Bali

Balilla ollaan. Ei ole huono paikka ihmiselle. Täällä on niin rento ja hyvä ilmapiiri että heti ensimmäisenä iltana, vaikkakin väsyneenä rankasta matkapäivästä, tunsin tulleeni paikkaan, jossa tiesin viihtyväni.
Ilmasto on luonnollisesti tärkeä tällaiselle pakkas-vammaiselle jolle +30 ja siitä ylöspäin on ainoa oikea lämpötila. Täällä on sadekausi päällä mutta aurinko paistaa ja välillä tulee vettä ihan kaatamalla.
Olemme sijoittuneet Sanur Beachille, noin tunnin ajomatkan päähän siitä kuuluisimmasta rannasta eli Kuta Beachistä. Sanur on aika rauhallinen ja sopii paremmin meille varttuneemmille matkailijoille. Nuoriso-jaoksemme saattaa jättää tästä eriävän mielipiteen.
Hotellimme on hinta-laatu-suhteeltaan loistava valinta. Huoneet ovat isot ja siistit, näköalat kohdillaan ja henkilökunta erittäin ystävällistä ja avuliasta. Ihan tulee rinnastettua tämä palveluasenne Thaimaan oloihin. Paljon samoja vaikutteita.
Jo laskeutuessamme Denpasarin lentokentälle sunnuntaina havaitsimme ilotulituksia ympäri aluetta ja sama meno sen kun kiihtyy. Kirjoittelen tätä tiistai-iltana ja torstain uuden vuoden juhlat ovat koko ajan näkyvästi esillä. Olemme itse varanneet liput oman hotellimme, Inna Sindhu Beachin juhlaillalliselle jossa on syömisen lisäksi tarjolla kaikenlaisia esityksiä aina tulisilla hiilillä tanssimiseen asti. Joka ilta raketteja ammutaan yhä enemmän ja paikkoja valmistellaan uuden vuoden juhlintaan.
Olemme nämä pari päivää pyörineet lähinnä täällä Sanurilla ja harjoitelleet Balilaisia kauppa- ym. tapoja. Hintataso täällä on sopivan matala mutta turistien vähäinen määrä (lama, you know!) aiheuttaa omituisia ilmiöitä. Tinkiminen voi olla vaikeaa kun lähtöhinnat ovat sikamaisen korkeat.
Paikallinen ruoka on hyvää ja maukasta, ja tällä tarkoitan samaa kuin tulinen. Kaikki ”spicey” merkityt sapuskat ovat todella tulisia joka tietysti sopii meikäläiselle.
Santtu ei lentänyt tänne meidän mukanamme vaan teki päivän mittaisen sivupiston Singaporeen. Jostain lienee saanut tuollaisen matkustus-perimän että pitää nähdä paljon erilaisia paikkoja.
Poika sitten tuli Balille maanantai-iltana ja lähdin häntä kentältä hakemaan. Otin hotellin pihalta yhden hotellin ”omista” takseista ja kuskiksi lähti oranssitukkainen mieshenkilö, Ketut.
Tutustuimme aika hyvin illan mittaan sillä menomatka kentälle kesti noin tunnin ja Santtua odottelimme vielä toisen tunnin sillä passintarkastus oli ruuhkautunut pahasti. Tein siinä jutellessamme alustavan sopimuksen keskiviikon päiväretkestä Ubudin kulttuurikylään Balin keskiosiin. Toista minibussia käsittääkseni ajaisi Ketutin ystävä. (Kuinkahan tuo Ketut oikeasti taipuu: Ketut, Ketutin, Ketuteilla, Ketutiksi, jne,...)
Kauppiaat ovat täällä aika sitkeitä yrittämään eivätkä luovuta heti ensimmäiseen kieltoon. Maanantaina tein pienen kävelylenkin kylällä ja pitkin matkaa erilaisista kaupoista ja kojuista tarttui sinnikäs myyjä mukaan. Kävelin sen alati kasvavan porukan kanssa kohti rantaa ja poikkesin pieneen kauppaan ostamaan vettä. Tullessani ulos sieltä kaupasta oli siinä ulkona jonossa niitä mukanani tulleita kauppiaita huutamassa kuorossa omia mainoslauseitaan. Meinasin jo hermostua kunnes tajusin, että kyllä ne luovuttaa kun painelen vaan eteenpäin enkä ole huomaavinani. Näinhän siinä kävi mutta hauskinta on se, että seuraavana päivänä nähdessäni heitä kylillä, kaikki väittivät että olin luvannut tänään tulla juuri heidän kauppaansa ostoksille.

Varsinkin hierojat ja jalkahoitoja antavat naiset ovat rannalla todella kimpussa. Erityisesti eräs jalka- ja kynsihoitoja antava hieman tukevampi rouva, jolla on vähän poikkeuksellinen huumorintaju, on naurattanut meitä poikia oikein kunnolla. Hän kutsuu itseään ”Sexy Judyksi”. Kun hän tarjosi minulle kynsien leikkausta lmoitin, että pureskelen ne ihan mielelläni itse. Siihen hän totesi että et kuitenkaan pysty pureskelemaan varpaiden kynsiä joten ne täytyy hoidattaa hänellä. Syyksi hän kertoi että en pysty varpaitani pureskelemaan koska olen yhtä ”sexy” kuin hänkin on, ja taputteli samalla merkitsevästi mahaansa. Mitähän tuokin sitten tarkoitti?
Selitin että me emme pohjoismaissa voi leikata kynsiämme, sillä jääkarhujen kanssa tapellessa pitkät kynnet ovat merkittävä helpotus. Judy mulkoili minua pahasti ja kun Kaija pärähti nauramaan siinä lähistöllä, tämä sexy mama tajusi tulleensa jallitetuksi. Nyt en siis saa häntä pois kimpustani muuten kuin menemällä jalkahoitoon.

Rannalla olen tarkkaillut yhtä vesiurheilumuotoa jota halusin kokeilla itsekin. Kyseessä on yhden miehen melottava jonkinlainen surffilauta. Sain houkuteltua Nikon mukaani kokeilemaan tuota juttua. Satuin saamaan ”viallisen” lankun ensimmäiselle yritykselle, sillä se ei pysynyt mitenkään pystyssä. Putosin puolen kymmentä kertaa siitä päältä heti rantavesissä. Antoivat minulle sitten jonkinlaisen ”naisten mallin” jonka sain pysymään ojennuksessa ja suuntasimme Nikon kanssa kohti ulappaa ja siellä näkyviä surffiaaltoja. Putosin kertaalleen siellä kauempana lankulta ja Niko kahdesti. Sen härvelin melominen oli kovaa puuhaa sillä siinä kun ei ollut minkäänlaista köliä, se oli aika vaikea ohjattava.
Paluumatkalla rannalle näimme kaksikin jonkinlaista merikäärmettä, jonka jälkeen en ole sinne mereen itseäni pahemmin tyrkyttänyt. Ikävän näköisiä mustia ja paksuja otuksia jotka eivät todellakaan näyttäneet kovin ystävällisiltä.

Tänään tiistaina kävimme iltapäivällä pienemmällä porukalla Kutalla. Toista kertaa en sinne helvetin muurahaispesään suostu menemään. Niin vilkas paikka että pahaa tekee. Ranta on hieno mutta siellä tuntuu olevan miljoonia ihmisiä ja erittäin aggressiivisia kauppiaita.
Kaikkialle täällä taksilla meneminen kestää tunnista ylöspäin, sillä ruuhkat Denpasarin pääteillä ovat valtavat. Ranta on komea mutta niin kansoitettu että pahaa tekee.

