Päivä 162. Loppu, Slut

Paula: Ihanaa olla taas kotona. Se oli ihan päällimmäinen tunne, joka oli aamulla mielessä kun nautiskelin ITSE keittämääni aamukahvia ja paikallislehti Länskäriä lukien ennen kuutta aamulla. Eli ihan Thaimaan ajassa vielä eletään, varmaan menee useampi päivä tai viikkokin ennen kuin päästään normaaliin rytmiin.

Kotimatka alkoi vähän takkuillen. Bangkokin taksikuskimme Budda saapui sovitusti neljän aikaan meitä hakemaan. Mutta hän oli todella väsynyt. Varsinkin kun huomasi, että Pasi veti sikeitä vieressään etupenkillä, niin Buddankin silmät painuivat välillä kiinni. Herätin Pasin ja kehotin vähän katselemaan kuskia, että nyt on vähän vaarallista kyytiä. Juteltiin sitten kovaäänisesti ja yritettiin pitää Buddaa yhdessä hereillä. Yritti se sitten itsekin, kun veti sniiffarilla nenäänsä koko ajan, vääntelehti penkillään, kosketteli taikakalujaan jotka roikkuivat peilistä ja joi vettä tuon tuostakin. Varmaan huomasi, että näimme hänen väsymyksensä. Päästiin kuitenkin onneksi kentälle ehjänä.

Kentällä lentokenttävirkailijat hylkäsivät Pasin käsimatkatavaralaukun koon ja lopulta painonkin takia ruumatavaraksi. Mielessä laskimme molemmat ylipainomaksun suuruutta. Tsekkauksessa sitten selvisi että meidän lento olisi ollut jo aamulla. Muutoksesta ei vain meille ilmoitettu mitään. Virkailija sai kuitenkin järjestettyä meille paikat koneeseen ja saimme hyvityksenä ylipainomaksut anteeksi. Näin sen ymmärsimme. Taas kerran ihan hirvee munkki..

Lentokoneessa ihan alkumatkasta lentoemäntä sai pari kertaa hepulin ja antoi arabinaisen kuulla kunniansa kun häntä kävi typeräksi ämmäksi haukkumaan ja pari arabimiestä pelasi nousun aikana elektroniikkapeliä kielloista huolimatta, toisella kerralla kun lentoemäntä kävi tiukasti huomauttamassa, että jos ne koneet eivät pysy kiinni nousun aikana, hän ottaa ne haltuunsa koko lennon ajaksi, pakkasivat miehet koneet koteloihinsa. Sen verran tyhmiäkin nämä olivat etteivät osanneet laittaa vöitään kiinni, vaan lentoemäntä joutui senkin lopulta tekemään. Taisi ottaa vähän luonnon päälle kun nainen heitä komentaa…

Myöhemmin Abu Dhabi-München reitillä yksi arabimies yritti todennäköisesti sytyttää penkkiä tuleen tai ainakin se oli levittänyt jotain puruja penkille. Parin turhan puhuttelun jälkeen stuertit veivät hänet koneen takaosaan sidottuna. Sieltä hänet tuotiin vasta aamulla katsomaan aiheuttamaansa sotkua. Münchenissä mies pääsi poliisin kanssa kyydissä jatkamaan matkaa.

Münchenissä me eksyttiin tai oikeastaan kun kysyttiin neuvoa miten päästään oikeaan terminaaliin, niin meidät neuvottiin kolme kertaa väärään paikkaan. Niinkuin menomatkallakin Frankfurtissa. Eli jos vetäisi johtopäätöksen tästä, niin älä usko saksalaisia virkailijoita, kysy aina muutama muu mielipide, jos olet epävarma mihin kentällä pitäisi suunnistaa.
Münchenissä tietenkin sama lippusekoilu, mutta saatiin kuitenkin paikat Finnairin koneeseen.

Tuntui ihan oudolta kuulla koneessa lentoemännän suusta suomenkielellä tervetulotoivotukset koneeseen. Itse kun toivotin heti koneeseen mennessä automaattisesti good morning….vähän hävetti. Eikä varmaan tule olemaan viimeinen kerta.

Suomessa saimme laukut heti ensimmäisenä, kaikki neljä laukkua tuli peräkkäin ja taksikuskikin odotteli ”Lohja”-kyltti kädessään meitä. Kuski oli Emmalle tuttu kuljettaja koulukyyditysten muodossa, joten hän kertoili meille jonkun verran Lohjan ja yleensäkin Suomen tapahtumista.

Emma ei meinannut enää pysyä penkillään kun käännyimme kotikadulle. Kerroimme Emmaa vähän jännittävän, koska epäili että isoveli oli uhannut myydä hänen tietokoneensa ja Idols-levynsä. Kuski vielä kiusoitteli Emmaa sanomalla että meidän pihalla taisi olla eilen kirpputori, jossa ne olivat myytävänä. Emma oli ihan totinen, mutta kun hetken päästä näki huoneensa ikkunan ja siellä tutulla paikallaan tietokoneensa näyttöruutu, niin hymy ilmestyi kasvoille eikä se ole vieläkään poistunut.

Nyt olemme purkaneet tavarat ja siivonneet poikamiesboksin taas omanlaiseksi, minä Buranan voimalla, sillä flunssa iski heti kun tulimme tänne viileään pohjolaan. Varmaan ainoa asia mitä jään oikeasti kaipaamaan reissulta on trooppinen lämmin ilmasto ja makeat hedelmät. Hienoa oli tutustua myös uusiin ihmisiin, varsinkin Hua Hinissa Antti ja hänen vaimonsa Noi eivät unohdu koskaan. Tuntui mukavalta kun Antti soitti meille vielä samana päivänä kun lähdimme kotiin Bangkokista ja toivotti meille hyvää kotimatkaa ja kaikkea hyvää elämäämme. Varsinkin Emma taisi tehdä Anttiin ja Noihin hyvän vaikutuksen, koska hän sai vielä erikoisterveiset. Jos ja kun joskus menemme Thaimaahan, niin ilman muuta menemme tapaamaan heitä.

Matkalla näimme monta mieleenpainuvaa kohdetta, yksi hienoimmista oli Borneon Kota Kinabalussa sijaitseva Monsopiadin perinnekylä sekä villieläintarha. Tietenkin mieleen jäävät myös suurkaupungit, joissa kävimme eli Bangkok, Singapore ja Kuala Lumpur. Itse pidin eniten varmaan Singaporesta, jossa haluan käydä uudelleen. Silloin kun olimme siellä, niin vettä satoi rankasti koko ajan ja Pasi oli sairaana, joten meiltä jäi näkemättä paljon ja onhan meillä siellä jo sovittuna opaskin, taksikuski Erik. Yleensäkin saimme paljon tietoa ja neuvoja juuri paikallisilta taksikuskeilta. Mielestäni he ovat parasta mainosta kaupungille, ihan matkaoppaan tasoisia kavereita. Ainoa mistä emme pitäneet, oli Bangkokin taksikuskit, jotka halusivat tehdä koko ajan bisnestä eli viedä turisteja heille sopiviin kauppoihin tai pieniin yrityksiin, joista he itse saisivat bonuksena bensakortteja, rahaa yms.
Minulle jäivät mieleen tietenkin myös suurkaupunkien ostoskeskukset ja jatkossa jokavuotinen joulu-/synttärilahjatoiveeni onkin saada edestakainen matka johonkin Aasian suurkaupunkiin, jonne matkustaisin tyhjän matkalaukun kanssa.

Viimeiset kuusi viikkoa vietimme ”hotellielämää” ja se alkoi käymään rankaksi, kun ei saanut itse tehdä juuri mitään. En olisi ikinä uskonut että voisi tulla ikävä kaikenlaista kotona puuhastelua, ruuanlaittoa ja jopa siivoamista.
Nyt siis puuhastellaan ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan, koska matkakuume iskee seuraavan kerran ja mihin päin maailmaa se suuntautuu.

Toivotan kaikille oikein hyvää juhannusta ja mukavaa kesää.

Emma: Ihanaa kun ollaan kotona. Saa leikkiä omassa huoneessa rauhassa ja tehdä kaikkea kivaa. Oli reissussakin kivaa kun sai uida paljon ja kerätä simpukoita rannalta. Otin paljon valokuvia ja näin paljon kivoja poikia. Olivat aika paljon Antti Tuiskun näköisiä. Sain kotimatkalla Finnairin lentoemännältä pienen Panda-karhun tervetuliaislahjaksi ja Etihadin lentoyhtiöltä pienen nallen. Lentokoneessa saatiin lihapullia ja perunamuusia ja suomalaista ruisleipää. Olivat tosi hyviä. Kotona soitin omalla kännykällä mummolle ja ukille ja kävin halaamassa naapurin Sirua. Minä en halua lähteä enää mihinkään reissuun, vaan haluan olla kotona. Mutta luulen että me kuitenkin lähdetään taas joskus jonnekin. Mutta en halua ainakaan sellaiseen paikkaan missä ei ole koirille sääntöjä.

Pasi: Kyllä matkustaminen on kivaa mutta kotiin paluu on vielä mukavampaa. Vanhan sanonnan mukaan vierivä kivi ei sammaloidu, mutta onhan siinä se vaara, että tarpeeksi pyörittyään menee sekaisin.

Kun minulta viime syksynä ennen reissua kysyttiin että miksi juuri Thaimaa, vastasin että samoista syistä miksi Suomi on paras maa maailmassa. Kauniit maisemat, hyvä ilmasto ja hienot ihmiset. (Hinnoista en tainnut siinä yhteydessä mainita mitään...)
Eikä todellakaan tarvitse miettiä miksi Suomi on hieno paikka asua ja elää. Paratiisirannat ja palmut ovat kauniita mutta eivät pärjää loppupeleissä ruisleivälle, saunalle ja juhannuskoivuille.

Tämä on viimeinen julkaisumme tässä blogissa ja omalta osaltani olen yrittänyt tehdä jonkinlaista yhteenvetoa tästä reissusta. Lisäksi olen tiivistänyt jotain ajatuksiani ikään kuin ohjeiksi vastaavanlaisia matkoja suunnitteleville. Tekstiä on todella paljon mutta se syntyi helposti sillä nämä ovat niitä ajatuksia jotka ovat syntyneet viimeisen puolen vuoden aikana. Nyt ne vain ”tulostetaan”.

Palasimme kotiin tiistaina 17.6. iltapäivällä. Kotimatka kesti hotellin ovelta Bangkokista kotiovelle Lohjalle n. 27 tuntia. Väsymys ei kuitenkaan painanut kovinkaan pahasti sillä saimme kaikki aika hyvin nukuttua koneessa Abu Dhabista Müncheniin.
Matkan alku oli aika traumaattinen. Heti ensimmäisenä meille kerrottiin Bangkokissa lähtöselvityksessä että olimme juuri myöhästyneet 12 tuntia paluulennoltamme. Lentoamme oli aikaistettu eikä siitä ollut tullut meille mitään tietoa. Lisäksi yksi käsimatkatavaroistamme hylättiin liian suurena ja näin ollen ruumaan menevissä laukuissa oli melkein 20 kg ylipainoa joka Etihadin matkaehtojen mukaisesti tietää muutaman sadan euron ylipainomaksuja.
Onneksi sen lippuhässäkän ansiosta saimme ne maksut jotenkin anteeksi ja liputkin järjestyivät kotimatkalle sillä lentoyhtiö katsoi ilmeisesti olevansa itse syyllinen siihen sotkuun.

Arabit häiriköivät pitkin matkaa. Pari nuorta ja rikasta (kyllä, sen todella huomaa!) kaveria eivät suostuneet pistämään kännyköitä ja pelikoneita kiinni lähdön ajaksi eivätkä sitten edes osanneet laittaa turvavöitä kiinni. Yksi jotain mömmöjä vetänyt karvanaamainen öykkäri vedettiin nippusiteillä peukaloistaan yhteen ja siirrettiin muutamaksi tunniksi jonnekin koneen takaosaan rauhoittumaan. Sillä jäi jonkun huumepiipun sytyttäminen vähän kesken ja jotain puruja oli pitkin penkkejä ja lattioita. Ei ota arabi viinaa ei, mutta jotain muuta taitavat käyttää itsensä sekoittamiseen.
Yksi huntupäinen nainen huusi ja sätti lentoemäntää ja aiheutti pikku hässäkän siinäkin.
Muuttuneiden / puutuvien lippujen kanssa oli vielä yksi paha paikka Münchenissä mutta siitäkin selvisimme säikähdyksellä luultavasti siksi että tällä viimeisellä lennolla Finnairilla Helsinkiin ei ollut kuin kourallinen kanssamatkustajia.
Harvoin jos koskaan olen ylistänyt lentokoneruokaa, mutta nyt kun saimme eteemme lihapullia, perunamuusia ja ruisleipää, olin mennä onnesta sekaisin.

Kävin heti kotiin palattuamme hakemassa auton appiukon tallista Virkkalasta. Ajelin sen kotiin kylmä hiki pinnassa, sillä kaikki muut liikkeellä olevat tuntuivat ajavan väärällä puolen tietä ja kytkimen käyttö vähän tökki. Liikenneympyrässä iski ihan oikea paniikki kun meinasin vetää vastavirtaan eli myötäpäivään. Jos olisin siinä vielä kolarin ajanut, olisi siinä voinut olla vähän selittelemistä kun autossa oli nastarenkaatkin alla.

Poika oli yrittänyt vielä viime hetkellä vähän siivoilla kotona mutta aika turhaan. Ensivaikutelma oli vähän niin kuin olisi opiskelijakämppään astunut. Ihan niin kuin joku olisi melkein siivonnut. Piha on lähes luonnon tilassa mikä voisi olla ihan kivakin, jos sattuisi pitämään pitkästä ruohosta ja niittymaisemista.
Kyllä tuntuu mukavalta kun voi juoda puhdasta vettä suoraan hanasta eikä tarvitse kopistella öttiäisiä kengistä joka kerta kun lähtee kävelylle. Jokaista puuta ja pensasta ei tarvitse tarkkailla käärmeiden varalta ja ennen kaikkea autot kulkevat siellä missä niiden pitääkin kulkea. Television suomenkielinen säätiedotus pitää paikkansa melkein 30 % todennäköisyydellä joka on noin 28 prosenttiyksikköä enemmän kuin Thaimaassa.
Kaupassa saa asioida äidinkielellään vaikka se kassanhoitajan hymy onkin harvinaisuus. Ei tarvitse tinkiä joka kaupasta. Suomalainen ei vaan tykkää tinkimisestä. Hinta lukee hintalapussa. Se maksetaan ja mennään pois ja sillä selvä. Hymyillään sitten kun on aihetta. Jos on.

