”ilmasto lämpenee”-jupinasta niin pakko tunnustaa että jonkinlainen outo ajanjakso näissä jutuissa on meneillään.  

Koska Zell on pieni kaupunki, on luonnollista että ihmiset alkavat tulemaan tutuiksi. Etenkin ravintoloiden ja kauppojen henkilökunta. Suosikkitarjoilijani on Rouva  tai Neiti Achtung! Kyseessä on hiukan räjähtäneen oloinen erittäin hoikka ja tympeäkäytöksinen tarjoilija italialaisessa La Teracce-ravintolassa. Tehokas kuin saksalainen panssarivaunu ja yhtä viehättäväkin. Jotain 60-luvun hippiä hänessä on selvästi ja elämä on sen jälkeen seuranneina vuosikymmeninä  jättänyt jälkensä ihmiseen. Jos kyseessä on todella Rouva Achtung!, elää jossain hänen lähistöllään rohkea mieshenkilö, jolle pitää antaa iso käsi heittäytymisestä. On nimittäin sen verran raju tapaus naiseksi tämä tarjoilija. Lempinimensä hän sai kun toi meille kerran ruokia pöytään ja saadakseen tarvittavaa huomiota hän lähes karjaisi ”Achtung”.

Eräs toinen uusi tuttavuus tunkee kovaa vauhtia sukuun, sillä Emma on ihastunut yhteen vaatekaupan myyjään. Pojassa on mahdollisesti italialaista tai vastaavaa verta joten sellainen suklaasilmä tämä vävypoikakokelas on. Hänellä on kuuleman mukaan kyllä jo vaimo ja lapsikin mutta ei se tunnu Emmaa häiritsevän.

Naapurissamme Hotelli Ratskellarin edustalla on italialaisen ravintolan ulkoterassi jossa istuu aamusta iltaan vähän sellainen Mafioson oloinen mieshenkilö. Ikää ehkä n. 60-70 vuotta ja koko ajan tupakka palaa. Hän vaikuttaa joko hotellin omistajalta tai todella vakituiselta asiakkaalta ja auttelee asiakkaita pihalla pöytien ja tuolien järjestelyssä. Ystävällinen hän on kaikille joten se Mafioso-teoria ei oikein toimi. Onhan myös tietysti mahdollista, että mies on joutunut ulkoruokintaan juuri nyt kun me olemme täällä lomalla, joten voi olla, ettei hänellä ole muuta paikkaa missä oleskella.

Kenkäteknikko Stein onkin jo tullut tutuksi mutta jotain pikku lomaa hän nyt tuntuu viettävän. Vaimonsa on käsittääkseni eri vuosikertaa kuin teknikko itse. Siis nuorempaa, aika paljonkin. Tänään näin kun rouva tarjoili Steinille kahvia, ja seisoi siinä keittiön pöydän vieressä kiltisti odottamassa koska Stein pyytää lisää kahvia. Hyvä on palvelu siinä huushollissa.

Mietoja alkoholijuomia saa Saksassa tarjoilla jo 16-vuotiaille. Nuorisoa ei kuitenkaan näy missään örveltämässä. Eikä juoppoja noin yleensäkään, jos turisteja ei lasketa. Yksi kikkarapää kuitenkin oli hiippailemassa Cochemissa kun olimme siellä käymässä ensimmäisellä lomaviikollamme. Hänellä oli ”rantojen miehen” ahavoitunut ja tummunut olemus ja pahoja pakkoliikkeitä. Ihan kuin ”pikkukaverit” olisivat olleet miehen kimpussa. Näin saman kaverin myös Koblenzin keskustassa eikä yleiskunto ainakaan paremmalta näyttänyt. Matkaa Cochemista Koblenziin on aika paljon joten kyseessä voi olla eräänlainen Lääninjuoppo. Näillä hinnoilla ja ilmasto-olosuhteilla on varmaan kohtuullisen helppoa olla spurgu, mutta kuten sanottua ei heitä juuri täällä näy.

Saksalaista tehokkuutta on aina ylistetty ja onhan se maineensa veroista. Yhdessä pikkujutussa Saksa ei kyllä pärjää Suomelle eikä varmaan oikein kenellekään. Täällä ei ole vielä ymmärretty että pussilakanassa pitää olla ne kulmat auki sieltä toisesta päästä että sen peiton saa helposti paikoilleen. Näihin pusseihin kun sulloo sellaista isoa ja lötköä peittoa tekisi mieli huutaa ja itkeä yhtä aikaa. Tai ottaa vaikka sakset ja leikata ne kulmat auki.