Illalla kokoonnuimme rannalle Reggae-baariin syömään ja kuuntelemaan Live-musaa, tietenkin reggaeta. Bändi oli ihan ok, mutta ei siellä tunnelma mitenkään katossa ollut. Ihan kivaa kuitenkin kuulla oikeata elävää musaa eikä ihan huonoa kuitenkaan. Huomenna keskiviikkona lähdemme aamulla kohti Ubudin kulttuurikylää ja jotain tulivuorta ja ehkä jotain muitakin juttuja. Ihan täyttä tuoteselostetta matkastamme en saanut Ketutilta (?) mutta eiköhän se sitten selviä kun päästään matkaan.
Laitan vielä kuvia albumiin kunhan ehdin, viimeistään huomenna.

Kohti Balia, mukana kanisterillinen pyhää vettä

Siirtyminen Langkawilta Balille vei koko sunnuntaipäivän. Olimme täällä Balin Sanur Beachillä hotelli Inna Sindhu Beachissä vasta illalla yhdeksän jälkeen. Kaksi lentomatkaa ja paljon odottelua ja jonottelua. Ja kanisteri pyhää vettä. Josta seuraavassa vähän enemmän.

Langkawin lentokentällä oli ihan normaalit turvatarkastukset. Läppärit esiin, nesteet pois käsimatkatavaroista jne. Jo istuessamme siellä koneen perällä kuulin kun Peku huokaisi selkäni takana jotenkin että: ”ei vittu ole mahdollista”.
Koneen käytävällä asteli joku Musulmaani, pitkäpartainen muslimipappi jonka perässä kulki nöyränä vaimonsa kokonaan huputettuna mustaan. Ja tällä partajeesuksella oli kädessään 8 litran kanisterillinen jotain tuntematonta nestettä. Mitähän varten me oikein huolehditaan niistä hammastahnatuubeistamme jos joku voi ihan pokkana kantaa koneeseen täyden kanisterin nestettä?
Se kannu asetettiin minun pääni yläpuolella olevaan lokerikkoon ja pyhä mies itse istui siihen pari penkkiä eteenpäin käytäväpaikalle ja huppuvaimo toiselle puolelle käytävää. Heti teimme porukalla pikaisen analyysin tästä ja sovittiin että jos hän kesken lennon haluaa mennä käpälöimään kanisteriaan niin käytämme estottomasti väkivaltaa sen estääksemme. Ihan vaan varmuuden vuoksi.
Kun kone nousi ilmaan veti pappi itsensä jonkinlaiseen etunojaan ja alkoi rukoilemaan. Ja rukoili koko matkan Kuala Lumpuriin asti. Pakko tunnustaa että huokaisin hiljaa mielessäni kun pääsimme perille ja päätin että tästä hengen miehestä on saatava valokuva, sillä muuten minua ei kukaan usko kun tästä kerron. Pääsin vielä itse testaamaan sen kannun, kun tämä parrakas muukalainen pyysi minua nostamaan sen hänelle. Havaintoni mukaan se oli noin vähän yli puolillaan eli sitä nestettä oli noin 5 litraa. Ja nyt jos hän poksauttaa sillä jonkun koneen jatkolennollaan niin arvatkaa kenen sormenjäljet siitä kanisterista löytyy…
Kuala Lumpurissa sitä ukkoa kuvailtiin monella muullakin vehkeellä kuin minun kännykkäkamerallani, jolla otettu kuva löytyy albumista.
Olemme nyt tätä kirjoitettaessa siis majoittuneet Sanur Beachille Balilla ja ainakin alku on ollut hieno. Hotelli on erinomainen ja loistavalla paikalla ihan rannalla. Nettiyhteydet ovat aika kapeat joten luvattujakaan kuvia en ole vielä saanut pudotettua albumiin. Piakkoin ne sinne kuitenkin jotenkin järjestyvät. Palataan asiaan loppuviikolla.

Joulupäivän Shishat ja Tapanin ajelut

Joulupäivänä porukka hajaantui erilaisille retkille tahoilleen. Peku, Kaija, Niko ja Jenni lähtivät ”Eagle Feeding” kuvausreissulle mangrovesuolle, Paula meni joulupukilta saamaansa jalkahierontaan ja otti Emman mukaansa. Minä lähdin Santun kanssa pelaamaan golfia. Seija, Ralle ja Kimi pysyttelivät varjossa elvyttämässä erilaisia vammojaan, sillä Ralle ei sen jalkavammansa kanssa päässyt edes uima-altaaseen. Pauli ja Tarja suuntasivat rannalle joulupäivän viettoon.

Santun kanssa kiidettiin tulipunaisella Protonilla sinne golf-kentälle. Jota ei löytynyt sitten kirveelläkään. Pujottelimme siinä ympäristössä monet pikkutiet kunnes tajusimme että se kenttä oli suljettu. Maansiirtokoneet siellä jylläsivät ja möyrivät eikä pelaamiseen ollut mitään mahdollisuuksia. Pari muutakin kenttää Langkawilta löytyy mutta ne ovat oikeita golffareita varten eli tasoitusten pitää olla jotain 26 luokkaa. Siis ei koske meikäläistä.
Teimme pikaisen suunnitelman muutoksen ja haimme Seijan ja Rallen mukaamme ja lähdimme käymään Langkawin korkeimmalla vuorella jossa oli jonkinlainen näköalatornikin. Sinne emme Paulan kanssa viimeksi päässeet sen ollessa silloin suljettuna. Nyt se oli auki ja ihailimme Langkawia ylhäältä päin hieman katkeransuloisin tunnelmin. Se helvetin kaapelikärry-vuori jonne emme jaksaneet jonottaa, oli nimittäin huomattavasti matalammalla. Hyvä reissu kaikin puolin ja huikeat näköalat joka puolelle saarta. Protonille teki vähän tiukkaa se nousuosuus mutta alamäkeen se tuli ihan mukavasti.
Paluumatkalla seurasimme yhdellä levähdyspaikalla kun apinat putsasivat tien varressa olevaa roskista. Jouduimme samalla parkkialueella hieman tuunaamaan Protonia, josta oli irronnut etuosasta joku muovinkappale. Sidoimme sen löytämillämme kumilangoilla kiinni kunnes pääsisimme hotellille josta löytyisi muita apuvälineitä.

Kotkanruokinta-mangrove-ryhmä oli tyytyväinen mielenkiintoiseen reissuun jossa oli ollut paljon erilaista nähtävää. Paulalla ja Emmalla oli ollut ihan mukava hierontareissu joskin erilainen mihin Thaimaassa olemme tottuneet.

