Perjantai 1.2.
Paula: Edelleen tosi hankala yö takana, en nukkunut kuin pieniä hetkiä kerrallaan nimittäin Emmallekin nousi kuume ja yski aika lailla. Emma siirtyi nukkumaan istuma-asentoon olohuoneen toiselle nojatuolille seurakseni. Emmalle kun nousee kuume, hän puhuu ihan taukoamatta, ei edes odota että joku väliin kommentoisi. Se on rankkaa, kuuntelijallekin.
Asentaja saapui Janin kanssa vasta 11 pintaan ja sai laitettua kaikki muut, mutta vielä jäi yksi ikkuna, puuttui jotain tarvikkeita, tulee ehkä vielä illalla uudestaan. (Ehkä = ei tänään).
Kerroimme Janille menevämme lääkäriin ja kyselimme käytännön asioita. Jan antoi lisäksi kahden muun lääkärin nimet ja osoitteet, jos emme pääse San Paulon sairaalaan, joka on meidän vakuutusyhtiömme hyväksymä hoitopaikka täällä.
Ajoimme sairaalaan ja hetken etsimme parkkipaikkaa, mutta löytyihän se. Sieltä vartija opasti meidät sisään. Löysimme sieltä luukun, jossa tsekattaisiin potilaat. Odottelimme siinä hetken, mutta ketään ei tullut. Pasi kävi lopulta kysymässä yhdeltä naiselta että olemmeko oikeassa paikassa. Emme. Hän ohjasi meidät vielä käytävää eteenpäin toiselle luukulle. Siellä jouduimme ensin rekisteröitymään ja kirjoittamaan lomakkeelle henkilötiedot, passin numerot, paluulennon numerot ja tietenkin vakuutuskortti, joka kopioitiin. Passit joutuisimme jättämään sinne 3 päiväksi eli siihen asti, että saavat tiedon että vakuutusyhtiö maksaa käyntimme. Ok. Lisäksi täytimme toisen lomakkeen jossa kyseltiin syytä miksi olemme tulleet, allergiat sekä lähiomaiset ja keiden kanssa olemme matkalla yms. Passeista otettiin myös kopiot, jotka jouduimme myös allekirjoittamaan. Meille annettiin luottokortin kokoinen kortti käteen, jolla tarvittaessa myöhemmin pääsemme sairaalaan sisään ilman rekisteröintiä.
Seuraavaksi sairaanhoitaja punnitsi meidät, mittari verenpaineet sekä kuumeen. (Kaikilta potilailta otettiin em. tutkimukset riippumatta oireista).
Katselimme ja kuuntelimme aulassa ympärillemme. Siellä oli enemmistönä suomalaisia! Vain pari thaimaalaista, pari ruotsalaista ja meitä suomalaisia sillä hetkellä yhteensä 7. Pääsimme lääkärin huoneeseen yllättävä nopeasti. Huone oli kooltaan n.2-
Itse tohtori oli kiinalainen nuorehko mies ja tutki minut ensin. Olin juuri aikeissa ottaa paidan päältä kun tohtori työsi stetoskooppinsa mun kaulalle ja siitä varovasti vähän paidan alle. Seuraavaksi katsoi kurkun ja totesi sen olevan turvonnut ja tulehtunut. Kysyi onko korvat kipeät, ei ole, joten korvia ei katsottu. Kysyi vielä papereita tutkien, että kuinka monta päivää kuumetta on ollut. Sitten otti tyhjän paperin eteensä rupesi piirtelemään siihen kuvaa. Ajattelin, että piirtää siihen kuvaa mun keuhkoista tai kurkusta, mutta piirsikin kuulemma kuvan Suomesta naapurimaineen. Lisäksi piirsi Suomen keskelle paljon ympyröitä, ne olivat järviä. Hän kysyi mistä päin Suomea olemme ja näytimme sen ”kartalta”. Hän totesi siellä olevan kylmä ja myöntelimme näin olevan. Hän kertoi lisäksi, että täällä Hua Hinissa on paljon suomalaisia. Sanoimme, että näimme heitä tuolla aulassakin.