Kohteliaita ovat nämä saksalaiset. Ja avuliaita. Jos vaan erehdyt avaamaan kartan jossain, niin varmasti on kohta joku kysymässä että voinko auttaa. Ja nuorisokin osaa yllättäen ajatella muitakin kuin itseään. Olimme lastenvaunujen kanssa kävelyllä ja Daniel veti siellä huppu silmillään päiväunia. Olimme ylittämässä isoa pysäköintialuetta kaupungin laidalla kun sinne kurvasi kaksi mopoilijapoikaa. Heti kun he havaitsivat lastenvaunut, pudottivat molemmat ne mopot melkein tyhjäkäynnille ja ohittivat meidät niin hiljaa kuin se oli mahdollista. Vasta kauempana taas sitten käännettiin hanat kaakkoon. Esimerkillistä toisten huomiointia näiltä pojilta. En oikein osaa kuvitella että suomalainen teini mopon kanssa toimisi noin hienosti. Enempi päinvastoin.

Yhteen uuteen mieheen tutustuin eilen illalla vaikka ei ollut kyllä tarkoitus. Olimme Jennin ja Nikon kanssa katsomassa Jalkapallon MM-finaalia SchlossKellarin kellariravintolassa joka on siis ihan kunnolla maan alla. Niin syvällä ettei sinne yllä edes matkapuhelinverkko. Paula ja Emma pitivät vahtia kämpillä nukkuvan D:n kanssa ja sovittiin että käyn ”maan pinnalla” aina puolen tunnin välein katsomassa olisiko Paulalta tullut tekstaria ja josko siellä olisi vaikka jotain ongelmia nuoren D:n kanssa. Lähdin puskemaan itseäni taas kerran ulos sieltä kokolailla täydestä kellarista tarkistamaan tekstarit. Siinä meidän vieressämme seisoskeli puolen kymmentä motoristia, vaatetuksesta päätellen. Ei nyt sentään mitään ihan liivijengiä mutta pari aika pahannäköistä heppua kuitenkin. Joista se isokokoisin ja ilkeimmän näköinen oli siinä vähän minun reitilläni joten astuin sitten ihan kunnolla hänen varpailleen. No en TIE-TEN-KÄÄN tahallani, aivan päinvastoin, mutta rusautin kuitenkin niin että se kaveri jopa vähän ulvahti. Tajusin heti olevani pahasti väärässä joten pyytelin vuolaasti anteeksi ja parilla olanläpsäytyksellä tilanne sovittiin yhteisymmärryksessä. Meinasi ihan tulla hiki joten ymmärsin jatkossa pujotella siitä paljon tarkemmin. Tämäkin oli ns. läheltä piti-tilanne.

Itse finaali oli kiva kokemus. Varsinkin kun voitettiin. Tämä oli toinen kerta ”urallani” kun olin seuraamassa MM-kisojen jalkapalloa TV:stä siinä maassa joka oli myös pelaamassa. 1986 Meksikon jalkapallokisoissa olin katsomassa Saksa- Meksiko ottelua Cuernavacassa, Meksikossa. Meitä suomalaisia varoiteltiin jo ennakkoon että älkää puhuko tuota omaa kieltänne edes keskenänne, sillä se kuulostaa meksikolaisten mielestä ihan Saksalta. Ja kun siinä pelissä voi käydä kuinka vaan niin siellä voi olla olemista siellä kaupungilla pelin jälkeen. Niinhän siinä kävi että Saksa pudotti Meksikon omista kisoistaan rankkareilla ja me pojat käveltiin koko matka hotellille, sillä yhtään taksia ei koko kaupungista löytynyt meille. Kaikki taksarit ajelivat ympyrää kaupungilla ja kaverit roikkuivat ikkunoista. Tällä kertaa toivoin ja uskoin lujasti että Saksa hoitaa finaalin kotiin ja pääsemme mukaan tähän kansanjuhlaan. Näin myös kävi ja olihan siellä tunnelmaa. Olisin kyllä odottanut vieläkin hurjempaa juhlaa mutta kun Kannu oli nostettu ja Angela Merkel halattu niin porukka pikku hiljaa poistui koteihinsa. Auton torvet soivat pitkään kaupungilla ja yleistä älämölöä kuului vähän joka puolelta muttei mitään über-fiestaa kuitenkaan. Maanantai on työpäivä joten saksalainen ottaa sen siltä kantilta ettei voi alkaa sunnuntaina riekkumaan.