Illalla Pauli ja Tarja lähtivät joulupukin tuomille hieronnoille ja Peku ja Kaija tekivät seuraa. Me muut menimme illalliselle Taj Mahal nimiseen intialais-arabialaiseen keittiöön erikoistuneeseen ravintolaan. Sapuska oli hyvää mutta jälkiruoka se vasta mielenkiintoinen olikin.
Tilasimme kaksi Shishaa. Toinen mansikkaa ja toinen omenaa. Eli meikäläisittäin vesipiippuja.
Erikoinen härpätin johon ladataan se makupanos sinne yläpäähän ja sen päälle tinapaperia, ja sen päälle hehkuvia hiiliä. Ja sieltä pitkän letkun päästä kun imee, se kama menee vesisäiliön läpi ja sitä sitten pössäytellään. Melkein kuin tupakkia mutta ei kuitenkaan. Se on jotain maustettua vesihöyryä se tavara eikä ota yhtään henkeen. Itse lopetin tupakoinnin suunnilleen 12-vuotiaana joten en pysty arvostelemaan kuinka tupakoinnin oloista se on mutta erikoinen kokemus kuitenkin. Kaikki vetelivät niitä höyryjä vuorollaan ja muut valokuvasivat sitä touhua. Albumissa pari kuvaa tästäkin riemusta. Pitäisiköhän ostaa yksi tällainen Shisha-systeemi kotiin ihan vaan koristeeksi.

Lauantaiksi halusimme Paulan, Santun ja Emman kanssa lähteä snorklailemaan mutta emme saaneet ketään muuta innostumaan. Päätimme sitten toimia tässä jutussa ihan ”livenä” eli lähdimme aamulla kohti Cenagin rannan vilkkaimpia osia ja tarkoituksenamme oli ostaa se saarireissu siitä vaan ilman ennakkovarauksia. Sehän onnistui mukavasti, joskin epäilen vähän että ei sitä ihan normaalista ohjelmistosta ostettu, sillä meidät heitti sinne toiselle puolelle Langkawia tämän retkimyyjärouvan vaitelias poika isolla harmaalla mersulla. Teimme puolipäiväretken merelle jossa pääsimme snorklaamaan ja ottamaan aurinkoa autiolla rannalla. Tapaninpäivän ajelumme teimme siis Nishan veneellä ja aika haipakkaa oli tämä kyyti. Olihan siellä toki muitakin jotka luulivat olevansa ainoita siellä rannalla mutta aika autiota siellä kuitenkin oli.
Pieni virkistävä episodikin sinne mahtui mukaan. Olin juuri ottamassa valokuvia yhdestä luonnottoman näköisestä kivestä kun hiljaisuuden rikkoi Emman viiltävä kiljunta. Olimme Santun kanssa sen rannan toisessa päässä ja huomasimme Emman juoksevan mereen ja Paulan heittelevän jotain ympäriinsä ja huutavan kovaa. Yksi apina oli jostain sieltä saaren kallioilta uskaltautunut kokeilemaan onneaan, josko vierailta irtoaisi lounasta. Juoksin lähemmäksi ja näin kuinka tämä apinan ketale nappasi jonkun punaisen muovikassin Paulalta ja lähti raahaamaan sitä poispäin.
Paula heitteli sitä kokistölkeillä ja ties millä mutta otus ei ollut tietääkseen. Kun lopulta pääsin siihen lähemmäksi paiskasin sitä kourallisella hiekkaa ja se tepsi, kaveri vilahti takaisin Tarzanin luokse sinne viidakon suojaan. Siinä pussissa oli vain Emman keräämiä simpukoita, joten suurta vahinkoa ei olisi tullut vaikka ne olisivat hävinneetkin mutta eivät ne tälle apinalle kelvanneetkaan.

Lauantai meni koko porukalta viimeisestä aurinkopäivästä nauttien. Ilmat ovat todella suosineet, sillä jokainen päivä on ollut pelkkää aurinkoa. Jatkossa Balilla saattaa tilanne muuttua sillä siellä on jo menossa sadekausi.
Illalla kokoonnuimme Thai-ravintola Sawadeehen jossa ohjelmassa oli 100 vuotis-juhlat. Paulan marraskuinen merkkipäivä ja Seijan viime lauantain vastaava laskettiin yhteen ja saimme aikaiseksi kahdet pyöreitä täyttäneiden rouvien synttärijuhlat. Kakkukin kannettiin pöytään ja kun vaihdoimme ”Paljon onnea vaan” englanniksi saimme koko ravintolan mukaan lauluun.

Yhteenvetona Langkawista sanoisin että aikaisemmat käsitykseni pitävät pintansa. Langkawi on rento, rauhallinen, jopa unelias. Hieman kulunut ja nuhjuinen, mutta miellyttävä lomakohde kuitenkin. Langkawilla on kuitenkin jonkin verran näkemistä ja tekemistä ja paikka on oivallinen kohde rentoutumiseen ja auringosta nauttimiseen.
Hotellimme Aseania oli ihan perseestä (anteeksi koruton ilmaisu, mutta se on ainoa todellisuutta kuvaava adjektiivi). Näin huonosti hoidetussa hotellissa en ole luultavasti koskaan lomaillut, ja vaikka se olikin edullinen, on sääli katsoa kuinka hieno miljöö on pilattu välinpitämättömyydellä ja laiskuudella. Osa henkilökunnasta oli ihan mukavaa ja yrittivät pelastaa mitä pelastettavissa oli, mutta varsinkin siivoojat ovat kyllä häpeäksi ammattikunnalleen.
Minulla oli tosin respassa yksi henkilökohtainen ystävä joka iloisesti vilkutti aina kun nähtiin. Tämä oli se virkailija jonka kaverin autoa ”lainasin” parin päivän ajan.
Sunnuntaina lähdemme kohti Indonesiaa ja Balia. Sieltä sitten ensimmäiset tunnelmat alkuviikosta.

Jouluviikko Langkawilla

PASI: Majoituimme maanantai-iltana tuon edellä kerrotun lentokenttäsekoilun jälkeen hotelli Aseaniaan, Langkawille. Todella hyvän näköinen hotelli ainakin ulkoisesti. Kaunis allas-alue vesiputouksineen. No, moni on kakku päältä kaunis.
Ongelmat alkoivat välittömästi. Seijan ja Rallen huone haisi pahalle ja oli jopa siivoamatta edellisten asukkaiden jäljiltä. Kaikki muutkin huoneet olivat todella vaatimattomia. Joko ilman parveketta tai pienellä ja tyhjällä parvekkeella, huonokuntoisia ja nuhjuisia huoneita.
Jossain huoneessa ei ollut yhtään toimivaa valoa, Santulla ja Kimillä putoilivat kaappien ovet, meillä lakkasi tulemasta sähköä osasta pistorasioista, melkein kaikilta puuttuivat pyyhkeet, vessapaperit lopussa, jne. Lista on loputon. Hotellin kolme tähteä lienevät peräisin jostain 80-luvulta tai jopa kauempaa. Lyhyesti yhteen vedettynä: parempi nimi tälle olisi Motelli Aseania.

Illalla kävimme koko porukalla syömässä ja oli mukava havaita, että kysyntä luo toimintaa. Kävelimme yhden ravintolan eteen ja kerroimme että meitä olisi 13 ja haluaisimme ruokailla yhdessä. Välittömästi lähti yksi iso pyöreä pöytä siivoukseen ja jotain jakkaroita alettiin ripottelemaan sen ympärille. Ilmoitimme kohteliaasti että ei käy, tuolit pitää olla kaikilla, eikä mitään muovisia saunajakkaroita. Yksi pariskunta häädettiin saman tien viereisestä pöydästä ja niin meillä oli kaksi isoa pöytää vierekkäin ja kaikilla oma tuoli. Muovinen tosin. Ja aika heikkoa tekoa, minulta se tuoli halkesi kappaleiksi ja tömähdin perseelleni lattialle. Jotain tuttua tässä tilanteessa oli, sillä näitä muovituoleja ja rantatuoleja minulta tuppaa hajoamaan alta jatkuvasti. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja halpaa ja siinä on jo kaksi positiivista asiaa yhdellä kertaa.