Seuraavaksi oli Emman vuoro istua tutkittavaksi, Emma ehti vetää paidan kaulusta reilusti alaspäin, että tohtori sai hyvin kuunneltua. Seuraavaksi katsoi kurkkuun ja totesi, että meillä olevan saman taudin. Korvia ei katsonut, kun Emma sanoi että ne eivät ole kipeät. Kyseli Emman allergioita ja kerroin että Ditrimistä Emma on saanut joskus ihottumaa. ”Ditrim. Never heard”.
Pasi sanoi myös että Emmalla on Downin oireyhtymä, ja saman tien tohtori katsoi Emman kämmeniä etsien niistä Downeille tyypillisiä nelisormipoimuja, joita Emmalla ei ole. Kysyi, onko Emmalla sydämessä vikaa. Ei ole, terve tyttö on. Sen jälkeen tohtori näytti epäilevän koko Down -diagnoosia tai ymmärtäneensä ehkä väärin.
Tuli vähän samanlainen olo kuin silloin kun Emma oli korkeintaan 2 kk:n ikäinen ja epäilimme ensimmäistä korvatulehdusta. Hakeuduimme Lääkärikeskukseen vastaanotolle. Kerroimme siellä että Emmalla on Downin oireyhtymä. Tohtori tutki Emman kämmeniä ja sanoi ”ei nelisormipoimuja, oletteko varma, eihän hän edes näytä Downilta”. Kerroimme, että tutkimukset on tehty jo odotusaikana ja asia on varma. Tohtori kirjoitti meille lähetteen sairaalaan, kun Lääkärikeskuksessa ei ollut niin pieniä korvasuppiloita että olisivat voineet korviin katsoa, Emma oli silloin korkeintaan 2-2.5 kiloinen (painoi syntyessään 1250g). Kun luimme sairaalalähetettä, niin siinä viimeisimpänä lauseena luki, että ”vanhemmat epäilevät lapsella olevan Downin oireyhtymän”.
Tohtori sanoi vielä Emmalle myös, että syö sitruunaa ja hunajaa, älä ota alkoholia ja äläkä tupakoi. Pasi käänsi lauseen suomeksi ja Emma alkoi selittämään ihan hädissään ettei hän polta eikä juo alkoholia. Tohtoria alkoi naurattaa ja niin meitäkin. Seuraavaksi hän kertoi että hän kirjoittaa meille lääkettä ja voisimme odotella käytävällä. Vastaanotto oli päättynyt.
Odottelimme siellä aulassa ja yksi suomalainen mies tuli juttelemaan kanssamme. Hän kertoi olevansa miespuolisen ystävänsä kanssa täällä, joka oli loukannut kätensä. Heillä oli thaimaalainen tulkki mukana. Hän kertoi, että hänen ystävänsä oli ostanut täältä viime vuonna asunnon ja nyt he olivat kalustamassa sitä. Aloin juuri kertoa, että kannattaisi laittaa asuntoon hyvät turvalukot, mutta en ehtinyt kun meitä tultiin hakemaan apteekkiin. Apteekki oli odotusaulan toisessa reunassa. Sieltä saimme pillereitä pikkupusseissa ohjeineen mukaamme. Minä sain neljää erilaista Emma kolmea erilaista (pillereitä kuumeeseen, yskään (täällä ei ole nestemäisiä yskänlääkkeitä) sekä antibioottia. Minä sain lisäksi kortisonia astman vuoksi. Sain myös oman passini takaisin, Emman passi jäi sinne pantiksi, jonka saisimme ehkä maanantaina.
Olimme tyytyväisiä käyntiin, nopeaa, sujuvaa ja lääkkeetkin saatiin samasta paikasta. Vielä kun Emman passi saataisiin sieltä pois kuten luvattiin.
