PASI: Torstai: Santun vatsatauti äityi todella rajuksi ja keskiviikkona saatiin poika suostuteltua uudelleen lääkäriin. Antibioottikuuri ei ollut toiminut ja pyrstöyskä oli laajentunut kaksisuuntaiseksi eli myös yläpään venttiilit vuosivat ja ihan kunnolla. Lääkäri ei kauaa tilannetta ihmetellyt vaan passitti Santun vuodeosastolle San Paulo Hospitaliin. Olimme tietysti koko porukka huolissamme hänen kunnostaan mutta tunnustan että itse ajattelin myös välittömästi että helpolla ei tule pääsemään sairaalan henkilökuntakaan.
Käytiin heti illalla katsomassa kuinka pojan kunto oli kohentunut ja millä mielellä hän siellä makaili. Hänet on sijoitettu yksityishuoneeseen ja siellä se oli tipassa kun kävelimme sisään. Edessään kanakeitto. Koskemattomana. Ajattelin ensin että ei varmaan vielä oikein ruoka maita mutta sitten tarkastelin sitä keittokulhoa vähän lähempää, ja totesin että itse en olisi sitä syönyt edes terveenä. En edes humalassa.
Huone on kyllä hieno, siinä on oikein minibaarikin. Viimeistään tässä vaiheessa olisi pitänyt alkaa miettimään että kukahan tämän lystin maksaa.
Poika oli heti pistänyt homman ojennukseen siellä osastolla. Olivat käyneet jatkuvasti kyselemässä että onko kaikki hyvin jne. Johon tämä neropatti oli sitten kyllästyttyään vastannut että muuten ihan ok mutta hän ei tiedä missä päin on Mekka. :)
Halusivat häneltä ulostenäytteitä. Molempia lajeja. Kansainvälisellä sairaalaslangilla se pienempi eli ykkösnäyte on pii pii ja se raskaampi kakkosnäyte puu puu. Santtu oli ryhtynyt kutsumaan sitä hoitajaa R2D2:ksi, kun se oli koko ajan siinä piipittämässä ”piipii puupuu, pii pii puu puu”.
Joku oli sitten tullut kysymään että jokohan se ”Puu Puu” oli valmis vietäväksi pois tutkittavaksi niin siihen tämä potilas oli sitten sanonut että yes, se on tuossa. Ja osoittanut sitä kanakeittoa.
Tunsin pistelevää mielihyvää kun havaitsin että sairaalan ikkunasta Hua Hinin keskustaan näkymää hallitsee valtava Springfield Golfin mainostaulu. Ikään kuin muistuttamassa tätä toivotonta potilasta siitä että juuri hänen sairautensa peruutti pitkään ja hartaasti odotetun titteliottelun. Tai siis siirsi sen Suomeen, mutta kuitenkin. Onneksi se mainostaulu on vieläpä valaistu, joten se viheriö hehkuu siellä ulkona yötä päivää aina kun katse harhaantuu ulos ikkunasta.
Luin tänään illalla siellä sairaalalla käydessäni pojan kirjoittaman sairaalapäiväkirjan. Ei kyllä mitenkään tullut yllätyksenä että tilanne oli rinnastettu natsien keskitysleiriin. Ihan oli kuin olisi lukenut Anne Frankin päiväkirjoja, niin viiltävää tuskaa ja vihaa natsivartijoita kohtaan. Eikä tämä meidän Anne ole ollut tuolla San Paulossa vasta kuin vuorokauden.
Sain tänään myös käsiini laskun ensimmäisen vuorokauden hoidosta. Nopealla päässälaskulla kahden päivän sairaalareissu tulee maksamaan suunnilleen saman verran kuin Helsinki-Bangkok-Helsinki lentoliput. Ja yllättäen matkavakuutus ei kelpaa maksuvälineeksi eli arvatkaapa vaan kuka tämän ilottelun kustantaa. (Javisst, Pappa betalar). Ja toivoo kädet ristissä että saa omansa joskus pois sitten vakuutusyhtiöltä.
Huomenna aamulla lunastan tämän humoristin ulos sairaalasta vaikka vähän huonommassakin kunnossa, pistän taksiin morsiamensa kanssa ja lähetän Bangkokiin.
Aamulla käytiin myös hoitamassa se viisumisotku kuntoon. Tulin siis tällä kertaa Thaimaahan niin takki auki että en tajunnut että meidän 30 päivän viisumi hyytyy viisi päivää liian aikaisin. Ajeltiin heti aamusta Hua Hin Immigrationiin ja sen etsiminen kesti hetken, sillä se on muuttanut sitten viime näkemän aivan toiselle puolen kaupunkia. Homma hoitui käsittämättömän sujuvasti, vähän se yksi upseeri komenteli minua kun en heti tajunnut mitä lomakkeita piti noutaa ja mistä kaukalosta. Meillä oli muuten kaikki tarvittava mukana mutta passien sisältä piti saada kopiot siitä viisumikohdasta ja sitten tarvittiin jokaisesta valokuvat.
Siinä oli sellainen Photo-Copy-toimisto johon meidät ohjattiin. Siellä oli yksi nainen puhelimessa. Kännykän korvanappi korvassa hän siinä kovasti neuvotteli jonkun kanssa. Otti sitten meiltä passit, poisti Deprature Cardit ja kiinnitti ne toiseen kohtaan jotta kopiossa näkyisi yhtä aikaa viisumi ja se kortti, otti sitten niistä valokopiot, sitten sijoitti meidät yhdelle muovituolille yksitellen, sijoitti sinisen muovilevyn sinne selän taakse, otti digikameralla valokuvat, muokkasi ne tietokoneella kolmen sarjoihin, tulosti ja leikkasi sopivan kokoisiksi. Sitten laskutti koko hoidosta 300 bahtia, n. 7,50€. Eikä koko aikana hellittänyt sekunniksikaan sitä puhelua jota puhui jo silloin kun tulimme sinne koppiin.
Loppu olikin sitten vaan tiskiltä toiselle siirtyilyä ja lomakkeiden täyttöä. Viimeinen virkailija, vanhempi nainen, tarjoili Emmalle pähkinöitä, mutta eihän tämä niitä huolinut. Muutenkin erikoinen ilmestys, tämä ystävällinen maahantuloviraston virkailija. Saatiin passeihin 7 päivää lisäviisumia joten sekin munaus on nyt paikattu. Hintaa tuli n. 150 €. Albumissa ne valokuvat jotka se nainen meistä siinä ohimennen otti. Onhan ne järkyttävän näköiset mutta toisaalta myös ihan kuin Hullunkurisista perheistä tai jostain Poliisi TV:n ”Most Wanted” – osastolta. Paula yritti tosissaan estää tämän kuvan julkaisun ehdottamalla että tilalle saisin laittaa hänen uusimman ostoksensa, Coco Chanelin mustan laukun. Käykää albumissa katsomassa kumpi ehdotus voitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.