Ensimmäinen aamiainen tiistaina vahvisti kaiken edellä mainitun hotellimme suhteen. Bonuksena hotelli on täynnä malesialaisia ja intialaisia ja ties mitä-laisia, jotka pitävät niin helvetillistä meteliä, että sitä luulee olevansa nuudelimarkkinoilla aamupalalla. Aasialaiset lapset kommunikoivat keskenään kiljumalla ja aikuiset huutamalla, joten varsinkin aamiaisella olisi kuulosuojaimet tarpeen.
Rentouduimme rannalla ja perehdyimme paikkoihin ja systeemeihin. Me olimme Paulan ja Emman kanssa täällä 2008 keväällä ja Peku, Kaija, Pauli ja Tarja ovat käyneet täällä Langkawilla noin kymmenen vuotta sitten. Länsimaisia turisteja ei paljon rannoilla näkynyt ja koska aasialainen lajitoverimme tulee ulos kolostaan vasta kun aurinko laskee, siellä oli miellyttävän rauhallista.
Suunnittelimme alustavia juttuja viikon varrelle ja nautimme auringosta täysillä. Palovammoja oli tiedossa mutta ei niitä juuri sillä hetkellä kukaan murehtinut.
Kävelimme Tengahin rantaa pitkin Lanai Resortin rantabaariin lounaalle. Lanai on se sama hotelli jossa silloin 2008 vietimme pari viikkoa rannalla olevassa huvilassa. Nasi Goreng Lanai oli säilynyt ennallaan ja aika moni meistä sen siinä lounaaksi nauttikin.
Paluumatkalla nousuvesi aiheutti ongelmia ja vähän tappioitakin. Yhden kallioisen niemenkärjen kiertäminen ei enää onnistunutkaan ihan helposti ja Emma kompuroi käsipuolessani polvensa verinaarmuille. Ralle horjahti samoilla kohdin niin pahasti että sai jalkapohjaansa usean sentin mittaisen avohaavan.

Keskiviikkona starttasimme pikkubussilla ja taksilla koko porukka kohti Langkawi Oriental Villagea ja siellä meitä odotti huima hiihtohissiä muistuttava ”Cable Car” matka läheisen vuoren huipulle. Esitteiden mukaan tämä vaijerihissi aukeaa klo 10. Jostain syystä kuitenkin aikatauluissa oli kiinteä muutos: keskiviikkoisin systeemi lähtee pyörimään vasta klo 12. Joten kaksi tuntia tallustimme ympäri sitä kylää ja shoppailimme kaikkea tarpeellista. Itse jouduin investoimaan lierihattuun koska kaulani ja niskani olivat palaneet ja lieri suojasi juuri näitä kriittisiä kohtia. Matkatoverini eivät selvästi hyväksyneet valintaani, sillä sitä lakkia haukuttiin ihan yleisesti.

Kun sitten lippuluukut aukesivat meille valkeni karu totuus. Jokunen mustatukkainen lajitoverimmekin oli päättänyt tulla juuri tänään tänne ”cable car” ajelulle. Mielettömät lippujonot ja sen jälkeen vielä mielettömämmät jonot itse härveliin. Jaksoimme kuitenkin jonottaa siinä helvetillisessä helteessä melkein kaksi tuntia kunnes rivimme alkoivat harventua. Ensimmäisenä luovuttivat heikoimmat lenkit eli Ralle, Kimi ja Santtu. (suora lainaus: ”lähdetään vittuun täältä”) Muutama minuuttia myöhemmin lähdimme minä, Paula, Emma, Seija, Pauli ja Tarjakin. Ja vielä kun olimme taksissa lähdössä hotellia kohti näin kuinka viimeiset sinnittelijät Peku, Kaija, Niko ja Jenni tulivat pois kylän alueelta. Perkele, pitäkää tunkkinne, ei meitä oikeasti kiinnostanutkaan sinne ylös mennä.
Apeat tunnelmat olivat pinnassa kun kokoonnuimme uima-altaalle ja varsinkin allasbaarille. Siitä se sitten pikku hiljaa kuitenkin alkoi jo naurattaa koko homma. Päivä siinä meni pilalle kun seisoskeltiin järkyttävän kuumassa jonossa ja vieläpä ihan turhaan, mutta eiköhän se tästä vielä iloksi muutu. Otetaanko vielä toiset Tiger Beerit?
Illalla käytiin Lósteria:ssa pizzalla lähinnä siksi, kun me Paulan kanssa olimme sitä niin hehkuttaneet muistellessamme parin vuoden takaisia herkutteluita.
Torstaiksi oli kaikilla jotain suunnitelmia ja itse olin jo aikaisemmin päättänyt vuokrata auton pariksi päiväksi. Kysyessäni hotellin respasta neuvoa mistä kannattaisi aloittaa auton hommaaminen, se respan kaveri meni jännän näköiseksi ja vinkkasi minut sivummalle. Hänellä olisi tiedossa yksi kaveri jolta saisin auton paljon halvemmalla kuin vuokraamosta. Tehtiin alustava varaus ja sovittiin torstaiaamuksi klo 10 se kaveri sen auton kanssa hotellille. Ei ollut pahemmin puhetta kansainvälisistä ajokorteista tai vakuutuksista, mutta ehdotettu hinta oli todella kohdallaan.

Torstai. 24.12.209 Jouluaatto.

Aamulla tapasin tämän salaperäisen kaverin, jonka käyntikortissa on kaksi delfiiniä ja logo jossa lukee ”Dolbhins Cruise”. Auto oli siistin näköinen, kirkkaan punainen Proton Wira. Yes!. Olen juuri pääsemässä ensi kertaa Malesian autoteollisuuden kruununjalokiven puikkoihin.
Vuokrasopimus tehtiin aika nopeasti. Kerroin sukunimeni ja hotellihuoneen numeroni ja tämä risteilyisäntä kertoi vuokrahinnan. Sen kummempia muodollisuuksia ei siinä tarvittu. Oikeastaan taitaisi olla parempi puhua auton lainaamisesta kuin vuokraamisesta.

Lähdimme Paulan, Emman, Santun ja Jennin kanssa Kuah Towniin. Allamme nieli asvalttia kirkkaan punainen Proton Wira, Special edition 1,5 GLi. Uskomaton tunne. Ihan kuin olisi laittanut ruohonleikkurin moottorin mersuun. No, toimihan se nyt jotenkin mutta aika laiska peli autoksi. Ja kaiken kruunasi punainen mansikantuoksuinen Wunderbaum roikkumassa peilissä.
Paula ja Jenni shoppailivat kuumeisesti ja me Santun kanssa teetettiin paitoja ja lippiksiä.
Paluumatkalla käytin porukan siellä Langkawin kotkalla, jossa oli huomattavan hiljaista sielläkin.
Pakko kait se on uskoa että maailmanlaajuinen taantuma syö turismia.

Aika paljon joulu näkyy kuitenkin katukuvassa vaikka muslimivaltiossa ollaankin. Luultavasti siksi, että olemme turistisaarella. Kaikki ravintolat valmistelivat jo päivällä jouluillallisiaan. Mekin kävimme varaamassa pöydän koko porukalle jo iltapäivällä.