Pasi: Voimakkaat ponnisteluni olla puuttumatta politiikkaan, josta en todellakaan mitään ymmärrä, ei vaan tunnu onnistuvan.(tai ehkä juuri siksi?). Tapani tarkkailla elämää ja sen eri ilmiöitä kulminoituu juuri poliitikoissa, jotka ovat ihan oikeasti heti Kummeleiden jälkeen hauskinta sakkia maan päällä.
Nyt olen riemuissani kiinnittänyt huomioni USA:n alkaneeseen presidentinvaalikampanjaan.
Demokraatit ovat päättäneet heittäytyä radikaaleiksi ja pressaksi esitetään joko naista tai mustaa miestä. Aika ei sitten ollut vielä kypsä näiden yhdistelmälle, vai?
Varsinainen ilon aihe löytyy kuitenkin vastapuolueen riveistä. Jenkkilässähän on aikaisemminkin tehty hienoja valintoja tärkeisiin virkoihin. Kaksi elokuvatähteä on jo aikaisemminkin valittu johtaviin tehtäviin. Reagan presidentiksi ja Schwarzenegger kuvernööriksi.
Nyt siellä on siis menossa ns. kolmas jatko-osa tähän samaan sumppuun. Rebublikaanit ovat nimittäin valitsemassa presidenttiehdokkaakseen sen Die Hard-leffoista tutun sällin, John McCainin. Se on oikeasti kaikkein kovin jätkä tässä seurassa. Muistattehan miten se kyykytti siinä ensimmäisessä…. Täh ?, siis ettei ole sama mies ?
…….. ai, se olikin John McClane se Die Hard-mies. Sorry, komento takaisin, väärä hälytys.
Mutta harmi kuitenkin, McClane olisi varmasti pistänyt konnat jonoon ja maailman rauha
olisi taattu. Ainakin seuraavaan jatko-osaan asti.
Lauantai 2.2.
Paula: Levoton yö edelleen, yskittiin olohuoneen sohvalla Emman kanssa kilpaa, Emma ehkä voitti. Keitin yöllä teetä pariin otteeseen, joka helpotti kurkun poltetta. Pasi nukkui makkarissaan rauhallisesti kuorsaten bambukeppi turvanaan. Eli eilen illalla se asennusmies ei tullut laittamaan sitä ikkunan turvalukkoa. Täällä on ilmeisesti aikakäsite vähän sinnepäin.
Sain nipin napin syötyä puolikkaan sämpylän aamupalaksi, että sain lääkkeen otettua. Emmalla teki yhtä tiukkaa paahtoleipäviipaleen kanssa, ainakin puolet jäi syömättä. Käytännössä koko päivä on mennyt minun ja Emman osalta unten mailla enemmän tai vähemmän, varmaan lääkkeilläkin osuutta asiaan. Minulla oli aamu ja aamupäivän vielä aika tukala ja vaikea olla, ääntä ei tullut aamulla ollenkaan ja kurkku oli kuin tulessa, mutta iltaa kohden olo alkoi helpottamaan. Emma on ollut tänään tosi vaisu, nukkunut vain. Herätin illalla 7 aikaan syömään jotain, että saadaan antibiootit otettua. Syötiin Pasin valmistamaa makaronilaatikkoa, mutta ruokahalua ei ole yhtään, mutta pakko oli jotain saada ennen lääkkeen ottamista. Ja aika harvinaista sekin, ettei ruoka maistu…
Pasikin on mitannut tänään pariin otteeseen lämpöä, kun ei ole oikein hyvä olo ja on yskinytkin. Lämpöä on vähän päälle 37. Saa nähdä saako saman taudin kuitenkin. Ilmeisesti minä joudun sitten tarttumaan auton rattiin, että päästään ruokakauppaan yms. Siitä vasta ne seikkailut tulisivat, kun en ole koskaan ajanut vielä automaattivaihteisella autollakaan + vasemmanpuoleinen liikenne…
Pasi: Lauantaina meillä oli tunnelma niin kuin sairastuvalla pitääkin olla. Emma nukkui koko päivän ja Paulakin suurimman osan. Jossain välissä Paula ehti kuitenkin pesemään jopa pyykkejä koneellisen ja tiskaamaan. Selviä paranemisen merkkejä siis. Itse olin jotakuinkin normaalin oloinen mutta jotain outoja vilunväreitä ja heikotusta tunsin itsekin. Ajattelin että se on vaan niitä sympatiaoireita joita syntyy kun hoitelee sairaita. Jätin päivälenkin väliin ja istuskelin ulkosalla.