Vittuilua, Vesisadetta ja Villisika

”Tämä hiirenpaska tässä on Luxemburg, noin Forssan kokoinen alue. Tietäkää, että tälläkin hetkellä siellä vittuillaan meille ankarasti” 

Näillä sanoilla polkaistiin liikkeelle kautta aikojen suurin suomalainen sotaelokuva. Ei, kyseessä EI ollut Tuntematon Sotilas, vaan Kummeli Stories, ja se suuruuskin on tässä tapauksessa vähän makuasia. Tästä johtuen tai siitä huolimatta tiistaina lähdettiin koko porukka kahdella autolla kohti Luxemburgia tarkistamaan onko Kummeli-ryhmä keksinyt koko jutun vai olisiko siinä jopa hiukan perää. Zellissä satoi lähtiessä ihan kohtuullisesti ja samaa herkkua saatiin sitten nauttia koko päivä. Kaatosateessa jäi kaupungin ”haravointi” vähän vaillinaiseksi, mutta saimme kuitenkin aikaiseksi osaporukalla tutustumisen Bockin Kasematteihin . Nämä Kasematit ovat siis luolasto, joka on toiminut satoja vuosia sitten Luxemburgin puolustuslinnoitteena. Kiveen hakattuja käytäviä ampuma-aukkoineen on yhteensä n. 23 kilometriä joten mistään ihan pikkujutusta ei ole kysymys.

Syötiin Luxemburgin keskustassa tukeva kiinalainen noutopöytälounas, jonka erikoisuutena oli kiukkuisesti meitä tuijottava henkilökunta. Varsinkin yksi tarjoilija mulkoili meitä juuri sen näköisenä, kuin olisimme porukalla kusseet hänen kasvisnuudelikeittoonsa. Kaupungilla ei paljon tehnyt mieli pyöriä kun sitä vettä tuli aika paljon, joten otettiin sitten aika hyvissä ajoissa kurssi takaisin kohti Zelliä. Siitä Luxemburgin ”isottelusta” suomalaisille ei tehty havaintoja, mutta huomasimme kyllä, että yksi Bockin luolaston tykeistä oli suunnattu Suomea kohti. Ja se on kyllä sanottava että Luxemburgin rajat vuotavat kuin seula. Ei siis minkäänlaista kontrollia sisään eikä ulospäin. Sanoisin että ei tästä meille mitään todellista varaa saati haastetta ole joten jatketaan entiseen malliin. Joka tarkoittaa että Luxemburg ilmentyy suomalaisille ainoastaan Euroviisuissa.

Paluumatkalla toteutettiin ”Trierin läpiajo” kun piipahdimme katsomassa tätä Mosel-joen eteläpään suurinta kaupunkia. Tämä siis toteutettiin ajamalla kaupunki läpi pysähtymättä ja sitten taas Ford S-Max ja Hyundai kohti kotikylää. Jonne tultiinkin täysin yllättäen ihan eri suunnasta kuin mistä lähdettiin. Laskeuduimme Moselin varteen korkealta kukkulalta Reil nimisen kylän läpi Zellin eteläpuolella. Koko matka tehtiin Nikon vuokra-auton navigaattorilla joten meidän Ammugaattoriamme ei nyt voida pitää syyllisenä. 