Matkaseurueemme joulujuhla oli suunniteltu alkavaksi kello 18:00. Sitä edelsi noin tunnin mittainen harjoitus, jonka aikana illan ensimmäinen pääesitys saisi lopullisen muotonsa.
Tasan kuudelta kaikki olivat kokoontuneet Nikon ja Jennin hotellihuoneeseen sängyille, sillä se nyt vaan sattuu olemaan puolet isompi huoneisto kuin kellään muulla.
Ohjelmassa piti olla perinteinen Tiernapojat-esitys, mutta Tiernapoikien ollessa estyneinä se korvattiin hieman varttuneemmalla versiolla joka kantoi nimeä TIERNASEDÄT. Itse olen Kuningas Herodeksena jäävi kommentoimaan esitystä mutta jos yleisöllä oli edes puoliksi niin hauskaa kuin Tiernasedillä, se meni sitten varmaan ihan kivasti. Peku toimi aseenkantajanani Knihtinä, Ralle murjaanien kuninkaana ja Pauli Mänkkinä tähtensä kanssa. Varsinkin Rallen tummanpuhuva maskeeraus kirvoitti yleisöltä lievää voimakkaampaa hihitystä. Valokuva-albumiin ilmestyy huomenna pari kuvaa esityksestä. Tätä kirjoitettaessa niitä ei ole käytettävissäni.
Tämän spektaakkelin jälkeen oveen koputti itse Joulupukki. Kovin oli pukki sellaista aasialaista mallia, sillä pituutta ei ollut kuin vajaat 140 cm. Mutta juttua piisasi. Pukki kertoi tulleensa Rovaniemeltä porolla ja olevansa peräti 45 vuotta vanha. Kun tiedustelimme häneltä että muistitko jättää Petterille vettä kun on niin kuumakin, Joulupukki tokaisi että pyörtyköön, nyt mennään asiaan.
Lahjojen jako meni siten, että Emma eiku siis Joulupukki luki paketista aina yhden nimen kerrallaan, istui tämän lahjan saajan syliin ja halasi ja toivotti oikein hyvää joulua.
Lahjat jaettuaan tämä puuhkalakki, harmaanuttu, tempaisi sellaisen tanssiesityksen että oksat pois.
Hieman koreografia meni sekaisin kun liian pitkät joulupuvun puntit jäivät jalkoihin ja partakin vähän kutitti. Mutta paras joulutanssiversio mitä olen koskaan nähnyt tästä ”Por gue te vas” nimisestä 70-luvun hitistä.
Tarja oli leiponut meille jokaiselle nimikoidun piparin ja hommannut jostain glögiäkin.
Tästä ei joulujuhla kyllä parane ja niin hauskaa oli että ei voi oikein kuvaillakaan.
Illalla söimme yhteisen jouluillallisen kylällä joka meni korkeintaan keskihauskasti, sillä ruoka oli vain osittain maukasta ja oikeaa. Kimi ei saanut oikeastaan kerralla mitään tilaamaansa ja laskutuskin vähän ontui. Aina ei voi onnistua.
Kylällä liikkui yllättävän paljon joulupukkeja ja tonttuja, ja kaikki pääsääntöisesti mustatukkaisia aasialaisia turisteja. Hauskan näköistä touhua tämmöisissä lämpötiloissa.
Albumiin ilmestyy myöhemmin tänään muutama kuva joulunalusviikon tapahtumista.

HYVÄÄ JOULUA!!

Santun Hong Kong-Tiivistelmä

Santtu tiivistää tässä omat näkemyksensä Hong Kongista:

Yksinäinen: Vain tuo sana voi selittää sen, miksi puoli miljoonaa Kiinalaista änkee saman vitun kaupan sisään eikä millään suostu poistumaan sieltä. Yksinäisyys saattaa myös selittää sen, miksi Kiinalaiset kaipaavat ihmiskontaktia niinkin paljon, että tönivät jokaikistä kyynärpäillään ohi kulkiessaan. Metro on eräänlainen paikallinen tori, jossa Kiinalaiset kokoontuvat sosiaalisiin tapaamisiin, ja bussipysäkit ovat luotu vain jonottamisen ilosta. Näin kokoontumalla he pystyvät taistelemaan alati kasvavaa yksinäisyyttään KAHDEKSAN MILJOONAN ihmisen kaupungissa.

Mauton: Mikään muu ei voi selittää sitä Sushi –ravintoloiden määrää.

Kielimuuri: Vaikka Kiinalaiset puhuvatkin sujuvaa englantia Honk Kongissa, ei se tarkoita että he tietävät mitä puhuvat, tai ymmärtävät. Tilatessani nuudelikeittoa kanalla , sain vettä ja raakaa kanaa, ja viikkoa aikaisemmin keitettyjä nuudeleita. Tilatessani riisikakkua kanalla, kinkulla ja katkaravuilla, sain nuudelikettoa… jossa ei ollut riisiä tai kanaa (ehkä, ei se yksi lihanpala ainakaan kanalta maistunut), hieman kinkkua ja kaksi (2) katkarapua. Näin ollen voidaan päätellä, että kyseessä on jo pakko olla Kiinalaisten ymmärrys englannin kielen saralla. Varsinkin kun ottaa huomioon, että ainoa onnistunut ruokailu suoritettiin Indonesialaisessa ravintolassa jossa tarjoilijana toimi Indonesialainen nainen.

Juoksuvaihto Kuala Lumpurissa Talvisodan hengessä. (Laukkuja ei jätetä)