Tässä sitten vähän tilastotietoja matkan varrelta:

Thaimaassa asuimme noin 4 kuukautta vuokrahuvilassamme, mutta matkan aikana vietimme myös 64 vuorokautta 16 eri hotellissa kolmessa eri maassa.
Lentokoneella lensimme reissun aikana 16 erillistä lentoa joiden aikana teimme matkaa n. 35 000 kilometriä. Aikaa ilmassa vietimme vähän yli 2 vuorokautta ja pelkästään lentokentillä vietimme yli 2 vuorokautta jonotellen tai odotellen matkaan pääsyä.
Neljällä vuokra-autolla ajoimme melkein 6000 kilometriä pääosin Thaimaassa mutta noin 250 km myös Malesiassa. Tuntuu aivan uskomattomalta että selvisimme ilman varsinaisia kolareita eikä niitä ”läheltä piti” tilanteitakaan kovin montaa ollut. Ja todella pahoja tilanteita oikeastaan vain yksi, mutta siinä olikin sitten onni matkassa.
Matkaa teimme myös busseilla, junalla ja autolautoilla.
Täysin mahdotonta on jälkikäteen laskea kuinka paljon liikuimme takseilla, mutta monet niistä matkoista ovat kyllä syöpyneet verkkokalvoille ja hieman niiden takapuolelle ikuisiksi ajoiksi.
Tulee väkisinkin mieleen ajatus, että joskus paljon myöhemmin se voi olla sitten sivullisista jännä tarkkailla meikäläistä, kun dementia tai joku vastaava on hävittänyt kaikki muut muistot, mutta nämä taksimatkat vaan jatkuu ja jatkuu…
Meillä oli tunnetusti ongelmia juuri kameroiden kanssa mutta saimme kuitenkin napsittua jonkun verran kuvia ja videoklippejä. Yhteensä 6703 kuvaa ja 1307 videoklippiä. Tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman läppärin mukanaoloa jonne saimme pudotettua kuvia päivittäin ja myös tehtyä niistä varmistukset.
Näiden lisäksi meillä on vielä pari tuntia oikeata videomateriaalia mutta sitä videokameraa emme juurikaan jaksaneet raahata ympäriinsä.
Blogiamme on joulukuun alusta eiliseen asti käyty lukemassa 3660 kertaa josta analyysin mukaan on vastuussa 1089 yksilöityä kävijää. Kyseessä on korkeintaan kaksikymmenkertainen määrä siihen verrattuna jota olin etukäteen arvioinut. Selailua on tehty ympäri maailmaa 17 maasta.
Tuolta Google Analytics raporteista, joilla tätä seurantaa olen suorittanut, käy ilmi myös kaikki ne liikenteen lähteet ja hakusanat joilla blogisivuillemme on tultu.

Tässä muutama haku sieltä parhaasta päästä:

myrkylliset aurinkotuolit, alkoholin myynti aamulla terminaalissa, paketin lähettäminen kiinaan junalla, ganja paita, Hjallis paperinukke, isommat salaattiannokset, kissan hieronta, kyytimaksu luonnossa, ryijy haisee homeelta, musta lääkärimies otti minut tutkimuspöydällä, kutiavia patteja käsivarsissa, vävypojan paikka.

Ja sitten vielä yksi mutta sitäkin oleellisempi tilastotieto:

Terveisiä vaan sinne Keuruulle, jossa eräs matemaatikko laskeskeli marraskuussa allekirjoittaneen elopainoa matkalta palatessa, mutta joutuu nyt karvaasti toteamaan olleensa väärässä.(katso blogijulkaisu 1.11.2007 Valmiina, paikoillanne..) Teoreettisesti hänen laskelmansa olivat virheettömiä, mutta käytäntö nyt vaan ei ole sama asia, koska kykenin tämän oletetun 50 kg:n lisäpainon sijasta hävittämään melkein kymmenen kiloa entisistäkin. Kaikki me kuitenkin jätimme osan itsestämme Kaakkois-Aasiaan ja tällä en nyt tarkoita mitään lässytystä siitä ”kuinka sydämeni jäi sinne..” vaan ihan konkreettisesti.

Pitkän matkan suunnittelu ei ole mitään rakettitiedettä. Jokainen tekee oman suunnitelmansa omista lähtökohdistaan ja omien tavoitteidensa mukaisesti. Muutama perusasia on ehkä kuitenkin hyvä tuoda tässä esiin. Nämä ovat tietysti henkilökohtaisia mielipiteitäni mutta uskon että olen ainakin osittain oikeassa yleisemminkin, ja luonnollisesti nämä vinkit suuntautuvat lähinnä Thaimaaseen tai sinne suunnalle matkaa suunnitteleville.

Aloita suunnittelu ajoissa. Puolen vuoden matkan suunnitteluun ja järjestelyihin menee helposti melkein vuosi ja sitä pidemmät matkat eivät oikeastaan enää ole matkoja vaan muuttoja. Varsinkin pitkän vuokrasopimuksen tekeminen netin välityksellä voi viedä aikaa ja on tehtävä hyvissä ajoin, sillä vaikka vuokrattavia kohteita on runsaasti tarjolla, voi lähempänä matkan alkua olla vaikea saada samasta asunnosta yhtäjaksoista varausta koko sesongin ajaksi.

Aasialaisen kiinteistövälittäjän aikakäsitys on erilainen kuin sinulla, ja parin viikon vastausaika sähköpostiin on ihan normaalia kirjeenvaihtoa. Mikäli yhteyshenkilösi on kotoisin euroopasta voisi kannattaa soittaa ihan puhelimella, sillä siinä saa nopeasti asiat selväksi. Näitä englantilaisia ja australialaisia välittäjiä on Thaimaassa aika paljon. Thaimaalaiselle välittäjälle en kylmiltään soittelisi. Siihen ärrättömään formulaenglantiin (soli sööl, luum söövis..) tottuminen kun ei käy yhden puhelun kuluessa ja väärinkäsitysten mahdollisuus on todellinen. Varsinkin kun et voi puhelimessa nähdä hymyileekö hän leveästi, joka on siis ymmärtämättömyyden merkki.
Malesialaiset puhuvat historiallisista syistä johtuen melko hyvää englantia joten sinne kannattaa kyllä soitellakin.

Kannattaa ottaa huomioon myös se että netissä oleviin tietoihin ei voi täysin luottaa. Kun katselet huoneiston tai talon valokuvia netistä, suhtaudu niihin erittäin kriittisesti. Jos esim. sisäkuvassa on verhot kiinni, se johtuu vain siitä että ulkona on jotain jota sinun ei haluta näkevän. Esim. rakennustyömaa tai jokin rutakko tai hökkelikylä. Jos kuvat ovat todella hyviä, voi kuitenkin käydä niin etteivät ne olekaan juuri sinun vuokraamastasi kohteesta. Mekin saimme paljon valokuvia juuri siitä huoneistosta jonka vuokrasimme, mutta joka sitten ei ollutkaan juuri se kämppä jossa kevään asuimme. Onneksi kuitenkin melkein vastaavassa. Nämä kohteiden kuvaajat ovat todellisia ammattilaisia jotka saavat kyllä kaiken näyttämään hyvältä.

Lisäksi kaikki ilmoitetut etäisyydet ovat aivan perseestä. Älä usko yhteenkään ellet ole aikaisemmin käynyt itse paikan päällä katsomassa paikkoja. Tämän etäisyys-vedätyksen ansiosta mekin jouduimme maksamaan melkein 2000 € auton vuokria yli suunnitellun budjetin, kun ilmoitettu 2 km matka meren rantaan ja 4 km keskustaan olivatkin vain noin puolet todellisista.

Koska suuren osan järjestelyistä muodostavat kotiin jäävien omaisten ja asuntojen asioiden hoitaminen ne ovat melkein niitä hankalampia asioita. Näihin uppoaa yllättävän paljon rahaa ja jos kaikkea ei ota huomioon, on virheiden paikkaaminen toiselta puolelta maailmaa vaikeaa tai mahdotonta.

Hyväkään suunnittelu ja ajoissa varaaminen ei aina ole riittävä tae onnistumisesta. En malta olla tässä yhteydessä muistuttamatta eräästä jutusta jota en itse ainakaan pysty helpolla unohtamaan. Tammikuun 6. päivä kun lähdimme matkaan Helsingistä, meillä oli täysin varmaa ainoastaan yksi asia. Meillä oli varattuna ja maksettuna yksi yö hotellista Bangkokista.
Matkalle lähtiessämme meillä oli ollut jo yli kuukauden yhteyskatkos tulevaan vuokraisäntäämme. Kaikki yhtiön puhelimet olivat mykkinä, ei vastauksia kymmeniin sähköposteihin. Tämä hiljaisuus oli alkanut sopivasti samana päivänä kun olimme maksaneet kahden kuukauden vuokraennakon. Pienen petoksen mahdollisuus oli vahvana ilmassa ja tunnelmissa. Siinä minä istuin lentokoneessa ja pureskelin kynsiäni, ja suunnittelin kaiken hiljaa mielessäni uusiksi Paulan ja Emman hehkuttaessa innoissaan matkan alkua. Siinä oli hetkittäin sellainen hiukan hervoton olo ja muistan ajatelleeni että tästähän voi tulla todellinen seikkailu.
Voitte vain kuvitella miten hyvältä tuntui nähdä se ”Mr. Makkinen”-kyltti pikkubussin kuljettajan käsissä Bangkokissa keskiviikkoaamuna 8.1.
Lopultahan meille ei koskaan selvinnyt miksi emme saaneet mitään kontaktia tähän kiinteistöyritykseen, mutta joskus maaliskuussa joku toimiston tytöistä vastasi niihin sähköposteihin ja kyseli onko kaikki nyt ok? En sitten viitsinyt edes vastata tuohon enää.

Mikäli olet jäämässä vuorotteluvapaalle aloita sen järjestäminen heti toisena asiana kaikista mahdollisista asioista, sillä siinä joudut käymään läpi niin monenlaista byrokratiaa että se voi vähän yllättää. Vuorotteluvapaan järjestelyissä tietysti kaikkein tärkein asia on työnantajan osuus joka on syytä neuvotella huolella ja ajoissa. Yksityissektorilla nämä vapaat ovat edelleen valitettavan harvinaisia mutta jospa siinäkin aika tuo edistystä. Valtion ja kuntien työntekijöillä nämä pääsääntöisesti onnistuvat, ainakin vielä toistaiseksi. Kaikkein hulluinta näissä VV-järjestelyissä on se, että joudut tekemään ja toimittamaan papereita vielä vapaan alkamisen jälkeenkin, ja jos olet jo silloin tien päällä, kuten mekin olimme, se vaatii hyvää yhteistyötä monen eri toimijan kanssa.

Matkan kohde on tärkeä päätös mutta vain pääpiirteisesti, sillä sehän voi vaikka muuttua matkan aikana. Liian tarkka aikataulu ei tule toimimaan ja liikkumisesta tulee pakkopullaa. Älä siis suunnittele liikaa. Tee suunnitelma vain karkealla tasolla ja jätä tilaa poikittaisliikkeille ja impulsseille.
Meidän alkuperäinen suunnitelmamme toteutui lopulta vain yhdeltä osin. Vietimme suurimman osan ajasta etukäteen vuokraamassamme huvilassa. Kaikki muu sävellettiin paikan päällä ja kaikki ne maat ja osa thaimaan paikoistakin joissa olimme aikoneet käydä, jäivät käymättä, mutta tilalle tuli sitten muita.

Suunnittelua helpottaa tietysti kohdemaiden ennalta tunteminen. Ei niitä paikkoja tarvitse kuitenkaan ihan ulkoa osata, mutta käytännön etäisyydet ajassa ja kilometreissä eri paikkojen välillä ja vastaavat asiat ovat kyllä avuksi. Paikallisen toimintatapojen tuntemus helpottaa myös, mutta jos olet lähdössä uuteen paikkaan ja kulttuuriin niin tunge matkaoppaat roskikseen ja ota se seikkailuna. Ei näitä juttuja opi lukemalla matkakertomuksia vaan eksymällä, törmäilemällä ja tekemällä väärin, yhä uudelleen ja uudelleen. Parhaat muistot syntyvät usein ihan puhtaista väärinkäsityksistä vaikka juuri sillä hetkellä ei paljon naurata. Ja tietysti kielimuureista.
Tässä esimerkiksi eräs tapaus josta en muistaakseni ole aikaisemmin kirjoittanut:

Koh Samuilla ajoimme autolautan jonoon ja eräs mies lähestyi autoamme. Hän antoi meille suuren punaisen lapun jossa oli keskellä numero 38. Ja sanoi selkeällä englannilla: ”You call this number,okei”. Hölmistynyt ilmeeni sai hänet vielä hieman tuskastuneena kysymään ”Do you have a phone?” Myönsin että omistan puhelimen ja siitä ilahtuneena hän toisti kehotuksensa ja ohjasi minut ajamaan autoni yhden jonon perään. Olin edelleen aivan pihalla, sillä jokainen varmaan ymmärtää että kännykällä on hieman vaikea soittaa juuri numeroon 38. Lähdin kävelemään ja löysin kopin jossa oli ovessa teksti ”TICKETING” ja siellä selvisi että se lappu nro 38 oli jonotusnumero jolla sai lunastaa liput lautalle. Ikuiseksi arvoitukseksi jäi mitä se ajojärjestelijä tarkoitti kehottaessaan soittamaan siihen jonotusnumeroon.