Päivä oli ehkä kuumin mitä tähän asti täällä on ollut ja poltin otsani. Nyt voi sanoa että polla säteilee..
Sunnuntai 3.2.
Pasi: Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sitten iski minullekin kuumeen ja aamulla mittasin 38,5 astetta. Ja takki tyhjeni kuin humahtaen. Makailin sohvalla ja torkahtelin. Iltapäivällä päätin että lähden katsomaan josko se sairaala ottaisi potilaita sunnuntainakin. Kyseessähän on yksityinen sairaala ja asiakkaat pitkälti turisteja. Hinnat ovat varmasti korkeat paikalliseen tulotasoon nähden mutta ainakin turistia palvellaan esimerkillisesti (Lue rivien välistä = Mat-ka-va-kuu-tus).
Mitä ne väittää että täällä on vaarallisen tuntuista ajella autolla. Tarpeeksi kun on kuumetta niin ei muuta liikennettä edes oikein huomaa. Oli niin elastinen olo että nauratti vaan.
Poliklinikka oli auki ja nyt kun tiesin miten systeemi toimii ei mennyt kauaakaan kun olin jo lääkärin puheilla. Nuori thaimaalainen mieslääkäri teki pikadiagnoosin ja kuultuaan vaimon ja tyttären pari päivää aiemmin alkaneesta taudista totesi sen tarttuneen. Tämä lääkäri puhui kuitenkin niin hyvää ja ymmärrettävää englantia että epäilen hänen olleen jossain ulkomaillakin työuransa varrella. Tai sitten meitä turisteja käy tosi paljon hänen vastaanotollaan.
Tämän sairaalan ehdoton valttikortti on oma apteekki. Suoraan vastaanotolta apteekkiin odottamaan ja kohta sinulle tuodaan lääkkeet käteen ja näkemiin. Nyt meillä on siellä sairaalan kassalla jo kaksi passia panttina kunnes vakuutusyhtiö suomesta ilmoittaa suostuvansa maksamaan laskun. Sattuneesta syystä epäluuloni suomalaista vakuutustoimintaa kohtaan on viime aikoina voimistunut ja oletan että jotain viivytyksiä tässäkin on edessä. Siinä rekisteröinnin yhteydessä joudutaan täyttämään yksi omituinen lomake joka lähetetään vakuutusyhtiölle. Ja siinä on yksi kohta jossa lukee että tämä on ehdottomasti täytettävä. Ja siinä kysytään oletetun laskun loppusummaa.
Mistä hel..#!?&..tä minä nyt voin mennessäni lääkäriin tietää kuinka paljon se tulee maksamaan??
Kysyin virkailijalta että mitä minä tähän laitan ja hän hymyili leveästi. Joka on täällä varma merkki siitä että henkilö ei tiedä mistään mitään. Nähtäväksi jää, mutta ennustan ongelmia.
Lähdin ripeästi kohti kotia sillä tunsin kuumeen nousevan ja sitä oli vastaanotolle mentäessä jo 39,4 astetta. Hiukan heikotti mutta onneksi matka ei ole pitkä, meiltä on sinne sairaalalle ehkä noin viisi kilometriä. Kämpille päästyäni otin kuumelääkkeen ja putosin sohvalle ja nukahdin saman tien. Emma ja Paula olivat jo selvästi paremmassa kunnossa. Kummallakaan ei ollut enää kuumetta mutta yskänkohtauksia säännöllisen epäsäännöllisesti.
Soitettiin Santulle joka oli Ukin synttäreillä Virkkalassa. Siellä oli enemmänkin porukkaa ja Emma pääsi juttelemaan Saran kanssa. Toivoteltiin onnea Ukille ja vaihdeltiin kuulumisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.