Maanantaina lähdimme siirtymään Hong Kongista Malesiaa ja Langkawia kohti. Tilasin meille oman linja-auton lentokenttäkuljetusta varten, sillä olisimme tarvinneet taas neljä taksia ja päälle junamatkan, ja sitä herkkua olimme jo tarpeeksi nauttineet.
Hong Kongin lentoasemalla päivän sävel alkoi hiljakseen selvitä. Olimme ilman aamiaista liikkeellä ja kentälle oli varattu yli kaksi tuntia jonka yhteydessä piti syödä ja tsekkailla viimeiset ostokset.
Toivottoman hidas Check In ja sen jälkeen marssi kohti lähtöporttia puhemies Maon hengessä, eli Pitkä Marssi. Ja vielä kahdella (!) eri junalla ajelua ennen kuin olimme edes oikeassa terminaalissa. Siihen aamiaiseen jäi vähän niukasti aikaa sillä lentommekin oli 10 minuuttia etuajassa. Tämä ennakko sinänsä ei haitannut sillä Kuala Lumpurissa meillä olisi edessä aika tiukka vaihto Langkawin lennolle, ja kaikki lisäaika toisi siihen helpotusta.
Koneessa sitten istuttiin ennen liikkeelle lähtöä niin pitkään että se etuajassa lähteminen oli jo historiaa. Oma perheeni joutui takimmaiseen mahdolliseen riviin eli sinne missä ei selkänojaa kallistella ja jalkatila on vieläkin normaalia pienempi. Neljä tuntia siinä sitten kärvisteltiin. Vähän ennen Kuala Lumpuria kapteeni kuulutti että ilmatilassa on vähän ruuhkaa ja joudumme kiertelemään noin 10 minuuttia joten tulisimme laskeutumaan noin 14:55. Kylmä hiki hiipi kaulukseeni kun tajusin että meille ei jää riittävästi aikaa siihen koneen vaihtoon.
Kun olimme sitten passintarkastusjonossa niin viimeistään silloin sen kaikki muutkin jo tajusivat. 15 minuuttia aikaa päästä läpi maahantulomuodollisuuksista, hakea laukut, siirtyä kansallisen terminaalin puolelle, checkata lennolle, läpäistä turvatarkastukset ja siirtyä portille. Siis ei pienintäkään mahdollisuutta onnistua.
Koskapa peli näytti jo täysin pelatulta, päätimme että periksi ei anneta.
Laukkuhihnoille juoksusta alkoi sellainen Kabaree, jota kukaan mukana olleista ei takuulla unohda koskaan. Ja voi olla että jokunen lentokenttävirkailijakin muistaa meidät pitkään.
Heti kun ryntäsimme sinne laukkuhihnoille, sovittiin että minä juoksen sinne chekkaustiskille ja pidän sen auki kunnes kaikki ovat paikalla laukkujen kanssa. Pistelin siis aivan täysillä kohti Customs-kylttejä. Juoksin suoraan läpi vihreästä ”Nothing to declare” portista ja PERRRKELE, siinä oli heti joku ylimääräinen turvatarkastus. Reppu läpi siitä läpivalaisukoneesta ja juoksuun. Onneksi minulla oli tässä kisassa kotikenttäetu, sillä tiesin parin vuoden takaisista kokemuksistani mihin pitää rientää. Olin siellä kansallisten lähtevien hallissa alle kahdessa minuutissa ja aika pian löysin opastetauluilta sen tiskin numeron, josta Langkawin koneeseen checkataan. Ja aikaa oli jäljellä ehkä noin 5 minuuttia. Siinä oli edessä kuitenkin kohta jossa matkalaukut turvatarkastetaan. Oikaisun paikka, joten livahdin reppuni kanssa yhden köyden alta ja olin hetkessä siellä R39 tiskillä, jossa oli kolme ihmistä jonossa ennen minua.
Tässä kohtaa iski ensimmäinen epäuskon hetki. Olin lähtenyt juoksuun mukanani vain 9 lentolippua ja 2 passia. Pirullakos näillä tsekkaat sisään 13 ihmistä. Pikapuhelu Santulle ja nopeat ohjeet: seuraava juoksija tänne tiskille, kaikkien passit ja lentoliput mukanaan. Heti ja täysillä.
Santtu ryhtyi toimeen ja sillä aikaa minä ryhdyin uhkailemaan sitä virkailijaa. Ilmoitin aika päättäväisesti hänelle että tätä tiskiä et sulje, ennen kuin me olemme kaikki täällä laukkujemme kanssa. Kaveri vähän kiemurteli ja kysyi siinä ohessa aika ikävästi, että missähän nämä ”kaikki” mahtavat juuri nyt olla laukkuinensa. Siihen en jostain syystä kyennyt oikein vastaamaan joten valehtelin että ovat juuri tulossa.
Meillä oli pojan kanssa se puhelu auki koko ajan kun tämä ilmestyi sinne turvatarkastuksen ulkopuolelle pyörimään nippu passeja kädessään. Annoin ohjeet kuinka sinne tiskeille pääsee ohi niistä virkailijoista, joskin meillä oli pieniä kommunikaatiovaikeuksia, sillä minun vasempani ei ollutkaan sama kuin Santun vasen.
Siellä me sitten tsekattiin koko porukka koneeseen. Peli oli 1-0 meidän eduksi, mutta pientä haastetta oli vielä ilmassa. Laukut eivät olleet edes vielä tulleet sieltä hihnalta ja meitä oli vasta kaksi siellä paikan päällä. Saimme Santun kanssa puhuttua 10 minuuttia lisäaikaa jostain sisäänheittotiskiltä numero R63 ja otimme puhelun Pekulle jolle kerroimme tilanteen. Osa laukuista oli tullut mutta noin puolet puuttui eikä hihna edes pyörinyt. Tässä oli nyt todella sitä ”Amazing Race” tunnelmaa.
Siinä kun pulssi lyö kahta sataa ja vituttaa, niin tuli jostain alitajunnasta tuli mieleeni että onkohan Barona aloittanut henkilöstöbisneksen täälläkin päin maailmaa. Siihen malliin sitä laukkuhihnaa ainakin siellä tulopäässä pyöritettiin.
Samaan aikaan kun kello kävi eikä niitä laukkuja tullut sieltä hihnalta, tajusin että jos emme pääse muutamassa minuutissa tästä eteenpäin, emme ehdi itsekään siihen koneeseen. Lähtöportti oli jo aikataulun mukaan sulkeutunut.
Tapahtumissa seurasi vaihe, jossa itse en ollut mukana kuin puhelimen välityksellä, mutta josta olen kuullut autenttisia kertomuksia. Kun viimeinen laukku tuli hihnalta olimme Pekun kanssa puhelimessa ja ryhdyin juoksuttamaan porukkaa läpi lentoasemasta. Talvisodan hengessä tätä operaatiota oli tähänkin asti vedetty, eikä vieläkään ollut tarkoitus jättää ketään. Ei laukkujakaan.
11 suomalaista ryntäsi raivon ja sisun voimalla laukkukärryjen kanssa läpi tullista ja turvatarkastuksista kuin pohjoinen tunturituuli. Siinä taisi tulla kaadettua muutama kohdalle osunut huono-onninen mustatukkainen lajitoverimmekin. Odotimme Santun kanssa sellaisen lasiseinän takana koska se revohka ilmestyisi näkyviin, mutta ketään ei tullut sieltä putkesta josta me olimme sinne terminaaliin juosseet. Yhtäkkiä näin tuttuja hahmoja keilaamassa laukkukärryillä eteensä osuneita ihmisiä, mutta nämäpä tulivatkin sisään terminaalin ulko-ovesta. Noh, samapa tuo jos tulivat eri suunnasta kuin oli tarkoitus, mutta mielenkiintoinen juttu sinänsä, kun kuitenkin koko ajan puhelimessa yritin heitä opastaa ihan eri reittiä.
Ohjasin loput (ja hikiset) ystäväni kohti seuraavaa laukkujen läpivalaisua ja sitten juoksin sinne R63:lle ja ilmoitin sille virkailijalle että täältä ne nyt tulevat, ne puuttuvat laukut. Siinä sitten merkattiin yksi kerrallaan jokainen laukku ja heitettiin ne talkoovoimin toiselle hihnalle josta ne katosivat ulos terminaalin seinästä. Kesken tämän laukkujen heitto-operaation koko homma keskeytyi kun joku helvetin englesmanni (tai vastaava) ohitti meidät ja ryhtyi maksamaan omia ylipainomaksujaan siinä samalla tiskillä. Taisin hieman epäkohteliaasti pyytää häntä häipymään, ja hän hyvin määrätietoisesti ilmoitti että meillä on sama lento joten hän hoitaa nyt omat asiansa tässä välissä. Nieleskelin hetkisen ja kerroin hänelle että ok, mutta kun pääset sinne lähtöportille, kerro että meitä on vielä muitakin tulossa.
Kun kaikki laukut oli hoidettu tunsin taas kerran pienen epätoivon hetken valtaavan mielialaa. Juuri tällä hetkellä koneen oli jo määrä nousta ilmaan. Jostain syystä ne laukut kuitenkin olivat kelvanneet selvitykseen, joten emme hellittäneet otettamme. Ehkä se lähtö onkin kuitenkin hieman myöhässä.
Osa porukasta oli jo kipaissut sinne lähtöpuolen ovelle, jossa minua odotettiin niiden lähtöselvityskorttien kanssa. Lykkäsin koko nipun sille sotilaan näköiselle hemmolle ja kerroin että siinä on 13 lippua ja meillä on todella kiire. Pääsimme siitä vielä lähes käden heilautuksella läpi, mutta edessä oli vielä ihan täysi turvatarkastus. En ole koskaan eläessäni niin törkeästi etuillut missään. Työnsin reppuni suoraan sinne läpivalaisukoneeseen ja läppärin ja kännykän omaan kippoonsa perässä.
Olimme siinä vaiheessa jakautuneet kahteen eri tarkastuspisteeseen ja huusin niin lujaa että varmaan kuului kaikille, että se joka ensimmäisenä pääsee tästä läpi, juoksee sinne lähtöportille eikä anna sen sulkeutua, jos se jostain syystä vielä olisi auki.
Reppuni tuli aika nopeasti sieltä koneesta läpi, mutta läppäri ja kännykkä jäivät jostain syystä puolittain sinne sisään. Työnsin käteni olkapäätä myöten sinne masiinaan ja otin ne itse ulos sieltä.
Pääsinkin heti toisena läpi, heti kun minut oli sillä käsiskannerilla pariin kertaan tarkastettu, sillä en riisunut mitään vöitä yms. metalliosia.
Juoksin sata lasissa kohti porttia P11 ja näin välillä edessäni valkopaitaisen ja pienen ihmisolennon juoksevan vieläkin kovempaa, poukkoillen, puskien ja kyynärpäitään käyttäen, läpi ihmisjoukkion.
Jenni se siellä pisteli kuin aropupu kohti lähtöporttia P11. Uskomaton voittajafiilis siitä syntyi kun huomasimme että se jono oli vasta menossa porttia kohti. Siinä hypittiin ja hakattiin ylävitosia ja hihkuttiin hulluina ilosta. Olipahan juoksuvaihto. Ja kun kävelimme hien laskiessa kohti Air Asian konetta, siellä koneen takana oli laukkukärryt lastauksessa, josta pongasimme useita omia laukkujamme.
Lento kesti vain tunnin mutta koskaan en ole niin hyvillä mielin istunut lentokoneessa. Hirveä oli jano, mutta loppumatkasta saimme ostettua vettä ja limua. Ymmärrettävistä syistä johtuen emme olleet ehtineet vaihtaa valuuttaa siellä edellisellä lentoasemalla, mutta Rallen naapuri oli laittanut sen verran Malesian Ringittejä meille mukaan että ja säilyimme tajuissamme Langkawille asti. Kiitokset vaan sinne jonnekin, kuka sitten lienetkin. Kaikki laukut tulivat perille ja lentoasemalla vedimme taas turistivaihteen päälle, ja otimme rauhallisesti.
Heti hotellille päästyämme pidimme purkupalaverin allasbaarilla, jonka aikana baarista loppui olutkin. Sehän on toki luonnollista, sillä olihan meillä takana pitkät matkat. Lentoa ja juoksua.