Tiistai-ilta pyhitettiin sitten jalkapallolle. Täällä ollaan Saksassa seurattu Saksan maajoukkueen voittokulkua ja illalla oli edessä todellinen koitos, välieräottelu Brasilia – Saksa. Mentiin kokoonpanolla minä, Ralle, Jenni ja Niko seuraamaan ottelua lähistöllä olevaan baariin, jonne emme mahtuneet katsomaan edellistä Saksan matsia. Nyt siellä oli hyvää tilaa vaikka kyseessä olikin iso ottelu. Juuri ennen pelin alkua tämä paikka meni ikään kuin ”kiinni”, sillä virallinen sulkemisaika oli ilmeisesti klo 22:00, mutta tarjoilu jatkui ja peli pyöri screenillä. Kaikilta pöydiltä käytiin kysymässä otatteko tuhkakupin, sillä tupakointikielto loppui. Olihan baari suljettu. Voi hitto sitä tupakin käryä. Tuli niin 70- ja 80-luku mieleen. Itse ottelu meni enempi murhaamisen puolelle. Puolessa tunnissa ME oltiin 0-5 johdossa ja loppu oli pelkkää kosmetiikkaa. Tai juhlaa, ihan vaan kuinka haluatte. Meidän baari oli juhlatunnelmissa, vaikkei jostain syystä ihan täynnä ollutkaan. Siellä oli Vuvuzeela torvi jolla soitettiin aina kun oli aihetta ja meteli oli melkoinen. Ja sitä aihetta oli siinä ottelun alkupuolella ihan jatkuvasti. Oli mielenkiintoinen tilaisuus olla osana ”suljettua” saksalaista kisakatsomoa ja varsinkin aika historiallisessa pieksämistilaisuudessa joka siis tunnetusti päättyi  1-7 Saksan hyväksi. Hauska ja hyödyllinen yksityiskohta oli se, että kun laskun aika koitti, saimme roiman alennuksen, joten siinä samalla kun se kapakka suljettiin, hinnat romahtivat. 

Pystyttiin sitten myös munimaan itsemme siinä voitonjuhlan tiimellyksessä. Tarjoilija jakoi meille ”on the house” snapsit heti ottelun päättymisen jälkeen. Nostettiin siinä sitten keskenämme Saksan voiton maljat ja ykkösellä se snapsi tuulensuojaan. Aika pian sen jälkeen joku ukko nousi seisomaan siellä tiskillä ja pyysi kohottamaan maljan hienolle voitolle. Koko kapakka nosti ne jaellut snapsilasit ilmaan ja laulu alkoi heti kun ne hävisivät tuulensuojaan. Arvatkaa vaan hävettikö siellä seassa olla maljat ylhäällä valmiiksi tyhjä lasi kädessä. 

Keskiviikkona sama sateinen ilmavirtaus jatkui joten suuntasimme Hyundain kohti Burg Elziä. Nuoriso-osasto eli Jenni, Niko ja D jäivät kämpille. Burg Elz on alueen parhaiten säilynyt linna joka sijaitsee hieman Cochemin pohjoispuolella. Tällä alueella on käytännössä yksi linna jokaisen kylän päällä kukkulalla ja ne ovatkin komean näköisiä. Osa on raunioina ja osa on edelleen ”käytössä” eli turistikohteina.  Arvioimme ajomatkan tänne Burg Elziin alle tuntiin, sillä linna on vain muutaman kilometrin päässä Moselilta heti Cochemista pohjoiseen. Tässä se sitten taas nähtiin. Kun pääsimme sinne Elzin linnan parkkialueelle, olimme tehneet matkaa jo ainakin kaksi tuntia. Sinne ei siis todellakaan kannattanut lähteä ajamaan joen varresta, kuten päätimme. Sen verran oudot ovat sinne nämä ajoreitit. Vaikutti siltä että lyhin reitti sinne olisi kulkenut Belgian kautta.

Sade sotki niin tunnelmaa kuin toteutustakin, joten aloitimme Burg Elziin tutustumisen syömällä lämpimissä sisätiloissa. Pisteltiin siinä Curry-Wurstit ja Frikadellit muotoomme ja lähdettiin odottamaan englanninkielisen opastetun kierroksen alkua. Tanskalainen oppaamme luotsasi meidät läpi yhdestä linnan kolmen sukuhaaran osasta. Linna on säilynyt melkein tuhat vuotta samalla suvulla joka johtuu siitä, ettei sitä ole koskaan edes yritetty valloittaa. Virallinen syy on se, että Elzit ovat olleet niin hyvissä väleissä niin valtaa pitävien kuin vihollistenkin kanssa. Todellinen syy on se, ettei kukaan ole varmaan löytänyt koko hökötystä vaikka olisi tehnyt mielikin hyökätä sinne. On se niin syrjäisessä ja oudossa paikassa. 