Matkaan mukaan otettavien tavaroiden osalta voi aina antaa yhden näsäviisaan neuvon: Älä ota mukaan liikaa tavaraa.
Kuinka sen sitten toteutat, se onkin jo paljon hankalampaa. Paljon riippuu tietysti matkan luonteesta. Jos olet vuokrannut asunnon jossa aiot olla pidempiä aikoja, vähintään kuukausia, tarvitset aivan eri varusteet kuin rinkkaan jolla aiot singahdella saarelta toiselle. Itse olin tässä viisas ja otin mukaan nippusiteitä ja ilmastointiteippiä. Niillä pärjää aina. Tosin niitäkin saa ostettua mistä vaan, kuten myöhemmin havaitsin.
Elektroniikan kanssa voit varautua aina ongelmiin. Tietokoneen kanssa on odotettavissa samat ongelmat kuin Suomessakin. Kamerat hajoavat esimerkiksi erittäin hienon rantahiekan ansiosta. Laturit eivät sovi pistorasioihin ja lähikaupasta ostettu adapteri savuaa ja kipinöi. Paikalliset paristot ovat erittäin halpoja ja erittäin huonoja. Osta niitä paikan päällä siis paljon tai ota mukaasi hyviä riittävästi. Kallistuisin ensimmäisen ehdotuksen kannalle.

Vaatteita et juurikaan tarvitse, jos matkasi suuntautuu Kaakkois-Aasiaan. Minulla oli mukanani kolme t-paitaa, kahdet shortsit, sandaalit, pyyhe ja uimahousut. Ostelin matkan varrella sitten lisää ja alkuperäisistä mukanani olleista vaatteista vain yhdet shortsit, uimahousut ja yksi t-paita ovat palanneet suomeen. Kaikki muut ovat menneet roskiin, loppuun kuluneina. Merivesi ja aurinko kuluttavat vaatteet loppuun yllättävän nopeasti ja kun koko ajan hikoilet ei yhdelle paidalle kovin pitkää elinjaksoa voi ennustaa. Meidän melkein puolen vuoden reissumme aikana koimme kylmimmät hetket nyt viimeisellä viikolla Koh Lantalla kun myrskytuulet laskivat lämpötilat 25 asteen tuntumille.

Jos joku epäili ennen tätä reissua Internetin tarpeellisuutta tällaisella pitkällä matkalla, niin viimeistään nyt voi haudata epäilyksensä. Ilman nettiä ei nykypäivänä pysty toimimaan.
Oman kannettavan mukanaolo on myös eduksi mutta ilman sitäkin kyllä pärjää, ja onhan siinä aikamoinen raahaaminen, jota ei ainakaan kevyesti matkustava henkilö riesakseen halua.

Olemme olleet käytännössä riippuvaisia verkkoyhteyksistä niin monessa asiassa että en pysty kuvittelemaan kuinka olisimme pärjänneet ilman. Pankkiasiat, matkojen suunnittelu, hotelli- ja lentovaraukset, yhteydenpito kotimaahan, sähköpostit, ilmaiset Skype-puhelut, blogin päivitykset, Emman läksyt, säätiedotukset (okei, okei, ilman näitä ns. ”säätietoja” olisin kyllä pärjännyt), uutiset, nettiradiot, jne.

Näitä yhteyksiä olemme käyttäneet aika monenlaisissa olosuhteissa. Parhaasta päästä oli ehdottomasti oma kiinteä TT&T:n ADSL-yhteys Hua Hinissä (25€/kk) joka ei juurikaan renkannut. Hotelleissa on ollut varsin vaihtelevan tasoisia ja tapaisia yhteyksiä, mutta käytännössä hotelleista kyllä jonkinlainen yhteys aina löytyy. Pahimmillaan ne ovat olleet täysin käyttökelvottomia ja paras taisi olla ilmainen noin 8 Mbit/s yhteys, jota pääsimme tosin käyttämään vain yhden yön. Kalliita ovat niin hotellit kuin nettikahvilatkin. Hinnat vaihtelevat rajusti, ilmaisista ryöstöhintoihin, mutta jos maksullisista jotain keskihintaa yritän arvioida se on siinä 2 € / tunti..

Valitettavasti näitä nettipalveluita tarjoavat tahot ovat todella huonosti tietoisia mm. virustorjunnasta ja muista tietoturvallisuuteen liittyvistä asioista. Ja langattoman tekniikan toteutuksissa heillä olisi aika paljon vielä opittavaa.

Aikaisemmin olemme varailleet netistä hotelleja ja lentoja vain Euroopassa ja nehän ovat toimineet loistavasti. Täällä Aasian suunnalla erityisesti hotellien varausjärjestelmissä olisi lievästi sanottuna vähän kehittämisen varaa. Varsinkin jos yrität varata jotain muuta kuin kahden hengen standardihuonetta. Meillä kun on mukana 17-vuotias neitokainen joka menee aikuisesta näissä varausjärjestelyissä, niin aika usein käy niin, että ei ole mahdollista varata kahden hengen huonetta yhdellä lisävuoteella kolmelle tupakoimattomalle aikuiselle, sisältäen aamiaisen. Monet varausjärjestelmät vaan ei taivu tähän. Tämän tyyppisiin tilanteisiin antaisin neuvon että ottaa vaan sen kahden hengen huoneen ja neuvottelee sitten paikan päällä sinne sen kolmannen lisävuoteen.

Vaikka esim. Thaimaassa ei yleisesti ottaen ole kovinkaan paljon turisteihin kohdistuvaa rikollisuutta, on tyhmää olla varautumatta siihen, että sinulta ryöstetään kaikki. Passit, rahat ja kortit tai sitten vaan hukkaat tai unohdat ne jonnekin. Kaikki samat perusasiat, jotka on otettava huomioon kotimaassakin, ovat voimassa myös maailmalla. Älä säilytä tunnuslukuja samassa paikassa kuin luottokortteja, ota passeista kopiot ja skannaa ne myös sähköpostiisi. Sama sähköinen kopiointi koskee myös matkavakuutusasiakirjoja ja lentolippuja. Passien kopioita tarvitaan yllättävän monessa paikassa joten niitä kannattaa tulostaa muutama valmiiksi mukaan. Itse olen joutunut tulostuttamaan sitä monesti nettikahviloissa mm. autoa vuokratessa, viisumeita pidennettäessä, jne. Varaa mukaasi myös muutama passikuva, sillä niitä voi tarvita viisumeissa ja raja-asemilla.

Älä kuljeta koskaan suuria summia käteistä mukanasi. Rahaa saat aina tarvittaessa ATM-automaatilta joita on ihan joka paikassa. Luottokorteilla maksamista kannattaa välttää sillä niiden kopioimista esiintyy lähes kaikkialla. Netissä niitä joutuu väkisinkin käyttämään, joten on viisasta pitää vähintään kahta eri korttia matkassa, jos vaikka toisen joutuu kuolettamaan, säilyy vielä toinen ja voit jatkaa matkaasi.
Hyvä idea jonka saimme omalta Osuuspankin väeltämme oli käyttää kahta Visa Electron-korttia jotka oli liitetty samaan pankkitiliin suomessa. Siirsimme tälle tilille nettipankissa rahaa vain silloin kun olimme menossa sitä nostamaan. Näin tähän rahan nostamiseen ja säilyttämiseen ei sisältynyt lainkaan riskiä. Pitkällä matkalla riittävän käteisen mukaan ottaminen kotimaasta ei ole mahdollista ja tämän totesimme parhaaksi tavaksi siirtää valuuttaa paikan päälle. Suunnittelimme jopa pankkitilin avaamista Thaimaassa mutta pankkien mielivaltaiset provisiot lopettivat sen ajatuksen kehittelyn.

Meille koko reissun suurin pettymys oli eräänä aamuna havaita että meidät on yön aikana ryöstetty. Sitä tunnetta joka siitä seurasi on vaikea kuvailla mutta päällimmäisenä oli rehellisesti sanottuna valtava vitutus.
Se röyhkeys jota varkaat osoittivat tunkeutuessaan meille nukkuessamme jätti ikävän jälkimaun.
Koimme tulleemme petetyiksi, sillä varkaat olivat luultavasti saaneet vinkin joltain meidän alueemme työntekijältä. Syytimme siitä sitten kaikkia vastaan tulevia thaimaalaisia. Meni aikaa ennen kuin jaksoin hymyillä takaisinpäin kenellekään, varsinkaan meidän henkilökuntamme ihmisille.
Näille yöllisille varkaille ei onneksi kelvannut kuin käteinen raha. Koko matkan aikana meiltä ei viety näiden rahojen lisäksi kuin yhdet kirkkaan vihreät Crocks-kengät asuntomme pihasta.
Kannattaa myös muistaa että taskuvarkaita on joka paikassa ja varsinkin suurissa kaupungeissa. Vaikka kuinka pyrit pitämään kaikki arvoesineet turvassa, kannattaa ainakin kuivaharjoitella kaikki menetykset etukäteen, niin osaat sitten toimia oikein jos käy huonosti.

Matkavakuutuksista olemme jo aikaisemminkin kirjoittaneet paljon, mutta niitä ei voi tässäkään unohtaa. Matkavakuutuksen hinta kasvaa eksponentiaalisesti matkan pituuden kasvaessa ja yli 3 kuukauden matkalle tarvitset jo erillisen terveysselvityksen. Varaa tähän aikaa jos olet onnistunut hommaamaan itsellesi jonkin perussairauden, vaikka nyt esimerkiksi astman. Vakuutusten käsittelyyn voi mennä aikaa.
Meillä oli ehdottomasti hyvää tuuria terveysrintamalla. Itse hajotin pariin otteeseen saman isovarpaan ja kerran syötin tyhmyyttäni taskuravulle osan etusormeani. Pieniä ruhjeita ja haavoja jotka paranivat itsestään. Päätäni hakkasin alituisesti johonkin kun olen väärän kokoinen paikalliseen arkkitehtuuriin nähden. Onneksi kuitenkin vain päätäni, sillä kun ei ole oikeastaan mitään varsinaista vaikutusta mihinkään.
Emmalta nyrjähti kerran nilkka mutta muuten ei mitään mainittavia ongelmia.
Paula ei kolhinut itseään mutta sai jostain syystä erilaisten eläimien ulosteita niskaansa useampaankin kertaan. Näistä tapauksista voi myös ottaa oppia: kanna aina mukanasi käsi-desi-geeliä jolla voit desinfioida myös kätesi. Näin vältät myös ikävät ripuliepidemiat. Näistä emme kärsineet varsinaisesti lainkaan.

Itse kävin lääkärissä / sairaalassa 4 kertaa, Paula kahdesti ja Emma kerran. Vakuutus kattoi kaikki käynnit lääkkeineen. Normaaleja hengitystietulehduksia ja korvatulehduksia ja minulla myös yksi ankara vatsakipukohtaus siellä Singaporessa.
Talonmiehen sijainen Lohjalta, poikamme Santeri tuli kuukaudeksi kylään ja kävi useita kertoja sairaalassa, aina tiputuksessa asti. Kaikki kulut matkavakuutuksen piikkiin.
Malarialääkitystä emme käyttäneet lainkaan. Moskiitot söivät meidät ajoittain aivan sinisiksi mutta ainakaan toistaiseksi mitään malaria- tai dengue-kuumeita ei ole ilmaantunut. Arpia on kyllä näiden verenimijöiden jäljiltä jaloissa vieläkin.
Hyvä matka-apteekki on kuitenkin ehdottomasti oltava mukana. Kaikkea kyllä saa paikan päältäkin mutta keskellä yötä on ikävä lähteä etsimään jostain saarelta apteekkia, joka on kuitenkin kiinni.

Mutta sitten se kaikkein tärkein ja se ensimmäinen asia, joka on tehtävä tämän tyyppisen matkan toteuttamiseksi. Se ei maksa mitään mutta on välttämätön.

Se tärkein asia on Lähtöpäätös.

Anna itsellesi lupa pohtia lähtemistä ihan rauhassa. Älä jätä ikäviä, niitä kaikkein pahimpia mahdollisiakaan asioita käsittelemättä, vaan pyöritä koko juttu alusta loppuun kaikilta mahdollisilta kanteilta. Käy tätä unelmaa läpi kaikkien mukaan lähtijöiden kanssa. Mutta ennen kaikkea, tee / tehkää se päätös.

Päätettyäsi lähteä reissuun, alkavat jopa vaikeatkin asiat avautua kuin itsestään, sillä matkanjärjestäjän ( = sinä) asenne on juuri muuttunut haaveilijasta toteuttajaksi.

Tehkää se päätös ja lähtekää. Ette tule katumaan. Eivät ne muistot ja tunnelmat sieltä matkalta ole t-paidoissa tai tauluissa seinällä. Ne ovat korvien välissä ja niiden varassa voi matkustaa uudelleen koska tahansa. Ainakin niin pitkään kunnes päätät taas lähteä reissuun.
Vaihda se auto pari vuotta myöhemmin tai lyhennä lainojasi vähän pidempään ja huomaat yllättäen ettei kyseessä olekaan mikään kivitalon kokoinen investointi.

Suuri Kiitos teille kaikille jotka olette jaksaneet seurailla matkaamme. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut minulle työ ja harrastus, siunaus ja riesa, mutta ennen kaikkea kokemus. Pahoittelen vielä jos olen loukannut tai kiihottanut teitä tai arvojanne mutta kaiken, mitä olen kirjoittanut, olen tehnyt sen hetkisen tunnelman mukaisesti ilman sen kummempaa pohdintaa. Sellaista se on matkan tekeminen ja siitä kertominen näillä välineillä.

Se on sitten näkemiin ja kuulemiin ja loppusanoiksi siteeraan tässä hieman kokeneempia reissaajia:

“It's the journey, not the destination” Zeniläinen sanonta

”Lähe menee” Madventures

-- Loppu --

Maanantai 16.6. Kotimatka alkaa.

Pasi: Viimeinen viikonloppu tästä reissusta meni Bangkokissa melko lailla jalkoja rasittaen ja nautiskellen. Jalat rasittuivat kun taapersimme ympäri keskustan ostoskeskuksia ja markkinoita ja nautiskelu keskittyi hotellille.
Kun varasin tämän hotellin netissä, muistan kuinka sain melko pian vastauksen sähköpostiini jossa valitettiin että haluamani tasoisia ja hintaisia huoneita ei ole vapaana johtuen remontista. Mutta että pienellä lisärahalla saisin tilalle paremman tasoisen. No sillä lisärahalla sai 3h+K + kylpyhuoneen. Jumankekka minkälainen huoneisto!