Hong Kong, kaksi kaupunkia

PASI: Näin se on nähtävä. Kahdeksan miljoonaa asukasta ja aika selkeästi kaksi kaupunkia..
Hong kong Island, pilvenpiirtäjiä, pankkeja ja aika väljästi ihmisiä. Mantereesta Hong kong Islandin erottavan salmen pohjoispuolella Kowloon, jossa sitten taas tallustaa paikallinen rahvas.
Joukkiomme starttasi sunnuntaipäivään hyvin nukutun yön jälkeen sovitusti klo 10. Sopimus ei tuntunut kantautunee kaikkiin ryhmiin, sillä Pauli ja Tarja olivat vielä 20 yli 10 kateissa. Sekin pikku viivästys sitten selvisi ja syyllinen oli luonnollisesti joku kadonnut luottokortti, joka ei sitten onneksi ollutkaan kadonnut.
Otimme kolme taksia ja siirryimme jonossa Victoria Peakin Tram Stationille. Tällä vähän sveitsiläisvaikutteisella vuoristojunalla hilauduimme ylös Hong Kongin ”must” kohteelle, Victoria Peakin näköalapaikalle. Aika makeet oli näköalat, myönnetään. Albumissa muutamia kuvia kohdassa ”Hong Kong-Langkawi-Bali, Joulu 2009, Uusivuosi 2010”. Tähän samaan albumiin latailen sitten lisää kuvia sitä mukaa kun niitä syntyy.
Peakin jälkeen palasimme samalla vaijerijunalla ”maan pinnalle” ja kävelimme jonkun matkaa Admiraltyn metroasemalle, josta siirryimme melkein ongelmitta Kowloonin puolelle.
Melkein siksi, että Kaijan ja Santun 3 päivän Hong Kong kortti ei kelvannut metron maksupisteellä. Kävivät sitten selvittämässä sotkua jossain sillä aikaa kun me kaikki muut odottelimme jo siellä toisella puolella. Santtu alkoi käymään jo melko lämpimänä ja kaikkihan me tiedämme mistä silloin on kysymys. Hyvä ruoka, parempi mieli. Tai itse asiassa ihan mitä vaan ruokaa pojalle niin kyllä se siitä mielikin sitten paranee.
Kowloonissa hajaannuimme ja yhdeksän nälkäisintä hakeutui heti johonkin vähän outoon kiinalaiskuppilan takahuoneeseen lounaalle. Sattumalta sieltä sai myös edullista Tsing Tao – olutta joten päivä alkoi yllättäen näyttää valoisammalta.
Porukka hajaantui ruokailun jälkeen vielä pienempiin osiin ja siinä vaiheessa pidin jo melko epätodennäköisenä sitä, että kaikki löytävät sovittuun tapaamispaikkaan ajoissa. Kadut olivat nimittäin niiiiiiiiin täynnä pieniä mustatukkaisia ihmisiä, että sekaan ei olisi sopinut edes tiistain hesarin sarjakuvasivut. En olisi koskaan uskonut näkeväni tällaista, saati sitten joutuvani sellaiseen ihmishässäkkään. Laitoin pari paniikissa otettua kuvaa albumiin. Ei siellä ihan tosissaan oikein tullut edes mieleen ottaa valokuvia, kun koko ajan tuli joku syliin, kylkeen tai selkään ja ihmisiä (siis näitä pieniä mustatukkaisia) tuli lisää koko ajan joka puolelta. Hetkittäin tuntui kuin olisi pelannut jotain peliä ja pahikset olisivat saaneet yliotteen. Erikoinen tunnelma.
Olimme Ralle, minä ja Emma parkissa jossain ravintolan yläkerran vessan viereen unohdetussa pöydässä viimeisen tunnin ennen sovittua ryhmätapaamista. Hämmästykseni oli suuri ellei suunnaton kun siellä Mong Kokin metroaseman suuaukolla olivat kuin olivatkin kaikki 13 yhtä aikaa valmiina seuraavaan vaellukseen. Etukäteen en paljon olisi vetoa mennyt lyömään tästä saavutuksesta.
Palasimme metrolla muutaman pysäkinvälin takaisinpäin ja sitten kävelimme Star Ferryn lauttalaiturille. Tällä Hong Kongin kuuluisimmalla lautalla sitten siirryimme takaisin Hong Kong Islandille josta metrolla palasimme lähelle hotelliamme.
Illalla kävimme vielä porukalla ruokailemassa ja päädyimme jostain syystä Indonesialaiseen ravintolaan. Kaikilla on odotukset korkealla kun kohta päästään nauttimaan aidoista indonesialaisista herkuista ja tämä meni vähän niin kuin ennakko-otoksena.
Samassa paikassa Niko kehtasi lopulta kysyä tarjoilijalta miksi sitä kuumaa vettä kannetaan juomalaseissa pöytään joka paikassa. Arvoitus ratkesi. Ihan vaan käsiä lämmittämään kun ulkona on niin hyytävän kylmää. Eihän tuo +15 astetta meille suomalaisille ihan pahimmasta päästä talvea edusta ja aika hyvin meillä pysyy kädet lämpimänä noissa suomen kesää vastaavissa olosuhteissa ilman kuumavesilasejakin. Mutta onhan näillä paikallisilla täällä rankkaa näin talviaikana.
Seija ja Ralle olivat omilla teillään syömässä Sushia sellaisessa paikassa missä se raaka kala ja muut himmelit pyörivät liukuhihnalla ja siitä sitten vaan nappaillaan pikku annoksia. Oli kuulemma ollut hyvää mutta aluksi vähän vaikea systeemi. Hintakin määräytyi lautasten värin mukaan.
Meidän ryhmä (siis oma perheeni) piti vielä Jennin ja Nikon kanssa pienen yöpalaverin ja sitten hilattiin itsemme yöpuulle, sillä aamulla pitää olla huone luovutettuna jo heti seitsemän jälkeen. Matka jatkuu kohti Malesiaa ja Langkawin saarta.