Sisällä linnassa oli ehdoton valokuvauskielto, joten otin aika vähän kuvia sieltä sisäpuolelta. Sain kuitenkin kuvan yhdestä aidosta karhuntaljasta, jota Emma pelkäsi niin, että pyysi ääneen ettei se söisi häntä. Emmalla oli muutenkin mielikuvituskerroin kohdallaan, sillä linnan sisäpihalle mennessämme hän pelkäsi lohikäärmeitä ja eräissä kierreportaissa jarrutteli kunnes tajusi että kyseessä ovat Fionan tornin portaat (from Shrek)  ja sen jälkeen mentiinkin sitten vauhdilla ylöspäin.

Komeaahan siellä oli ja merkille pantavaa oli tietysti se, että koskapa Burg Elz oli säilynyt samalla suvulla niinkin pitkään, oli siellä tallella paljon 1500-luvun tavaraa. Opittiin muutamia keskiaikaisen linnan perusjuttuja, kuten sen, miksi linnojen tornien portaat kiertävät alaspäin aina samalla puolella. Sehän johtui siitä että ritarit yleensä olivat oikeakätisiä ja linnan puolustajat olivat etulyöntiasemassa jos jouduttiin portaissa taistelemaan.

Linnassa oli myös paljon tykkien pienoismalleja joiden historia on mielenkiintoinen. Ne olivat tykkien valmistajien toimivia mallikappaleita joita annettiin Linnanherroille myynninedistämistarkoituksessa. Kun kaupat uusista tykeistä oli tehty jäivät nämä toimivat mutta pienet tykit linnan lapsien leikkikaluiksi. Tappavia leikkikaluja joita on käytetty myös juhlissa merkkilaukausten ampumiseen. 

Ritareiden huone puolestaan oli paikka jossa kaikki saivat sanoa mitä tahansa mieltä jostain asiasta olivatkin, mutta huoneesta poistuttiin ”the rose of silence” –ruusukuvion alta ja kaikki mitä tapahtui ritarien huoneessa jäi ritareiden huoneeseen. Siellä oli lupa jopa moittia linnan herraa ilman rangaistusta. Tämä muistuttaa mielestäni jossain määrin mm. Suomessa kovin yleisiä neuvotteluita joita isännöi Valtakunnan Sovittelija.

Torstaina aamulla ilma oli kuin eri planeetalta eli kaunista ja kuivaa. Lähdin Rallen kanssa into piukassa heti aikaisin aamulla pyöräilemään. Tehtiinkin ohimennen ihan kunnon aamulenkki Bullayn kautta eli melkein 20 km. Kummaltakin jäi kännykkä kämpille joten oli aika luonnollista että kuvattavaa oli normaalia enemmän. Onhan tällainen aamupyöräily Mosel-joen varressa vähän erilainen kuin kotimaisemissa. Joutsenia, jokilaivoja, sumuisia kukkuloita. Pyörän renkaissa rapisevat pähkinät, kastanjat, ranskanleivät ja villisiat. Juuri näin, luit ihan oikein. Valtavaa ranskanleipää väistin Bullayn rautatiesillalla ja tämä villisika oli ollut kontaktissa auton kanssa Barlin suunnalla yöllä ja oli kietoutunut sen seurauksena tien varren kaiteen pylvääseen kohtalokkain seurauksin. Eikä kyseessä ollut mikään ihan pieni possu vaan ihan kunnon villisika. Aika hurja näky.

Bullayssa pari irrallaan ollutta koiraa olivat voimakkaasti eri mieltä kanssani ajolinjoistani ja niiden isännät joutuivat käyttämään voimakasta komentokieltä saadakseen ne pois kimpustani. Ihan kontaktiin asti ei edetty mutta ei se kaukanakaan ollut. Onhan tämä orastava pyöräilyharrastukseni kivaa, mutta tunnistan kyllä pyörän hallintaan liittyviä puutteita ja haasteita, joiden ansiosta reittivalintani ovat vähän töksähteleviä ja enemmän painovoimaan kuin tahdonvoimaan perustuvia.

P.S.