Tuli väkisinkin sellainen olo että asumme kuin rock-tähdet. Jospa heitän tuosta makuuhuoneen ikkunasta television ulos ihan vaan kokeillakseni miltä se tuntuu. Jäähän meille vielä olohuoneeseen toinen telkkari sitten käyttöön. Ja stereot ja DVD-soittimet. Keittiössä on ihan täysi kalustus jolla ei luonnollisesti ole juurikaan käyttöä mutta tuntuuhan se kivalta. Kylpyhuoneeseen ei tarvitse mennä kastelemaan jalkojaan tai vaatteitaan. Vaatteet voi jättää vaikka siihen eteiseen, siihen pukeutumishuoneeseen.
Olohuoneessa on tietojenkäsittelyä varten oma toimistonurkkauksensa nettiyhteyksineen ja kirjoituspöytineen. Toinenkin makuuhuone kuuluu tähän huoneistoon mutta sitä emme ole saaneet käyttöömme vaan ovi on lukittu.

Bangkokissa ei varsinaisen turistikauden loppuminen näy mitenkään. Länkkäreitäkin on ihan saman verran kuin oli talvellakin. Ilma on vaan pilvinen ja painostavan kuuma.
MBK-Centerin ulkopuolella ihan siinä SkyTrain-aseman alapuolelle oli lauantaina jotkut kykykilpailut. Nuoret tytöt ja tanssiryhmät saivat runsaslukuisen yleisön jopa kirkumaan, joten kyseessä lienevät TV:stä tutut julkkiksen taimet. Toisella puolella samaa risteystä oli esiintymässä joku alkuasukasbändi valtavine rumpuineen. Ja vieressä tiet täynnä lauantairuuhkaa, autoja, skoottereita ja junia. Meteli oli aivan sanoinkuvaamaton.

Ihan täysillä emme jaksaneet innostua Bangkokista enää. Kotimatka oli niin lähellä jo että tuntui ihan tuskalliselta viettää viikonloppua. Bangkok on kyllä kiva mesta ja siihen on jo sen verran tutustuttu että osaamme liikkua ja toimia aika hyvin.
Viimeinen liikkuminen on sitten edessä tänään iltapäivällä kun Budda tulee meidät noutamaan hotellilta lentokentälle pinkillä Barbie-taxilla.
Ihan tosi !
Taksarin nimi on Budda ja sillä on iso pinkin värinen Toyotan tila-auto jossa on Barbie-teemalla koristeet. Tein tämän kaverin kanssa noutosopimuksen kun hän heitti meidät perjantaina lentokentältä keskustaan.
Varsinaiset sopimuskumppanit, muuten, siis minä ja tämä Budda. Sovimme että soitan hänelle maanantaina, siis tänään, ja ilmoitan huoneemme numeron, jotta pihalla olevat vartijat päästävät Barbie-taksin alueelle. Hän ei vaan muistanut antaa puhelinnumeroaan ja minä en muistanut sitä pyytää.
Tai siis luulin että asia on näin. Emma sitten sanoi että kyllä se setä sulle jonkun vaaleanpunaisen kortin antoi. Ja aikani kun etsiskelin niin löysin Buddan käyntikortin lentolippujen välistä. Taitaa olla aika lähteä hoitamaan tätä varhaisdementiaa kotimaahan.

Rankka kotimatka on nyt siis edessä. Ja kyllä on jo aikakin. Emmakin tilaili viime yönä ääneen ”Fish&Chipsejä” niin että pitänee tuoda lapsi Suomeen ja opettaa se taas syömään oikeata ruokaa.
Aikaa tähän kotimatkaan hotellin ovelta kotiovelle vierähtää aikaa yli vuorokausi jos kaikki on mennyt ihan suunnitellusti, eli missään ei ole syntynyt viiveitä.

”Nyt minä lähren täältä, sano Ketola kun saunan lauteilta putos”.

Palataan asiaan vielä kerran ja silloin olemmekin jo Lohjalla.

Lantalla myrskyä, meteliä ja mutkia

Pasi: Koh Lantan pariviikkoinen kului melko uneliaasti. Koska saari oli todellakin täysin kiinni, keskityimme lähinnä simpukoiden poimimiseen, kuntoiluun, syömiseen ja nukkumiseen. Ilmat olivat hyvät joskin jälkimmäisen viikon tiistaina saarelle iski myrsky. Melkein koko päivän vihmoi vettä ja ukkosti. Tuuli oli niin kova että meri muuttui aivan ruskeaksi monen sadan metrin päähän asti rantahiekan sekoituttua veteen. Rannalle ajautui vaikka mitä rojua siellä jo ennestäänkin olevien lisäksi. Paikalliset olivat siellä myrskyn keskellä poimimassa sattumia eli keräilemässä kaikkea tarpeellista käyttöön tai myytäväksi. Ja kyllä sieltä sitä tavaraa löytyykin. Esim. valtavan kokoinen hehkulamppu, salibandymaalit (tai jokin rysä, ehkä), moottoripyöräkypärä ja pelastusliivit kolkosti kellumassa veneenkappaleiden seassa. Ainakin siellä lojuvista parittomista varvastossuista voisi rakentaa helposti keskikokoiseen kiinteistöön vaikka katon ja tyhjiä pulloja on aivan älyttömiä määriä. Nämäkin kelpaavat paikallisille jotka säkkien kanssa kiertävät rantaa. Valitettavasti kaikki rikkinäinen lasitavara vain jää paikoilleen rannalle.
Onhan näitä myrskyjä nähty tässä varsinkin kevään mittaan mutta tämä oli todella kova ja mielessä kävi että jos nyt tulevana perjantaina olisi tällainen keli emme pääsisi pois täältä saarelta.

Kävin tiistaina päivällä kaupassa enkä meinannut päästä autolla pois hotellin pihasta johtuen melkein puoli metriä syvästä järvestä joka oli ilmestynyt pihatielle. Auto sammui mennen tullen mutta sain sen kuitenkin läpi siitä rutakosta ja myös uudelleen käyntiin kun vesi oli valunut pois ties mistä.

Myrsky hellitti illaksi mutta alkoi keskiviikkoaamuna uudelleen ja sama peli jatkui koko torstaipäivänkin. Saimme ihailla monsuunin alkua ihan omin silmin. Hurjimmillaan myräkkä oli torstain ja perjantain välisenä yönä mutta saarelle liikennöivät autolautat kulkevat melko suojaisissa salmissa joten pääsimme ihan suunnitellusti pois ja kohti Bangkokia.

Itse olen viimeisen viikon ajan katsellut joka ilta yhden jalkapallomatsin EM-kisoista, sillä se niistä aikaisempi alkaa klo 23:00 täkäläistä aikaa. Juuri ja juuri olen jaksanut sen jotenkin seurata.
Romania-Ranska tylsyydessään oli todella vaikeata katsottavaa väsyneenä, mutta seinän takana samaa peliä seurannut ranskalais-ääliö piti niin kovaa meteliä että ei ollut pelkoa että olisin nukahtanut. Aloin jo kannustamaan Romaniaa vain saadakseni sen pellen hiljaiseksi. Pieni negatiivinen yleiskäsitykseni tämän herran osalta johtuu siitä että sieltä kuuluu muutakin meteliä läpi yön aina aamuviiteen asti. Hänen seuralaisensa nuori Thai-tyttö ei hänkään ole sieltä hiljaisemmasta päästä. Ja voitte vaan kuvitella miltä se homma kuulostaa ohuen seinän takaa...
Huonoa tuuria sinänsä, sillä kyseessä olivat meidän lisäksemme hotellin ainoat asiakkaat.
Onneksi Emma tietämättään kosti näitä häiriöitä pitämällä aamupäivisin sellaista showta että uskon sen häirinneen vastavuoroisesti tätä ”nuorta” paria.

Pääsimme todistamaan melko nopeata yritystoiminnan alkua tässä viime viikolla. Olin kävellen käymässä tässä lähistöllä kylällä kun huomasin että hotellin pihatielle oli pysäköity yksi pick-up ja pari kaveria poltti heinikkoa siinä tien vieressä. Meneillään oli siis jonkinlainen kulotus. Illalla he pystyttivät pientä puista majaa maahan juntattujen betonisten tolppien päälle siihen poltetulle alueelle ja päivää myöhemmin siinä asuttiin jo. Sinne oli jostain kaapattu sähkötkin sillä iltaisin sieltä näkyy sähkövalot ja pihassa on tv-antenni. Ja siihen edustalle on ilmestynyt puutarhamyymälä. Siinä myydään jotain palmun taimia ja vastaavia. Nopeata toimintaa, joskin herää kysymys olisiko kyseinen tontti tosiaan kavereiden ihan oma vai sattuivatko vahingossa paaluttamaan naapurin tontille.

Ennen tätä myrskykautta ajelimme aikamme kuluksi ajelleet saarta ympäri ainakin kolmeen kertaan ja pistin merkille uuden omituisuuden jo ennestäänkin oudossa tieliikennekulttuurissa. Saaren itäpuolella on parikin mutkaa joissa se mutkasta varottava liikennemerkki näyttää väärään suuntaan. Jos kyseessä olisikin vaikka seuraavasta mutkasta varoittava merkki, sen jotenkin ymmärtäisi, mutta kun seuraavakin mutka on samaan suuntaan tai tie jatkuu suorana. Kyseessä on varmasti pojankoltiaisten kepponen tai sitten tiepiirin päällikköä vaan tympii ja hän on piruuttaan pistänyt ne väärin päin. Kuvat albumissa.

Tätä kirjoittelen nyt Bangkokissa hotelli Pathumwan Princessissä. Lensimme tänne tänään perjantaina ja vietämme täällä viimeiset kolme päivää täydennellen laukkuja ja odotellen kotimatkaa. Viimeisen viikon ajan ovat kotiasiat olleet koko ajan mielessä ja kyllähän täältä on jo mukava päästä kotiin. Laitamme vielä maanantaina lyhyen päivityksen blogiin viikonlopun tapahtumista ja viimeinen julkaisu tullaan tekemään sitten Lohjalta vielä ennen juhannusta.

Hiljaiseloa Lantalla

Paula: Koh Lantalla olemme viettäneet hiljaiseloa. Kaksi ensimmäistä päivää olimme ainoat vieraat täällä Lanta Casuarina hotellissa. Keskityimmekin lähinnä uima-allaselämään: siis uimiseen, lepäämiseen ja lukemiseen. Pasi löysi täältä hotellin kirjastosta Sabine Kueglerin kirjoittaman elämäntarinan ”Viidakkolapsi”. Tarina kertoo saksalaisen 3-lapsisen perheen elämästä Länsi-Papuan Indonesiassa Fayu-heimon parissa. Pakko tunnustaa, että kyseessä on yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista mitä olen koskaan lukenut. Kirja taitaa matkata mukanamme kotiin, jossa se laitetaan uudelleen kiertoon.
Ensimmäisenä yönä täällä hotellissa heräsin siihen, kun ilmastointilaitteesta tuli savun hajua. Herätin taas vaihteeksi Pasin, joka ei tietenkään haistanut yhtään mitään. Toivotti minut suurin piirtein hajuaisteineni hevon kuuseen ja käänsi kylkeä unisena.
Valvoin koko yön peläten ilmastointilaitteen syttyvän palamaan ja toisaalta kun se laite ei ollut päällä, huoneessa oli tuskaisen kuuma, jopa minulla.
Aamu kuitenkin valkeni lopulta ja kokeilin heti ilmastointilaitetta, mutta nyt savun hajua ei enää tullut. Sama toistui seuraavanakin yönä, eikä Pasi tietenkään haistanut mitään. Että se oli ärsyttävä. En ymmärrä, miten ihmeessä tämä mies ei haista ihan selvää savun hajua tai yleensäkään mitään tuoksuja ja kaiken lisäksi epäilee MINUN hajuaistiani..
Päättelin tästä kuitenkin, että ilmastointilaite ei voi olla montaa tuntia päällä kerrallaan ja Pasi etsikin lopulta yöunien (siis omien) turvaamiseksi kauko-ohjaimesta jonkinlaista ajastinta, jonka saikin toimimaan, mutta minkä sähkökatkos pilasi. Täällä on nimittäin ollut joka päivä muutaman tunnin sadetta ja ukkosta (rajujakin), joskus aamulla, joskus iltapäivällä mutta yleensä öisin. Muuten ovat lämpötilat mielestäni ihan kohdillaan, varjossa n. 30 astetta ja auringossa varmaan yli 60.