Hong Kong

PASI: Hong Kongissa ollaan. Lennolla valvotun yön jälkeinen aamu valkeni Hong Kongissa hieman utuisena. Tai sitten sitä utua oli vähän silmissäkin, mene ja tiedä.
Huitaisimme Airport Express junalla Hong Kong Islandille ja sieltä hyvässä järjestyksessä neljällä taksilla Central-asemalta hotelli Regaliin, Causeway Baylle. Siellä pilvenpiirtäjien juurella aamuruuhkassa ajettiin kilpaa ja välillä meidät ohitti joku ”omista” toisessa taksissa ja tunnelma oli kuin Amazing Race-matkailu-realitystä.
Porukka oli aika nääntyneen oloista ja kun selvisi että saamme huoneet vasta klo 14-15 oli pienen kenttäpalaverin paikka. Päätettiin lähteä kävelylle ja mahdollisesti lounaalle ja muutenkin tutustumaan tähän niin huiman tuntuiseen kaupunkiin. Kukaan meistä ei ole täällä aikaisemmin käynyt ja siitähän syntyy tietysti jokaiselle omanlaisiaan odotuksia.
Matkaseurueemme on siis kooltaan 13 henkeä ja muodostuu pääosin ystäväperheistä ja näiden jälkikasvusta. Intimiteettisyistä en tarkemmin esittele tätä konklaavia mutta jos tätä juttua seurailet seuraavan kahden viikon aikana niin kyllä nämä tutuiksi tulevat väkisinkin.
Lounaalla tutustuttiin ilmiöön joka on voimassa nämä kolme päivää jonka täällä vietämme. Keskikokoinen kielimuuri. Kaikki pääsääntöisesti puhuvat englantia mutta eivät ymmärrä meidän puhumaamme englantia.
Esimerkkiä: Olimme juuri saaneet huoneemme ja kerrossiivooja työsti Emmalle lisävuodetta. Laukkumme olivat jääneet aamulla hotellin aulaan naruilla yhteen sidottuina ja nyt niitä sitten odottelimme huoneeseen. Siivooja jo lopetteli hommiaan kun kysyin että voitko varmistaa että meidän laukut tulee mahdollisimman nopeasti että pääsemme kipeästi kaivatuille päiväunille. Rouva lupasi jotain että ”ihan hetkinen” ja ryntäsi huoneesta ulos. Ja tuli heti takaisin onnellisesti hymyillen mukanaan silitysrauta ja –lauta.
Samaa ongelmaa esiintyy varsinkin ruokapaikoissa ja tiedossa on varmuudella mukavia muistoja jotka eivät suuremmin juuri sillä tapahtumahetkellä hymyilytä. Pientä hämmennystä esiintyy myös muissakin ruokailukulttuuriin liittyvissä paikallisissa tavoissa. Esimerkiksi pöytään tuodaan kuumaa vettä lasillinen jokaiselle ruokailijalle. Juotavaksi? Tuskin kuitenkaan. Käsien pesuun? Kukaan niissä ei ole tarkkailumme mukaan niin ainakaan tehnyt. Ainoa käyttö on lämmitellä niiden ympärillä käsiään. Täällä on nimittäin aika koleaa, noin 15 astetta lämmintä. Ja paikalliset vetelee tavitakeissa kaikkialla. Meillä on suomalaiset kesävarusteet, sillä jatkokohteemme ovat huomattavasti lämpimämpiä.
Illalla pienen levon jälkeen saimme porukan hajautettua pienten väärinkäsitysten johdosta ja olimme kahdessa osassa syömässä lähialueilla. Meillä oli ihan käypä illallinen eikä taaskaan alkoholia juomana, sillä meillä on selkärankaa syödä ilman oluttakin. Sitä ei siis tarjoiltu joten vedeltiin sivistyneesti kokista pillillä palan painikkeeksi.
Olimme muutamaan otteeseen sellaisessa ihmisruuhkassa että sellaisen kuvailu ei tee sille oikeutta. Eikä ole oikein kuviakaan. Siinä ryysiksessä on täysi työ pitää itsensä ja perheensä tolkussaan että ei siinä paljon kameroita kaivella. Tunkeuduimme jonossa jonkinlaisen 200 metriä pitkä linja-autoaseman jonotusalueen läpi. Oli kyllä hauska katsella sieltä jonon perältä Rallea, Nikoa ja Kimiä joiden päälaet keikkuvat siellä komeasti yli 190 cm:n korkeudella. Siitä on nimittäin matkaa noin puoli metriä siihen ruuhkan yläpintaan. Toinen joukkue oli joutunut jossain ruokamarkkinoilla vastaavaan kaaokseen eivätkä suositelleet sitäkään.
Pidettiin aulabaarissa pieni iltapalaveri ja suunniteltiin hiukan huomista päivää. Mukava aulabaari ja kallista mutta hyvää Tsing Tao-olutta. Nyt tätä kirjoiteltaessa kaikki ovat vetäytyneet huoneisiinsa sillä kaksi vuorokautta 2-3 tunnin unilla riittää hyydyttämään jopa seurueen nuorisojaoksenkin.
Huomenna ohjelmassa kaikenlaista joten palataan asiaan kunhan saan valmiiksi raportin niistäkin tapahtumista.

Vain kaksi viikkoa...

on aikaa lähtöön. Perjantaina 18.12. lennetään Hong Kongiin ja sieltä sitten säädetyssä järjestyksessä eteenpäin. Tuttu kutina alkaa jo hiipimään iholle, ja
oletan että myös ns. lähtöpaniikki iskee vielä vähän ennen kuin päästään matkaan.
Matkaseurueemme on tällä kertaa kooltaan isompi kuin koskaan aikaisemmin, 13 henkilöä, ja ikähaarukka 18-63, joten odotettavissa on vähän kaikenlaista menoa. Ensimmäinen raportti on luvassa luultavasti Honkajoelta parin viikon kuluttua.
Hyvää Itsenäisyyspäivää!!