Tilannepäivitys Kenkäteknikko Steinin toiminnasta. Ei raportoitavaa.  Miehen AD-HD-kohtaus lienee mennyt ohi. Ei kyllä työkään näytä maittavan, sillä työhuoneessa ei ole tapahtunut mitään muutamaan päivään. Mies itse on päivät kateissa mutta iltaisin valot syttyvät asunnon ikkunoihin ja kadun tarkkailu alkaa. En usko että tämä on pitkään vallitseva olotila. Kohta taas jotain tapahtuu.

Matkaseurue täyteen, varoituskolmioiden rasvaus

Lauantaina oli sadepäivä joten selviytymisleikkimme jakautui kahteen heimoon. Ensimmäinen heimo koostui naisväestä joka tiputettiin Zell-Barlin alueella sijaitsevalle outlet-myymälä-alueelle. Heidän tehtävänään oli shoppailla ankarasti ja palata bussilla takaisin Zelliin kunhan kaikki olisivat ihan loppu, rahat mukaan lukien. Toinen heimo, siis minä ja Ralle, laitettiin uhmaamaan sadesäätä ja pyöräilemään Bullayn suuntaan tehtävänään etsiä Marienbergin linna, jonka tiedettiin sijaitsevan siellä suunnalla.

Lienee jo etukäteen täysin selvää että naisheimolla ei ollut todellisia selviytymisen edellytyksiä sillä heidän fokuksensa karkaili pahasti jo heidän nähdessään ne outlet-myymälät. Miesten heimo sen sijaan ryhtyi määrätietoisesti toteuttamaan tehtäväänsä eikä aikaakaan kun Bullayn keskusta siinteli näköelimissämme. Matkaa Zellistä sinne oli noin 7 kilometriä. Minun pyörääni viritettiin ennen lähtöä ja nyt satulani oli siedettävän korkealla eikä pyörähtänyt sivulle joka polkaisulla. Bullayssa siirryimme taktiselle tauolle ensimmäiseen kohdalle sattuneeseen viinitupaan jossa puhtaasti kohteliaisuussyistä nautimme lasilliset kylmää ja raikasta Zeller Svartze Katz valkoviiniä. Sade ei osoittanut hiljenemisen merkkejä joten jatkoimme puskemista kohti Alfin kylää parin kilometrin päähän jossa jouduimme ihan hetken mielijohteesta piipahtamaan italialaisessa ravintolassa, sillä sade sen kun yltyi. Seuranamme oli toistakymmentä motoristia mustissa nahkatakeissaan ja pyörät parkissa siinä ravintolan edustalla. Seurasin ”sivusilmällä” kuinka n. 16 vuotias italialainen tarjoilijatyttö avasi hiuksensakin tehdäkseen vaikutuksen kehen tahansa motoristiin. Ilmassa oli sellaista ”ota minut ja vie pois täältä Alfin kylästä minne tahansa”-draamaa.  Ralle kyllä esitti epäilyn, että jospa se tyttönen vetääkin sitä esitystä meille eikä niille prätkäjätkille. Huomautin, että me olemme kuitenkin melkein kuusikymmpisiä setiä, liikkeellä polkupyörillä ja olemme juuri syömässä sipulikeittoa. En pidä kovinkaan todennäköisenä että olisimme mainittu kohdeyleisö, mutta enhän toisaalta voinut tietää kuinka epätoivoinen tapaus on kyseessä. Alf on kuitenkin erittäin pieni kylä.

Miesten heimon tehtävänä ollut Mariebergin linnan löytäminen tavallaan onnistui. Me kyllä näimme se linnan. Siellä se jökötti yhden vuoren päällä. Jonne en edes harkinnut nousemista, sillä pyörästäni oli taas satula romahtanut ala-asentoon ja takakumissakin oli jotenkin niukasti ilmaa. Runnoin puhtaalla tahdonvoimalla sen fillarin takaisin Zelliin, ja kun laskeuduimme Mosel-joen ylittävältä kävelysillalta, kotikylämme keskustaan oli matkaa taitettu vastatuuleen ja vesisateessa n. 20 kilometriä. Miten on muuten mahdollista että jokivartta edes takaisin ajellessa aina on vastatuuli?

Rouvasväki oli sitten oletetusti kadottanut ajan tajunsa ja sen lisäksi tulkinnut linja-autojen aikataulut väärin. Arkipäivien aikataulu Montag-Freitag ei ole nimittäin voimassa lauantaisin, Sammtag. Siinä kahden jälkeen iltapäivällä kun tämä sekaannus heille selvisi, oli seuraavan bussin lähtöön aikaa jäljellä enää n. 4 tuntia. Ottivat he sitten taksin joka tuli aika paljon nopeammin.