Maanantaina tänne saapui Brasiliasta nuoripari. He viettivät täällä pari päivää. Tutustuimme kaimaani Paulaan uima-altaalla. Paula jutteli heidän lomareissustaan, joka alkoi olla lopuillaan. Kerroimme hänelle myös meidän matkastamme ja että viimeisiä viikkoja mekin täällä vietetään. Totesimme yhteisesti että tämä saari on kyllä aika lailla kiinni tähän aikaan vuodesta.
Olimme etukäteen suunnitelleet, että käymme lautalla joko Phuketissa, Krabilla tai Phi-Phi saarilla. Nyt eivät vain lautat tai laivat kulje mihinkään. Paula kertoi, että Krabi Townista pääsisi lautalla Phi-Phi saarille. He olivat tulleet sieltä tänne ja kuulemma Phi-Phi-saarilla oli ollut suorastaan ruuhkaa. Jäimmekin miettimään tätä yhtenä päiväretki vaihtoehtona.
Keskiviikkona vuokrasimme auton. Valkoisen (Hondan) ja lähdimme heti tutustumaan ympäristöön. Kiersimme koko saaren. Ihan ympäri ei päästy, mutta ajettiin niin pitkälle kuin tietä riitti. Totesimme saaren muistuttavan paljolti Koh Changia, mutta tämä on pienempi ja tasaisempaa maastoltaan. Tiet ovat täällä paremmassa kunnossa ja vähemmän väkeä liikenteessä, joten mikä täällä on ajellessa tai varsinkaan kyydissä istuessa.
Matkalla sattui myös ikävä tapaus. Näimme suloisia kilipukkeja tiellä ja sain niistä kivan kuvan kun ohitimme ne varovasti. Samaan aikaan näimme toisella kaistalla ison liskon ylittävän tietä ja minulla oli kamera edelleen kädessäni latausvalmiina, joten sain siitä aika hyvän kuvan. Samaan aikaan tuli vastaan sivuvaunullinen mopo, joka ajoi sen liskon päälle. Hetkeä myöhemmin kun palasimme samaa tietä takaisin, näimme ne kilipukit uudelleen. Nyt yksi niistä makasi tiellä eikä päässyt siitä ylös. Ainakin jalka oli poikki, mutta todennäköisimmin se oli halvaantunut. Peruuttelimme siitä takaisinpäin. Olisimme halunneet pysähtyä auttamaan kilipukkia jotenkin, mutta emme uskaltaneet. Onnettomuudet menevät täällä yleensä farangien syyksi ja toisaalta miten syyttömyyden selittäisi, kun emme osaa thai-kieltä ja täällä maaseudulla ei juuri puhuta englantia. Ainoa vaihtoehto oli vain poistua paikalta.
Perjantaina lähdimme aamusta autolla Krabille. Krabi on tähän asti ollut suosikkipaikkani Thaimaassa. Ja on sitä vieläkin.
Laitoin matkalla Santulle tekstiviestin että ”Wake up now, koe odottaa”. Vartin kuluttua tuli viesti, että kiva kun herätitte, hänen oma herätyksensä oli pettänyt ja nyt hän ehtii nippa nappa yliopistolle viimeisiin pääsykokeisiin. Niinpä niin, äidin vaistot….niitä ei vaan voi selittää.
Krabi on vuoristoista seutua, upeita vuorenhuippuja, merta, palmuja, sinistä taivasta, lämmintä auringonpaistetta, ihmisten kiireettömyyttä, pitkähäntäveneitä, mausteisen ruuan tuoksua. Ja vaikka mitä muuta.
Kävimme muistelemassa menneitä Krabin Ao Nang Villa -hotellin pihalla. Tarkoitus oli mennä syömään sinne. Kauan haaveilemat Tom Yam Kungit (sivumennen mainiten: parhaimmat mitä Thaimaasta löytyy), mutta hotellin ravintola oli remontissa, suojapaperit roikkuivat ikkunoissa ja kaikki pöydät oli viety pois. Valitsimme ravintolan hotellin läheltä, italialaisen, jossa söin pizzan, Emma hampurilaisen ja Pasi pitkän harkinnan jälkeen lopulta Tom Yam Kungin, joka oli kuulemma surkea esitys verrattuna naapurihotellin annokseen parin vuoden takaa. Pasi sanoi myöhemmin wc:ssä käytyään, että jos huomenna jostain päästä lentää, niin johtuu kyllä tämän ravintolan ruuasta. Oli nimittäin nähnyt sinne pyhimpään, eli keittiöön. Jäämmekin siis mielenkiinnolla odottelemaan. Ripuliahan emme tällä puolen vuoden reissulla olekaan sairastaneet.
Syömisen jälkeen katselimme paikkoja ja kiertelimme Krabin paria pääkatua edes takaisin. Ainoa mikä oli muuttunut parin vuoden aikana, oli ravintoloiden nimet ja alueen laajentuminen, lähinnä Nopparathin suuntaan. Emma kutsuu sitä rapu-paratiisiksi. Nimitys tulee siitä, kun ystävämme Pekka vietti täällä aikanaan 50. v. juhlat, niin keräsimme Nopparathin rannalta simpukoita Pekan valokuva-albumin pääkanteen.
Minä ja Emma olisimme halunneet heti jäädä sinne ja ehdotimmekin, että haetaan tavarat pois Koh Lantalta ja tullaan Krabille viikoksi tai edes pariksi päiväksi, mutta
Pasi ei tähän suostunut. Kun olemme kerran maksaneet hotellihuoneen Lantalta, niin kyllä me se siellä asutaankin.


Pasi: Ilmat suosivat mutta kovin paljon meitä turisteja ei ole niistä nauttimassa. Hotellissa oli tiistaina viikon ruuhkahuippu kun peräti kolme perhettä meidän lisäksemme oli täällä asukkaana. Keskiviikkona sitten eräs brasilialainen nuoripari lähti eteenpäin joten se siitä ruuhkasta. Brasilialaistyttö oli muuten nimeltään Paula ja muutenkin mukava ihminen, toisaalta en tunne kyllä yhtäkään tylsää Paula... Poikakaverinsa oli vähän jäykän oloinen joten hänen nimeään emme saaneet selville.
Torstaina olimmekin sitten taas hotellin ainoat asukkaat kunnes illaksi tuli yksi pariskunta joten kasvua asiakasmäärään oli n. 50 %.
Koh Lanta on tähän aikaan vuodessa käytännössä suljettu. Laivat eivät liikennöi lähisaarille, retkiveneet ovat telakalla joten snorklausreissut eivät onnistu, suurin osa ruokapaikoista on kiinni, joten ainoastaan auki olevien hotellien ravintolat ruokkivat meitä harvoja turisteja. Saladanista, saaren ”pääkaupungista” emme saaneet edes taksia joka olisi vienyt meidät hotellille, joten jouduimme turvautumaan erään kaupan myyjään. Tämä soitti tuttavansa viemään meidät takaisin nälkäisinä hotellille, sillä sieltä ei löytynyt yhtään avoinna olevaa ravintolaakaan.

Minulla on ollut tässä viikon mittaan vähän tietokoneongelmia. Sain alkuviikon blogipäivityksen kylkiäisenä hotellin nettikoneesta tikulla kannettuna omaan kannettavaani viruksen ja samalla sekunnilla kun virustorjuntani riehaantui, ilmestyi näytölle myös muurahaisia. Ihan oikeita siis. Pirun pieniä ja todella paljon.
Kahdella kädellä ryhdyin siis terminaattoriksi. Toisella päästin F-securen irti ja tappamaan sitä virusta ja toisella tapoin muurahaisia. Perkele mikä action-tuokio siitä sukenikaan ennen kuin kaikki pöpöt ja vipeltäjät oli hoideltu.
Näitä muurahaisia on muutenkin joka paikassa. Jos lasket vaikka limutölkin hetkeksi käsistäsi pöydälle se on hetkessä täynnä näitä pieniä paholaisia. Olivat pahukset tunkeutuneet avaamattoman karkkipötkylänkin sisään.
Olen asentanut yhteen hotellin nettikoneista virustorjunnan. Koska henkilökunta ei ymmärrä mistä siinä on kysymys he käyvät sammuttamassa sen koneen aina kun olen poistunut. Ja puhdistusajot jää aina kesken.
Pakkohan ne koneet on sammuttaa kun nehän vievät sähköä! Onneksi eivät ole ruiskuttaneet mitään hyönteismyrkkyjä niihin koneisiin torjuakseen nämä omituiset virukset.
Yhdessä näistä hotellin neljästä koneesta oli jonkinlainen virustorjunta joka oli mennyt vanhaksi vuonna 2550. Siinä meni tovi kunnes tajusin että Thaimaassa eletään nyt vuotta 2551 joten se virustorjunta oli jo vuoden vanha eli käytännössä täysin hyödytön.

Vuokrasimme keskiviikkona auton ja nyt se vanha paita-temppu toimi. Pistin päälleni valkoisen Dharma-paidan ja katso: pihassa seisoi valkoinen Honda Jazz!!
Päräytimme heti alkajaisiksi koko saaren ympäri ja poikittainkin pariin kertaan eikä siinä mennyt kahtakaan tuntia ja alle sata kilometriä.
Näin muutaman päivän ja yhden saarikierroksen perusteella voisin väittää että tämä Lanta muistuttaa kovasti Koh Changia, ainakin ulkoisesti. Täällä on luultavasti hiljaisempaa jopa sesongin huipullakin mutta muuten ovat aika samanlaisia. Changilla on kuitenkin kapeammat ja huonommat tiet ja korkeuserot ovat huomattavasti suurempia.

Pääsimme valitettavasti todistamaan paikallisten nuorten hurjapäiden ajoa ihan aitiopaikalta. Olimme juuri saaren itäpuolella aivan tien eteläpäässä kun näimme lauman vuohia makailemassa keskellä tietä. Kaksi isoa ja muutama pieni kilipukki. Pysäytin ja väistimme nämä eläimet, sillä nekin ovat jonkun omaisuutta ja niiden yliajo maksaa aika paljon, sillä kuoltuaan kyseessä on aina kylän paras eläin.
Sata metriä myöhemmin näimme jo kaukaa että tietä ylittää yli puolimetrinen lisko. Ja saman tien mutkan takaa tupsahti kolme nuorta ihan järjetöntä vauhtia sellaisella sivuvaunullisella ja katetulla mopolla.
Ja jyräsivät sen liskon.
Paula oli juuri ottamassa valokuvaa siitä liskosta ja saikin ikuistettua tämän tilanteen vain sekunnin osia ennen yliajoa.
Kävimme pienen matkan päässä kääntymässä sillä tie päättyi ja palatessamme liskosta ei näkynyt jälkeäkään mutta yksi niistä kilipukeista makasi keskellä tietä yliajettuna. Siltä oli mennyt takajalat huonoon kuntoon ja syylliset olivat suurella varmuudella ne samat liskontappajat. Muita ajoneuvoja kun tiellä ei näkynyt.
Emme pysähtyneet päästämää sitä kärsimyksistään kun meillä ei ollut mitään muuta siihen soveltuvaa aseistusta kuin Honda-miehen paljaat kädet eikä näin täällä toimita muutenkaan. Ja siitä olisi saattanut olla myös seurauksena se, että meitä olisi laskutettu tämän kilin yliajosta, joka olisi saattanut johtaa kansainväliseen selkkaukseen sillä syyttömänä en suostu maksamaan mistään vaikka kuinka ahdisteltaisiin. Tämä yleinen käytäntö ”farangi on aina syyllinen” ei vaan uppoa meikäläiseen.

Perjantaina lähdimme käymään Krabilla. Tai tarkemmin sanottuna Ao Nangissa. Kun ostat matkatoimistosta Krabin matkan se tarkoittaa todellisuudessa Ao Nangin kylää joka sijaitsee noin 20 kilometrin päässä itse Krabi Townista. Vietimme siellä pari viikkoa alkuvuodesta 2006 ja halusimme käydä katsomassa kuinka paikka on muuttunut. Tai ainakin kehittynyt, sillä silloin kun siellä olimme lomalla, oli tsunamista vasta vuosi ja se näkyi joka paikassa.
Lähdimme Lantalta vähän ennen kymmentä aamulla ja olimme arvioineet että vähän yli kahdessa tunnissa olisimme Ao Nangissa. Lauttojen kanssa menikin puolitoista tuntia ja liikennettä oli mantereella aika paljon, joten juuri ja juuri pääsimme alle kolmen tunnin perille.
Oli todella hienoa nähdä että Nopparat Thara Beachia oli rakennettu lisää ja että itse Ao Nangin rannat olivat puhtaat ja kirkasvetiset. Tuli ihan sellainen pieni ikävä tunne että teimme taas väärän valinnan sijoittaessamme itsemme Lantalle. Että ainakin osa tästä kahdesta viikosta olisi pitänyt viettää Ao Nangilla. Varsinkin kun kaikki paikat olivat toiminnassa ja väkeä oli juuri sopivasti eli aika vähän.

Olin kyllä jo valmiiksi tietoinen muslimiväestön suuresta osuudesta täällä etelä-thaimaassa mutta silti se vähän yllätti. Huiveja vilkkuu kuin Malesiassa ja pannumyssypäisiä vanhoja miehiä valkoisissa kaavuissaan huitelee mopoilla ympäriinsä.
Paluumatkalla Krabilta Lantalle satuimme samalle lautalle kotimatkalla olevien koululaisten kanssa. Oli aika kiva katsella niiden huivipäisten koulutyttöjen touhuja. Ja poikien häsäämistä. Ihme kun pysyivät lautalla.
Koulu-uniformut ovat täälläkin käytössä mutta vähän erilaiset kuin esim. Hua Hinin suunnalla, jossa ne ovat enempi hameita tai mustia shortseja ja kauluspaitoja. Näillä on täällä etelässä koulupukuina verkkarit. Kaikilla samanlaiset verkkarit ja tytöillä valkea huivi.
Ja ensimmäistä kertaa pistin merkille että kaikilla oli samanlainen koulureppu eli salkku.
Musta asiakirjasalkku jossa ei ollut edes kantokahvoja. Pikkupojat keksivät monenlaisia tapoja hakata sillä salkulla tyttöjä, roikuttaa sitä lautan kaiteen ulkopuolella jne. Kuinkahan monta niitä on aikojen saatossa mennyt mereen asti?


Emma: Olemme olleet viikon Koh Lantalla. Täällä on hiljaista. Täällä hotellissa ei ole ketään muuta lapsiperhettä.
Olen uinut paljon ja kerännyt simpukat rannalta.
Vuokrattiin valkoinen Honda ja ollaan ajeltu joka puolella.
Perjantaina ajettiin Krabille. Se on aina minun lempipaikka. Siellä on vietetty Pekun
50 v-synttärit. Käytiin rapuparatiisin rannalla ja Ao nang villan pihalla mutta ei menty syömään koska siellä oli remontti. Käveltiin ja katseltiin tuttuja paikkoja. Illalla tultiin takaisin Koh Lantalle.
Näin lentävän sammakon. Se lensi ravintolassa meidän pöytään. Isi huitoi sen pippuripurkilla pois.
Viime yönä näin unta että Santulle oli kasvanut iso parta. Nauroin ääneen ja äiti heräsi siihen. Et kai Santtu ole vaan kasvattanu partaa?

Koh Lanta

Pasi: Lauantaina lensimme aamulla Bangkokista Krabille, jossa meitä piti olla odottamassa hotellista tilattu kuljetus Koh Lantalle. Jätimme yhden matkalaukun Bangkokin kentälle ”Left Luggage” –säilytykseen välttääksemme ylipainomaksut. Hinta 100 bahtia/päivä joten ne ylipainomaksut olisivat olleet huomattavasti pienemmät. Kun kerroin että en ihan varmasti tiedä koska tulen laukun hakemaan niin minulle kerrottiin että ei se haittaa, puoli vuotta sitä säilytetään ja sitten se on säilytysfirman omaisuutta. Tiedustelin että onko näin joskus käynyt ja vastaus oli että jatkuvasti.

Lento Krabille kesti vain vähän yli tunnin ja koska tämä kone oli Boeing ei minullakaan ollut jalkaongelmia. Näissä Air Asian Airbusseissa olen vähän pulassa kun niissä on käytössä aasialaiset standardit joissa täysikasvuinen mies ei pysty oikein istumaan.

Kentällä etsimme nimeämme odottavien taksikuskien kylteistä mutta ei löytynyt. Päätimme hetken odotella, sillä lento oli melkein 15 minuuttia etuajassa. Juuri kun olin aikeissa soittaa sinne hotellille ilmestyi nuori mies meidän nimet kädessään olevassa lapussa ja pääsimme matkaan. Isolla minibussilla matka taittui aika mukavasti.

Noin tunnin ajomatkan kuluttua olimme ensimmäisellä lautalla, josta myöhästyimme ehkä vain noin minuutin. Se salmi jonka yli nämä lautat liikennöivät Koh Lanta Noille (pikku Lantalle) on niin kapea että niitä autolauttoja ajaa siinä kolme kappaletta koko ajan. Joten vain noin vartin kuluttua olimme jo seuraavassa.

Lauttamatka oli vähän pelottava.. Kuski ajoi automme aivan ulosajorampille joka oli siis koko ajan alhaalla. Jätti auton käymään ja laittoi käsijarrun päälle ja lähti itse ulos jonnekin, varmaankin tupakalle. Lautta lähti ja autosta oli todellakin mereen matkaa vain pari metriä. Olin koko matkan vähän ”lähtökuopissa” valmiina hyppäämään sinne etupenkille jos käsijarru vaikka pettäisi.
Pienen ajomatkan jälkeen tulimme toiselle lautalle, jonka kyydissä pääsimme toisen salmen yli joka oli vieläkin kapeampi kuin edellinen.
Ja sitten olimmekin jo Koh Lantalla. Ajomatkaa hotellille oli noin 10 minuuttia ja olimme perillä vähän yli kahden tunnin kuluttua lentoasemalta lähdettyämme.

Koh Lantalla on juuri nyt ” Very Low Season” ja mekin taidamme olla lähes ainoat asukkaat tässä hotellissa. Ainakaan aamupalalla ei ole ollut ketään muuta ja yksi kiinalaisperhe joka oli täällä kun tulimme lauantaina, on ilmeisesti jo lähtenyt.

Lantahan tunnetaan nimenomaan ruotsalaisten saarena. Täällä on jopa kouluja ruotsalaislapsille. Toistaiseksi näitä länsinaapureita ei ole näkynyt kuin yksi.
Siellä lautalla oli yksi nuori vaalea tyttö joka tuli autosta ulos tupakalle ja poltettuaan sen loppuun ei osannut enää takaisin autoonsa. Varmuudella ruotsalainen.

Hotelli Lanta Casuarinan valitsimme suositusten perusteella. Peku ja Kaija olivat täällä viime talvena kuukauden ja pitivät paikasta. Meillä on heidän kanssaan melko samankaltainen vaatimustaso joten uskalsimme odottaa hyvää hotellia. Eikä turhaan.

Saimme loistavalta paikalta huoneen näköalalla uima-altaalle ja merelle. Henkilökunta on mukavaa ja tekevät hommiaan vaikka olemmekin ainoat asukkaat. Pihat rapsutellaan puhtaiksi ja nurmikot leikataan. Ravintolassa on kolme tarjoilijaa ja kokki aamuhämärästä iltayhdeksään vaikka ei asiakkaita olekaan.

Ilmat ovat olleet hyvät vaikka välillä vähän sataa ja ukkostaakin, on joka päivä ollut noin puolet päivästä aurinkoa. Ja erittäin kuuma. Poltin naamani vaikka ihan oikeasti ajattelin että ei se nyt enää voi palaa kun viisi kuukautta olen ollut auringossa.
Olemme lepäilleet matkapäivien rasituksia pois uima-altaalla. Luonnollisesti yksin.
Rannalla vesi on aika matalalla eikä rantaa ole siivottu sesongin jälkeen joten siellä on aika paljon roskia.

Kaupat ja ruokapaikat ovat pääosin kiinni ainakin tässä meidän lähistöllämme. Saaren pääkaupungissa Saladanissa on jotain paikkoja aukikin. Seuraavaksi yritämme löytää avoinna olevan autovuokraamon että pääsemme taas tuntemaan vapauden tuulet ja porhaltamaan ”paikkoihin ja pleiseihin.”

Borneo - Kuala Lumpur - Bangkok

Pasi: Perjantai 30.5. ja Pasin päivä. Ja matkapäivä. Herätys Borneolla 6:30 ja lähtö lentokentälle etukäteen tilatulla taksilla. Hermot piukeana ja taas kerran samasta syystä. Jos näitä malesialaisia jostain täytyy vähän moittia, niin lentokenttien toiminnassa he ovat kyllä maailman pohjasakkaa. Kota Kinabalun 2. terminaali oli taas hyvä osoitus siitä miten huonosti asiat on organisoitu. Nälissämme odottelimme Chekkauksen alkamista ja kun se lopulta alkoi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai edes tietoa missä se alkaa, niin heti sen jälkeen jouduimme odottamaan turvatarkastukseen pääsemistä melkein tunnin. Sen tunnin aikana chekin-halli täyttyi ääriään myöten ja edelleen hämmästelen miksi sieltä ei voisi heti päästää ihmisiä sinne porteille. Siinä ne virkailijat vaan rupattelee ja ihmiset jonottaa kuumassa hallissa. Jos pitäisi arvioida miksi näin toimitaan, niin veikkaan että piruuttaan ne se tekevät. Tällä konstilla kun saadaan sitten aikaiseksi kauhea ryysis siihen turvatarkastukseen ja nämä kun niin rakastavat näitä jonoja. Ilman jonoja kun ei voi etuilla.

Lento Kuala Lumpuriin meni jotenkin ja siellä sitten tarvittiin aika paljon lisää kärsivällisyyttä, sillä aikaisemminkin haukkumani LCC-terminaali ei todellakaan ole paikka, jossa olisin halunnut viettää neljän tunnin väliajan ennen Bangkokin lennon lähtöä. Halli oli ängeten täynnä meluavia ja ryntääviä malesialaisia ja muitakin aasialaisia, eikä koko helvetin rakennuksessa ole yhtä ainutta istuinpenkkiä. Siellä mekin lojuimme yhdessä nurkassa lattialla istuen ja yritin lohdutella itseäni vain sillä että vaikka nälkä olikin ja vitutti niin ei ainakaan palella.
Sillä ilmastoinnista siellä ei ollut tietoakaan.
Nöyrryin nälissäni jonottamaan mäkkäriltä jotain välipalaa ja pääsin todistamaan sellaista sekasortoa jota ei voi näin kirjallisesti kuvata. Voi perse sitä huudon, etuilun ja tuuppimisen määrää mikä siellä vallitsi. No siellä mäkkärissä olisi ollut muutama pöytä ja tuolikin mutta ne olivat pysyvästi varatussa tilassa eikä niissä istujilla ollut edes ostoksia kyseisestä paikasta, vaan he olivat myös odottelemassa lentoa jonnekin.
Eräs nälkäinen kiinalaispoika jäi hyvin mieleeni. Siinä oli viisi vierekkäistä parinkymmenen metrin jonoa ja olin juuri liittynyt sinne hännille. Tämä tukevahko kiinalaispoika tuli siihen viereen ja lähti jotenkin hädissään tunkemaan sinne eteenpäin vuoroin anteeksipyydellen ja kiitellen. ”Excuse me, sir, thank you sir, excuse me sir, jne.”
Ja kun hän lopulta saavutti jonon keulan, alkoi hän kylmästi tekemään omaa tilaustaan.
Palatessaan tarjotin täynnä hampurilaisia ja ranskiksia hän käytti samaa tekniikkaa kuin menomatkallakin. ”Excuse me, sir, thank you sir, excuse me sir, jne.”

Jos en olisi näin kärsivällinen ihmisolento, jopa nälkäisenäkin, saattaisi olla että tämä etuilun mestari olisi saattanut vaikka kompastua siinä paluuruuhkassa. Mutta kun olen, kuittasin vain ”you are welcome” ja keräsin voimia selvitäkseni tästäkin jonosta terveenä takaisin perheeni pariin.

Sain noin puolen tunnin jonotuksen jälkeen sapuskaa mukaani ja kiikutin saaliin sinne nurkkaan jossa me sitten nautimme lattialla istuen tämän kakofonian keskellä nopean ja huonon retkilounaan.

Sama peli jatkui siellä odotushallissa turvatarkastuksen jälkeen, sillä vaikka se tila olikin täynnä penkkejä, ne olivat kaikki varattuja, ja ilmastointi oli yhtä huono kuin muuallakin LCC-terminaalissa. Kolme verovapaata myymälää joissa yhdessäkään ei myyty vettä. Jotain mystisiä soijatiivisteitä ja kookosmehuja sieltä kyllä sai janoonsa. Onneksi löysin yhden kahvilan josta sain viimeisillä ringiteilläni yhden appelsiinilimun. Ja lopulta vain tungimme itsemme yhden kiinalaispariskunnan valloittamalle penkille ja nämä yllättäen ymmärsivätkin että kahdelle ihmiselle kuusi penkkiä on vähän liikaa. Ja luovuttivat meille ne vapaat penkit ottaen niistä pois kassejaan ja mm. yhden tyhjän mehutölkin jolla olivat pitäneet sitä penkkiä varattuna.

Kun nousimme Malesian ilmatilaan ja Air Asia suuntasi keulan kohti Bangkokia kello oli jo melkein puoli viisi iltapäivällä ja ainakin minä olin kokolailla valmis.

Malesia on mielenkiintoinen ja kaunis maa mutta väestöllä koko ajan on kauhea kiire jonnekin. Ja tämä ilmenee niin härskinä etuiluna ja rynnimisenä ja häsäämisenä että normaali eurooppalainen ei meinaa pysyä nahoissaan.
Olin kuitenkin etukäteen hieman pettynyt kun olimme palaamassa Thaimaahan, sillä olisin halunnut jatkaa retkuilua vaikka Borneolla tai Indonesiassa.

Kun lentokone on täynnä aasialaisia on eräs käyttäytymismalli aivan vakio. Sillä hetkellä kun kone tömähtää kenttään ja aloittaa jarrutuksen, alkaa hillitön kilinä. Kaikki aukaisevat turvavyönsä, sillä eihän siinä nyt ole aikaa jäädä odottelemaan pysähtymistä. Joku muuhan voi ehtiä koneesta ulos ensin ja sehän nyt ei käy sitten alkuunkaan. Muutaman kerran joku hätäisempi kanssamatkustaja on alkanut aukomaan niitä ylälokeroitakin ja nostelemaan tavaroitaan jo tässä vaiheessa. Silloin joutuvat lentoemot jo puuttumaan tilanteeseen ja saavat palkakseen halveksivia katseita.

Bangkokissa Suvarnabhumin lentokentällä kaikki tapahtui taas kuin soitellen. Siinä olisi malesialaisille paljon opittavaa. Niin suuri lentoasema että ei meinaa ymmärtää mutta kuitenkin erittäin selkeä.

Olimme varanneet netistä yhdeksi yöksi lentokenttähotellin johon sisältyi ilmaiset noudot ja kuljetukset lentokentälle. Hotelli Grand Inn Comen kaveri olikin kyltin kanssa odottamassa ja työnsi matkalaukkukärrymme odotusalueelle samalla soittaen kuljettajalle. Kuljettajaa odotellessamme juttelimme tämän ”Sik”:in kanssa niitä näitä ja minulle tuli omituinen tunne että olipas kiva tulla takaisin tänne. Kyllä se ainakin minuun tekee vaikutuksen kun kaikki hymyilevät ja ovat iloisia. Sama tunne jatkui läpi koko illan käydessämme hotellilla syömässä ja asioidessamme henkilökunnan kanssa.

Tuleehan siitäkin hyvälle tuulelle kun syödessään kuuntelee hotellin henkilökunnan laulavan karaokea. Pikku drinksuissaan ollut tukeva melkein kuusikymppinen mieshenkilö veti aika estottomasti pääosin länsimaisia takavuosien hittejä. Siinä oli sellainen ”Mattinykäsmäinen” saundi ja vire siinä esityksessä.

Olimme ravintolan ainoat asiakkaat mutta henkilökuntaa laskimme parhaimmillaan olevan siinä hyysäämässä 13 kpl. Ruoka oli todella hyvää mutta sehän nyt on itsestään selvyys Thaimaassa.
Totesimme yhteistuumin että vähän niin kuin olisi kotiin tullut.

Hotelli oli hyvätasoinen eikä lentomelua edes huomannut vaikka kenttä näkyi ikkunasta. Sen sijaan ikkunan alapuolella naapuritontilla olevasta ravintolasta kaikui elävää musiikkia kauhealla volyymilla koko yön. Ihan kuin olisimme olleet siellä baarissa paikan päällä, sen verran lujaa se musiikki tuntui tulevan. Paikallinen bändi veti ihan hienosti mutta häiritseehän se vähän nukkumista kuitenkin. Se loppui luultavasti joskus 3-4 aikaan aamulla. Aika levoton yö raskaan 13 tunnin matkustamisen päälle.

Villieläimiä ja muita nähtävyyksiä

Paula: Tiistaina lähdettiin jo aamusta Lok Kawin villieläinpuistoon. Ensin kävimme katsomassa erilaisia lintuja, tunnistin ainakin pöllöt ja papukaijat. Sen jälkeen menimme amfiteatteriin, jossa oli esitys juuri alkamassa. Shown aloitti kotka, joka lenteli siellä yleisön keskellä orrelta toiselle. Orsille laitettiin matoja houkutteeksi, mutta kotka odotti aina että kouluttaja poistuu orren läheltä ja vasta sitten se lähti kauniiseen liitävään lentoon. Seuraavaksi lavan valloitti Zigi, kovaääninen, töyhtötukkainen iso lintu. En tiedä mikä lintu se oli, koskaan aikaisemmin en ole sellaista nähnyt. Kaksi papukaijaa myös temppuili ja hakivat renkaita pöydältä vieden niitä pöydän toiseen päähän. Tosin ne joutuivat ottamana tempun uusiksi, kun ensimmäinen kerta epäonnistui. Linnut etsivät myös oranssia palloa kolmen eri kuvun alta ja onnistuivat totta kai…

Sitten lavan valtasi ihana punaruskea-turkkinen oranki, joka temppuili köysien varassa upeasti. Välillä se lensi kuin karusellissa ollen yleisön seassa, toinen käsi alhaalla olevia ihmisiä hipoen. Esityksen päätteeksi eläimistä sai käydä ottamassa valokuvia. Varsinkin maitotetrasta pillillä juova oranki oli varsin kuvauksellinen. Emmaa nämä esitykset pelottivat, kuinkas muutenkaan, mutta hän seurasi kuitenkin silmä kovana esityksiä. Koko shown kuulutukset tehtiin malesian kielellä, joten emme etukäteen tienneet mitä oli tulossa.