Sunnuntaina aloitettiin odottelemaan seurueemme loppuosaa Jenniä, Nikoa ja pikku-D:tä. Heidän arvioitu saapumisaikansa Zelliin oli siinä alkuiltapäivästä. Valmistelimme sinne rantakadulle pikku tuliaispiknikin viineineen ja mansikkakakkuineen. Kun Niko sitten soitti, ja ilmoitti että he ovat n. puolen tunnin matkan päässä, me siirryimme Zellin rantakadulle ja rakensimme sinne joen varteen puutarhapenkille komeat tuliais-tarjoilut. Levitimme pöytäliinan siihen penkin eteen kiviaidalle ja kaikki oli valmista nuoriso-osaston saapumista varten. Koska olemme ajoituksen ja tilannetajun osalta mestariluokkaa, saimme kaikki valmiiksi muutamaa minuuttia ennen kuin Nikon ohjastama vuokra-auto lipui pitkin Zellin rantakatua. Näin sitten saatiin matkaseurueemme lopulliseen kokoonpanoonsa.

Juuri samalla, kun lähdettiin ottamaan tulokkaita vastan, tapahtui jotain hyvin italialaista. Naapurin italialaiseen Hotelli-Ravintolaan tuli jotain täydennystä ja eräs nainen tyhjensi autonsa takaluukkua sinne Ratskellarin puolelle. Kun tulimme takaisin, auto oli siinä yhä tien tukkona takaluukku pystyssä. Kuten se oli sitten vielä neljä tuntia myöhemminkin kun lähdimme syömään. Tie oli totaalisen poikki koko iltapäivän joidenkin oliiviöljypullojen toimituksen johdosta.

Tästä eteenpäin noin viikon verran puikoissa onkin korskea miehenalku, Daniel. Ikää 7 kk mutta hänen aikatauluillaan ja ehdoillaan pitkälti toimitaan jatkossa. Illalla käytiin koko porukka syömässä La Terrace nimisessä joenrantaravintolassa. Paikka on jo osoittautunut sellaiseksi että siellä vierailun jälkeen saattaa tulla Nukkumatti aika nopeasti. On se verran miehekkäät annokset siellä.

Iltaohjelmana oli Saksa-aiheinen tietovisa jonka olin valmistellut jo kotona ennen matkaa ja sen vei nimiinsä Jenni ja hyvänä kakkosena Ralle. Kysymykset testasivat yleistietoutta Saksasta, sen historiasta ja osana kisaa oli kielikoe. Aika hyvin porukka veti ihan arvallakin. Harvempi muuten taitaa tietää että ns. ”pumpattava Barbara” eli puhallettava naisenoloinen nukke miehisiin toiminteisiin on Adolf Hitlerin kehittämä väline helpottamaan rintamamiesten oloja. Jenni tiesi tämänkin, jostain toistaiseksi tuntemattomasta syystä.

Kenkäteknikko Stein oli koko päivän jossain muualla, sillä olihan sunnuntai, lepopäivä. Hänellä muuten on vaimo, joten olin raskaasti väärässä tässä kohdin kun epäilin häntä poikamieheksi. Illan suussa hän kuitenkin ryhtyi taas yllättämään. Havaitsimme jossain vaiheessa että hän seisoi ulkona sateessa ja ruiskutti jollain CRC:n näköisellä voitelu-sprayllä kahta rähjäisen oloista auton varoituskolmiota. Näytti siltä että hän olisi voidellut niitä varoituskolmion saranoita. Hyvähän niiden on tietysti ollakin notkeassa kunnossa. Lopuksi hän sijoitti molemmat varoituskolmiot kuuluisan Audinsa takaluukun päälle ja ryhtyi puhdistamaan jollain toisella isommalla spray-pullolla Audin konehuonetta. Sinänsä ihan normaalia toimintaa, kun kyseessä on niinkin erikoinen hahmo kuin tämä kenkäteknikkomme on.