Eniten ihastuin villieläinpuiston orankeihin. Ne olivat niin suloisia roikkuessaan köysissä ja heilutellessaan itseään notkeasti puiden oksilta toisille. Yksi tuli ihan viereemme, joten sain siitä ”oikealla” videokameralla tosi hyviä otoksia. Aitaa välillämme ei ollut nimeksikään, joten tuntui että se voisi tulla aitauksesta koska tahansa pois. Metrin levyinen vallihauta oli kuitenkin välillämme, joten ehkä orankit pelkäävät vettä niin paljon etteivät yritäkään poistumista.

Nenäapinat olivat myös veikeän näköisiä, jotenkin ne näyttivät suomalaisilta talonmiehiltä, lippalakki vaan puuttui. Orankin ja nenäapinan voisin tuoda täältä kotiin tuliaisena. Miltähän ne näyttäisivät roikkuessaan meidän omenapuissa…

Emma ihastui pieniin Aasian elefantteihin, joita myös pygminorsuiksi kutsutaan. Ne heiluttivat kärsää ja nostivat jalkojaan kuin tanssien Stewie Wonderin musiikin tahtiin.

Siellä oli myös Borneon gibboneita, joilla oli lilan värinen naama ja naamaa koristi vielä valkoinen reunus kasvojen ympärillä. Karhut olivat myös kovin liikkuvaisia ja vilkkaanoloisia. Ne ravasivat koko ajan ympäri aluetta ja välillä kiipeilivät puissa. Kun myöhemmin palasimme takaisin samaa reittiä, karhut olivat päiväunilla puussa, yksi karhu hauskasti tolpan päällä maaten, jalat ulkopuolella roikkuen. Käytiin katsomassa myös seeproja. Yksi jökötti vain paikallaan tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen. Pasi kysyi minulta, että tiesinkö että kaikilla seeproilla on yksilölliset raidat, ihan kuin meillä ihmisillä on sormenjäljet. En tiennyt. Sitten Pasi sanoi nauraen, että tuolla yhdellä näyttää olevan aika yksilöllistä jotain muutakin. Niinpä näytti olevan…..

Olimme juuri katsomassa gibboneita ja saukkoja muistuttavia vesieläimiä kun yksi paikallinen tyttö pyörtyi. Tyttö kannettiin penkille istumaan ja nostettiin jalat taivasta kohti ja todennäköisesti ne paikalliset voitelivat sen otsaa Vapexilla, jota Emmakin sai Bangkokissa ensiavuksi jalan nyrjähtämiseen. Se on täällä Aasiassa ensiapu kaikkeen mahdolliseen. Yksi mies antoi Pasin pyynnöstä vesipullon ja tytön otsaa ja huulia kostuteltiin vedellä. Aika pian tämän jälkeen tyttö onneksi virkosi. Todennäköisesti kuumuus teki temppunsa ja näytti se tyttö olevan raskaanakin. Emma pelästyi tätä tapahtumaa, mutta kun kerroimme, että näin kuumassa pitää muistaa juoda paljon, muuten voi pyörtymisiä tapahtua kenelle tahansa. Pasi sai venäjänkieliset kiitokset tytön poikaystävältä tai mieheltä. Tällä kertaa meitä siis luultiin venäläisiksi. Emma halusikin heti juoda jotain ja lähdimme kohti kahvilaa. Ostimme Pasin kanssa jäätelöt, valintana oli vanilja, durian, minttusuklaa tai mango. Duriania ei edes mietitty, vaan päädyttiin tavalliseen vaniljaan. Emma halusi vain juotavaa (ettei siis pyörry). Matkalla sinne yksi vaunuja työntävä huivipäinen nainen kysyi meiltä, onko tyttärellämme Downin syndrooma. Myönsimme olevan ja kun kysyin häneltä, että kuinka hän huomasi asian, kun täällä ei juuri kukaan ole tunnistanut. Hän kertoi olevansa erityiskoulussa opettajana ja siksi hänelle tuttu asia. Esittäydyimme kaikki hänelle ja kerroimme olevamme Suomesta ja Emman olevan 17-vuotias koululainen. Minusta on kiva kun nämä uskaltautuvat juttelemaan kanssamme ja ovat kiinnostuneita meistä ja varsinkin Emmasta. Vähän harmittaa, että me jäimme sinne kahvilaan jätskiostoksille. Olisi pitänyt vaan sitkeästi kävellä naisen perässä ja kysellä enemmän paikallisesta koulunkäynnistä ja miten täällä vammaisten asioita hoidetaan. Harvoin näitä tilaisuuksia kuitenkin tulee.

Villieläinpuistossa aikaa meni reilu kaksi tuntia, jonka ajan taksinkuljettajamme lupasi meitä odotella. Se aika oli ihan minimi, varsinkin niitä orankeja ja nenäapinoita seuratessa aika menetti merkityksensä. Siis aivan ihana paikka.

Olen juuri nyt lukemassa Kaijan minulle lainaksi jättämää kirjaa ”Norsuja tiellä! Vuosi Tansaniassa”. Kirja kertoo suomalaisen villieläintutkija Olli Marttilan matkasta Tansanian kansallispuistoihin, joten villieläimet ovat nyt muutenkin mielessäni aamuin illoin.

Yö meni osaltani vähän sekavasti, kurkku tuntui karhealta ja olo kuumeiselta. Ilmankos olen palellut jo monena iltana. Jouduin nimittäin ”tuunaamaan” Pasin fleesetakista itselleni pyjamahousut kun sellaisia ei sattunut mukaan reissulle.

Keskiviikkona aamupalan jälkeen (todella surkean sellaisen), lähdettiin Sabahin museoon taksilla. Sitä ennen kävimme kuitenkin näköalapaikalla ja samalla nähtiin myös Atkinsonin kellotorni. Signal Hill Observatorysta oli hienot näköalat yli Kota Kinabalun kaupungin.

Museolla menimme ensin ”päätaloon” jossa oli kielto valokuvauksesta sekä kehotus, että laukut pitäisi viedä alakertaan säilöön. Kiltteinä ihmisinä me teimmekin niin. Näimme kuitenkin useiden henkilöiden kaivavan taskuistaan ja laukuistaan kamerat esiin kenenkään siihen puuttumatta mitenkään. Katselimme vanhoja valokuvia, lehtileikkeitä, työkaluja, astioita, soittimia, kankaita, asuja, maalauksia yms. yms.

Kävimme tietenkin paikallisessa perinnekylässä, jonne mentiin riippusiltaa pitkin. Emmakin ylitti urhoollisesti sillan, (tosin Pasi työnsi takaapäin koko ajan Jarrua eteenpäin) mutta eivät kumpikaan pitäneet yhtään siitä, kun muita ihmisiä tuli sillalla heitä vastaan. Eivät varsinkaan siitä kun heitä vastaan tuli kolme pientä lasta, jotka päättivät ohittaa toisiaan juuri siinä Emman ja Pasin kohdalla. Sillalla ei saanut olla yhtä aikaa 10 ihmistä enempää, joten ihan siinä rajoilla liikuttiin.

Kierrettiin kylässä erilaisia taloja, joissa ei ollut juuri mitään kalustusta patjoja lukuun ottamatta. Seinillä roikkui muutama wakid. Väline, jolla kannettiin aikanaan riisiä ja hedelmiä pelloilta (tällainen isokokoinen Wakid on koristeena myös hotellihuoneemme kaapin päällä).

Illalla kävimme kaupungissa syömässä ja valitsimme tänään espanjalaisen paikan, jossa oli aika kallis ruoka, mutta emme viitsineet vaihtaa paikkaa hinnaston nähtyämme. Toisaalta löytyihän sieltä Emmalle fish and ships, kuten Emma itse tilasi. Onneksi sai kuitenkin kalan lisäksi ranskalaisia perunoita eikä laivoja.

Kota Kinabalussa on tulevana viikonloppuna juhlat: Kaamatan Gawai Harvest Festival eli jonkinlaiset sadonkorjuujuhlat. Kaupunkiin on pystytetty pitkin viikkoa telttoja ja isoja skreenejä satama-alueelle. Tietenkin tällaiseen tapahtumaan kuuluvat olennaisesti missikisat, siis Miss Sadonkorjuu 2008. Ehdokkaana on 36 neitosta, jotka ovat majoittautuneet hotelliimme. Olemme matkustaneet muutaman kanssa samassa hississä ja torstaina törmäsin koko konkkaronkkaan hotellin aulassa. Neitosten kuvatkin olivat paikallisessa sanomalehdessä, joissa he näyttivät kammattuina vähintään 30-40 –vuotiailta, mutta luonnossa kaikki olivat nuoria, alle kaksikymppisiä. Sen verran he erottuivat suomalaisista missiehdokkaista, että kaikki tytöt ovat pienikokoisia ja joukkoon mahtui jopa muutama vähän tukevampikin tyttönen.

Emma:

Maanantai: Illalla käytiin hotellin ravintolassa syömässä. Ensin sain kaksi lämmintä sämpylää. Tarjoilija kävi sanomassa että joudun odottamaan ruokaa vielä 15 minuuttia. Se tarjoilija toi minulle kasviskeittoa ja sitten vielä hedelmiä. Söin vielä äidiltä nanna-leipää (naan-leipää). Sitten kun mun ruoka tuli olin jo ihan täynnä. Sinne tuli se kanadalaisryhmä syömään. Ne tunsi minut ja moikkasivat meitä kaikkia.

Tiistai:

Aamulla mentiin villieläinpuistoon. Siellä oli pygmi-elefantteja, tiikereitä, orankeja, nenäapinoita ja paljon muita. Käytiin katsomassa esitys jossa oli lintuja ja yksi oranki.
Näin kun yksi tyttö pyörtyi, sitä varten kun ei ollut muistanut juonut vettä.
Illalla pelattiin Uno ja isi voitti.

Keskiviikko:

Lähdettiin Sabahin museoon katsomaan valokuvia ja tauluja. Käytiin myös perinnekylässä johon piti mennä riippusiltaa pitkin. Minä jarrutin ja isi piti minua kädestä. Oli kuuma päivä. Hiki lensi. Oli kivaa. Isi kävi hakemassa meille vettä.
Illalla käytiin kauppakeskuksessa josta ostettiin kotiin ruokahuoneeseen pöytäliina. Käytiin syömässä ja tilasin itse oman ruuan. Fish and ships (kalaa ja laivoja). Äiti ja isi söi kanapihvit.

Pasi:

Lok Kawi Wildlife Park on melko uusi eläinpuisto. Paikka on avattu vasta talvella 2007. Uutuudestaan huolimatta se tarjoaa erinomaisen tilaisuuden tutustua Borneon uhanalaisiin villieläimiin ja muihin vähän tutumpiinkin eläimiin.

Lähdimme tänne puistoon tiistaiaamuna ja otimme hotellin pihalta taksijonosta ensimmäisen auton. Jota sattui kuljettamaan sama vanha kiinalaismies joka käytti meidät siellä Monsopiadissakin. Hänestäkin yhteensattuma oli hauska ja kun kyselin varovasti että oletko aina ensimmäisenä tuossa jonossa hän epäili että ehkä meidät on tarkoitettu hänelle vakioasiakkaiksi.
Matka kesti noin puoli tuntia ja paikka sijaitsee aika lähellä sitä Monsopiadin kulttuurikylää. Sisäänpääsymaksu koko porukalta oli vain 50 RM (10€) joka on mielestäni halpa hinta tästä huvista.

Tulimme alueelle juuri sopivasti ennen amfiteatterissa alkavaa eläinshowta. Show
alkoi muutamien isojen lintujen temppuilulla ja ensimmäisenä esiintyi merikotka. Kotka ei ollut aivan täysikasvuinen mutta komea lintu kuitenkin.
Sitten esiintyivät Hornbillit. En tiedä mitä nämä ovat suomeksi mutta isoja lintuja joilla on komea nokka ja tupsuhiukset. Näistä toinen piti hirveää mekkalaa kun ei ollut ilmeisesti tyytyväinen saamiinsa välipaloihin.

Ihmisiä täällä avoteatterissa ei aluksi ollut kuin kourallinen mutta pitkin matkaa paikka alkoi täyttyä. Jostain syystä saimme istua aivan yksiksemme, sillä meidän ympärillemme ei kukaan uskaltanut istua. Ihan kuin olisimme olleet jonkin tarttuvan taudin kynsissä.
Papukaijojen temppuilun yhteydessä saimme nähdä kuinka papukaija resetoidaan.
Kilpailu jossa Pacon ja Carlon oli määrä kiikuttaa renkaita pöydän nurkasta pieneen tappiin, meni ihan plörinäksi. Ohjaaja joutui ottamaan linnut pois pöydältä ja ”käynnistämään” ne uudelleen joka sitten jotenkin auttoikin. Papukaija taitaa olla ohjelmistoltaan aika samankaltainen kuin tavallinen kotitietokonekin. Jos kaikki jumittuu, se on vaan käynnistetään uudelleen.
Lopuksi sisään tuotiin nuori oranki. Tämä olikin esityksen varsinainen tähti. Keinuessaan ja temppuillessaan köysissä se otti välittömästi yleisönsä.
Lopuksi se istahti ohjaajan viereen pölkyn päähän ja huitaisi naamaansa kahden desin maidon ihmisten ottaessa siitä valokuvia. Minä muiden mukana.
Nämä orangit (Orangutan, malesiaksi ”metsän ihminen”) ovat geneettisesti lähinnä ihmistä muistuttavat olennot täällä maapallolla.
No, enpä tiedä tuosta. Canonin digikameran kasvojentunnistusohjelma ei ainakaan reagoinut tämän naamaan. Ja onhan sillä käsien ja jalkojen asemesta neljä raajaa, jotka kaikki toimivat sekä käsinä että jalkoina. Ja varsinkin ne ylemmät raajat ovat erittäin piiiiiitkät. Genetiikasta en ymmärrä mitään, mutta onhan se mahdollista ettei tuosta orangista olisi kuitenkaan kovin pitkä matka esim. ruotsalaisiin. Tai vaikka edes turkulaisiin.