Maanantai meni aamupäivän osalta kauppareissuun sillä D:lle piti käydä hakemassa jos jonkinlaista tarviketta ja korviketta. Käytettiin samalla Jenni ja Niko myös Euron Bratwürstilla Globuksen ravintelissa. Ihalitiin kaupassa leivän viipalointikonetta, joka on meille suomalaisille ihan Amerikan ihme. Joku nuori poika siinä myös viipaloi limppunsa ja punotti ankarasti kun viisi aikuista vieraan maan otusta huokaili vieressä.

Tarkoitus oli mennä porukalla uimaan sillä päivä oli lämmin. Minä ja Ralle pyyhkäistiin polkupyörillä tiedustelemaan asioita ennen kuin muut tulisivat autolla perässä. Tiedustelimme ihan ensimmäiseksi olisiko uimahallin baari auki. Ei ollut, suljettu maanantaisin. Istuskeltiin siinä sitten odottelemassa muuta porukkaa kun tuli jostain mieleen että kannattaisiko tarkistaa onko itse uimahalli auki. Ei ollut, suljettu maanantaisin.

Soitto ”kotiin” ja suunnitelman muutos. Käydäänkin pikaisesti Mosel-joen risteilyllä. Palauttaessani pyörää varastoomme huomasin että kenkäteknikko Stein oli päättänyt laajentaa liiketoimintaansa. Aikaisemmin siinä toimiston ikkunalla ollut kirpputori oli levitetty kadulle koko talon mittaiseksi. Nyt en enää voinut vastustaa kiusausta vaan kävin vähän juttelemassa tämän hahmon kanssa. Minä puhuin Englantia ja Stein saksaa. Olisin luullut että mies osaisi vähän englantiakin, sillä hänellä on ollut jo pari päivää päällä punainen paita jossa edessä lukee isolla ”England”. Täysin vilpitön ei tämä naapurin teknikko kuitenkaan ole. Huomasin aamupäivällä kun Stein otti Audin perästä ison muovikassin ja kävi pöllimässä kadun alapäästä kierrätysastioista palautuskelpoisia vesipulloja ja vei sen kassin sitten takaisin Audin takaluukkuun. Pennissä on miljoonan alku, sanotaan.

Jokiristeily oli meille jo toinen mutta Nikolle ja Jennille ensimmäinen täällä, ja Danielille ensimmäinen koskaan. Taisi jäädä aika vähän muistoja vielä mutta ehtiihän niitä sitten hommaamaan myöhemmin, kun jaksaa olla hereillä koko puolitoistatuntisen risteilyn.

Palattuamme joelta rohkaisin mieleni ja kävin ostoksilla Kenkäteknikko Steinin katukaupassa. Oli muutenkin pakko mennä katsomaan mikä on tunnelma, sillä Ralle ja Niko olivat nähneet hänet aikaisemmin päivällä kantamassa pyykkikoria. Hän oli ollut läpimärkä, hiuksetkin vettä valuvana, ja oli kiroillut jotain ”washing machinesta”. Lienee pyykkikone räjähtänyt silmille. Kukahan sitä oli viritellyt, mitäs luulette?

Helppohan meidän oli kauppaa käydä ja kommunikoida, kaksi teknikkoa keskenämme. Ei haitannut se, että puuttui yhteinen kieli, kun maailmankuvamme on näinkin samansuuntainen. Tehtiin kaupat yhdestä taide-esineestä. Ostos menee Santulle tuliaiseksi kirjahyllyn päälle, jonne meillä on tapana aina reissusta jotain tuoda. Jääköön itse ostos vielä salaisuudeksi.

Illan mittaan se Kenkäteknikon kirpputori laajeni lähes hallitsemattomiin mitttoihin ja Stein alkoi havaintojen mukaan päihtyä tasaisesti. Hän teki ohikulkijoiden kanssa kauppaa aika laiskasti, osittain jopa sieltä toisen kerroksen asuntonsa keittiön ikkunasta huudellen. Kun palasimme syömästä n. 22:30, hän oli valloittanut jo meidän oviaukkomme ja sijoittanut tuolinsa siihen syvennykseen. Niko ja Jenni olivat vielä ennen nukkumaan menoa nähneet kuinka Stein ja Vaimo olivat keränneet niitä kippoja ja kuppeja sisätiloihin siellä pimeässä. Jännityksellä odotan mihin saavutuksiin tämä oman elämänsä innovaattori vielä ehtiikään.