Erikoinen oli myös Aasian norsu jota myös pygminorsuksi kutsutaan. Normaalia norsua huomattavasti pienempänä se on aika söpö. Väittävät että se on haarautunut intialaisesta sukulaisestaan n. 300 000 vuotta sitten ja jäänyt vähän alimittaiseksi. Tästä tuli mieleeni että selitys saattaa olla vähän suppea. Meikäläinen kun kävelee täällä melkein puoli metriä paikallisten yläpuolella niin herää epäilys että olisiko ihmisten kanssa käynyt samanlainen ”haaraantuminen” joskus ja siksi nämä aasialaiset ovat vähän ”keskenkasvuisia”.
Näitä pieniä norsuja on todella vähän jäljellä luonnonmukaisissa olosuhteissa ja siksi nekin olivat mukavia tuttavuuksia. Siellä oli myös yksi pygminorsu jolla oli varmasti parempi rytmitaju kuin Remulla. Ja tätä lausuntoa en antaisi kevyin perustein.

Sitten tutustuimme erittäin uhanalaiseen Nenäapinaan (Latinaksi Nasalis larvatus, heh). Nämä veivät kyllä sydämen mennessään. Todella rennon oloisia ja pakko myöntää, hauskan näköisiä eläimiä. Ihan kuin miesihminen istuskelisi puussa lorvimassa.
Ja katsoppas vaan!! Canonin kasvojentunnistuskin heräsi eloon ja tarkensi aina suoraan naamaan kun otin kuvia. Se taitaa olla se taika nenässä, luulen.

Yksi malesialainen tyttö pyörtyi kuumudesta ja olimme Paulan kanssa siinä vähän vilvoittelemassa ja nostelemassa tytön jalkoja vaikka olihan siinä sitä perhettäkin kymmenisen henkilöä häsäämässä. Huomasin yhden miehen ohittavan tämän näyttämön täysi vesipullo kädessään joten kipaisin lähemmäksi ja pyysin sen veden avuksi elvytystoimintaan. Kaveri antoi sen mukisematta ja tämän pyörtyneen tytön poikakaveri kiitti ensin sitä vesimiestä ja sitten minua. Ja aavistelen että kansallisuutemme oli hänelle vähän arvoitus, sillä kiitos tuli puhtaasti venäjäksi
” Spashiba”.

Malesian tiikereitä, seeproja, villikarjaa (valtavat sarvet), haukkuvia kauriita, hieman ahman oloisia aurinkokarhuja (sun bears) ja lintuja joka lähtöön. Hieno eläinpuisto ja vasta kehityksensä alkutaipaleella. Mitä tästä vielä tuleekaan.

Keskiviikkona teimme pienen kaupunkikierroksen Kota Kinabalussa ja kävimme heti aamusta näköalapaikalla joka tottelee nimeä ”Signal Hill Observatorio”

Kyseessä on pieni tasanne joka on rakennettu kaupungin keskustaa sivuavan kukkulan yläosaan. Vanhana viestimiehenä en voinut jättää tämän nimistä paikkaa väliin. Näköalat sieltä olivat hyvät joskin vähän suppeat, sillä kukkulan viereen meren puolelle jää vain niin sanottu Waterfront-alue ja hieman sitä matalaa vanhaa keskustaa.

Seuraavaksi ajoimme Sabahin osavaltion museolle. The Sabah Museum on paikka jossa esitellään tämän alueen ihmisten historiaa. Museo oli juuri niin puiseva kuin nämä yleensäkin tuppaavat olemaan mutta hienoja valokuvia Sabahin heimojen menneisyydestä siellä kuitenkin oli esillä.
Museon parasta antia oli ”Heritage Village” eli perinnekylä joka oli rakennettu museon alueelle joen ja pienen järven rannalle. Siellä oli useita Sabahin eri alueiden rakennuksia joissa sai vapaasti vierailla.
Kävimme myös museon alueella sijaitsevassa Sabahin taidemuseossa jonka näyttely oli suurelta osin samaa tasoa kuin suomalaisen ala-asteen kevätjuhlissa on esillä. Muutama hieno taulu tietysti seassa mutta suurin osa aika heikkoja esityksiä, ainakin minun mielestäni.

Torstaina kävimme kävellen katsomassa yhtä Kota Kinabalun maamerkeistä eli Atkinsonin kellotornia. Vähän yli sata vuotta vanha torni on rakennettu silloisen Jesseltonin keskustaan Mr. Atkinsonin muistoksi, sillä tämä ensimmäinen virkailija kuoli 28-vuotiaana Borneon kuumeeseen eli malariaan. Kota Kinabalu on siis ollut aikoinaan nimeltään Jesselton ja nimi on vaihdettu vasta 50-luvun lopulla Malesian itsenäistymisen yhteydessä.
Kellotornin naapurissa on vahvasti aidattu paikallinen poliisiasema. Aseman verkkoaidassa on melko selkeä kyltti jossa selostetaan kuinka alueelle tunkeilijoita kohdellaan.(kuva albumissa)

Hotellimme Hyatt Regency on osoittautunut vähän odotettua vaatimattomammaksi. Tämä maailman laajuinen hotelliketju nauttii hyvästä maineesta mutta tämä Kota Kinabalun Hyatt on aika kaukana siitä. Kulahtaneet huoneet ja huolimaton henkilökunta noin päälimmäisenä puutteena. Törkeät hinnat hotellin ravintolassa ja hissit joiden toiminnassa ei ole mitään logiikkaa edes silloin kun ne toimivat, mikä ei ole siis ihan säännöllistä. Eipä niistä hisseistä kyllä käy ilmi edes valmistaja joten taitavat olla paikallista tekoa, mikä selittääkin kaiken.

Hotelli on juuri nyt kokolailla täynnä johtuen viikonloppuna alkavista sadonkorjuun juhlista joihin koko kaupunki valmistautuu kuumeisesti. Ulkolavoja pystytellään moneen paikkaan ja onpa täällä jonkinlaiset missikisatkin. Missikandidaateista pari vietti meidän kanssamme pitkän tovin hississä eilen kun ovet eivät suostuneet sulkeutumaan. Ja eräs paikallinen täti hakkasi kiihkeästi niitä ”ovet kiinni-” ja ”ovet auki”-nappeja vuoron perään kymmeniä kertoja. Kehotin häntä sitten vähän rauhoittumaan ja niin ne ovetkin sitten lopulta menivät kiinni.

Varsinkin päivän tärkein ateria eli aamiainen on täällä erityisen surkea esitys. Meillä Sea View King-luokan (tosin ilman sitä sea viewtä) asiakkailla aamiainen tarjoillaan 13. kerroksessa kaukana rahvaasta jotka ruokailevat aulassa maan tasalla. Ja siellä yksityissalongissa meitä palvelee kolme miestarjoilijaa jotka joutaisivat kyllä muihin hommiin. Aamiaistarvikkeet ovat koko ajan lopussa ja nämä kolme avutonta kiertävät kehää ja tuovat lisää tyhjiä kuppeja pöytään.
Leivän päälle ei ole tarjolla mitään muuta kuin ylähuuli. Lämmin aamiainen koostuu yleensä isosta tyhjästä riisivelliastiasta ja jostain munanvalkuaisista kyhätyistä kohokkaista.
Onneksi edes leivät ovat hyviä sillä ne leivotaan alakerrassa omassa leipomossa.

Olen viikon aikana oppinut itse etsimään kaapeista puutuvia asioita kuten haarukoita, mehulaseja, teepusseja jne. Tänään torstaina se avuttomien ykkösmies sitten yllätti oikein kunnolla.
Olin juuri etsimässä yhdestä alakaapista teepusseja kun hän riensi kysymään että kuinka voisi auttaa. Kun kerroin että teepussit ovat lopussa, hän veti yhden ryppyisen yksilön taskustaan ja laittoi sen kädessäni olevaan kuumaa vettä täynnä olevaan kuppiin.
Taskustaan!!
Ja heti kun pääsin pöytään ja aloin vähän ”nostelemaan” sitä pussia niin siitä irtosi se narukin.
Herranjestas että olisi kiva antaa ihan virallinen palaute johonkin ja niin taidan tehdäkin.

Malesia jää ja palaamme huomenna Thaimaahan. Näin jälkiviisaana on helppo todeta että olisi pitänyt rytmittää tämä loppuosa toisin. Ehdottomasti olisi pitänyt viettää enemmän aikaa Malesiassa. Malesia on niin värikäs ja kaunis maa johon tutustumiseen ei reilu kolme viikkoa riitä alkuunkaan. Mielenkiintoiseksi tämän tekee myös väestö joka koostuu malesialaisten lisäksi intialaisista ja kiinalaisista. Näin sitä saa kosketuksen koko Aasian väestöön yhdellä kertaa. Varmuudella tulemme joskus takaisin Malesiaan.
Kasasin aikani kuluksi Malesia-videon ”Langkawi-Kuala Lumpur-Borneo”, jonka musiikista vastaa (luultavasti) joku paikallinen kiinalais-duo nimeltään Di Ke Niu Zai.

Borneo

Pasi: Borneo on erilainen. Ainakin verrattuna niihin paikkoihin joissa me olemme käyneet.
Mutta viehättävällä tavalla erilainen, ehdottomasti siis positiivisesti.
Itä-Malesian osavaltiot Sabah ja Sarawak sijaitsevat Borneolla, joka on muuten maailman kolmanneksi suurin saari. (Ne suurimat ovat tietysti Grönlanti ja Uusi-Guinea.)
Suurin osa Borneosta kuuluu Indonesialle ja pieni mutta varakas Brunei sijaitsee myös täällä. Olemme nyt siis Sabahin osavaltion pääkaupungissa, Kota Kinabalussa.
Lensimme tänne perjantaina Kuala Lumpurista ja asetuimme hotelli Hyatt Regencyyn satama-alueelle.

Aluksi tutustuimme pari päivää keskustaan kävellen ja hämmästellen. Täällä ei ole korkeita rakennuksia paitsi muutama hotelli ja hieman kauempana joitain liikerakennuksia. Talot ovat tyypillisesti 2-3 kerroksisia ja alin katutaso on täytetty liiketiloilla. Turisteja ei täällä juurikaan näe, ja sen huomaa. Meitä tuijotetaan aika häpeämättömästi ja jopa valokuvataan. Aika usein niin että joku ottaa vaikka lapsistaan tai puolisostaan valokuvan ja kuinka ollakaan tämä asettuu juuri meidän eteemme kuvattavaksi. Varsinkin seurueemme naisväki saa niin paljon katseita että emme uskalla jättää Emmaa sekunniksikaan silmistämme. Eikä edes Paulaa….

Jalkaisin täällä on vähän vaikea liikkua kun liikennevaloja joko ei ole tai sitten ne eivät toimi. Ja jos vaikka toimivatkin, kukaan niitä ei kunnioita. Sen verran on kyllä sanottava että täällä autoilijat jopa pysähtyvät antamaan tietä toisilleen ja jalankulkijoille. Tätä ihmettä ei kyllä Thaimaassa tapahtuisi, missään olosuhteissa. Ja siihen kun on jo tottunut, niin eihän sitä oikein uskalla kävellä vaikka tilaa annettaisiinkin. Tilannetta ei mitenkään helpota se, että autoilijat eivät käytä vilkkua kääntyessään.

Tässä sitä hyöritään muslimien seassa ja ollaan kiinnostuneita kulttuurista ja vaikka mistä. Ja sitten käy näin…
Ihmettelin jo Langkawilla hotellihuoneen katossa olevia vihreitä nuolia joissa lukee ”KIBLAT”. Ajattelin että ne osoittavat jotain ilmastointiputkia tai sähkömiesten jakorasioita tai jotain. Nyt täällä Borneolla sellainen kullattu nuoli jossa lukee KIBLAT on pääni vieressä liimattuna yöpöytään. Tarkistin tietysti sieltä sängyn takaa onko siellä jotain kansia tai rasioita. Ei ollut. Ja sitten sytytti!
Nuoli osoittaa luonnollisesti Mekkaan päin. Nyt on pakko tunnustaa että nolottaa.

Sunnuntaiaamuna lähdimme läheisille sunnuntaimarkkinoille. Joka sunnuntai Gaya Street suljetaan liikenteeltä ja sinne saapuu jo varhain aamuhämärässä valtavat määrät kauppiaita. Kauppiaita jotka myyvät sitten aika lailla mitä vaan. Normaalin markkinatavaran kauppiaita on luonnollisesti mukana paljon. Vaatteita, koruja, matkamuistoja, käsitöitä, hedelmiä jne. Sokeita soittajia, kerjäläisiä ja perinnemusiikin soittajia. Lisäksi tarjonta kattaa erilaisia eläimiä. Pupuja, koiranpentuja, kyyhkysiä, kananpoikia, kukkoja, sorsia, kaloja, kilpikonnia, hiiriä, kissoja. (lemmikeiksi vai syötäväksi?)
Ja kaikki myydään iloisesti sekaisin pitkin kadun vartta.

Kolme parasta myyntipistettä rankkasin seuraavasti:
Pronssia myyjälle jonka valikoimissa oli pieniä eläviä kaloja ja riisiviinaa. Ehdottoman kätevä setti. Heität vain kastikkeet ja mausteet kalojen sekaan ja välipala on valmis.
Hopeaa sille myyntikojulle joka myi kissoja ja hiiriä vierekkäin. Klassinen asetelma ja kauniisti esillä.
Kultaa ehdottomasti sille myyntipisteelle jossa myytiin vierekkäin koiranpentuja ja porkkanoita. Esillepano ei ollut kaksinen mutta valikoima oli ylivoimainen.

Monsopiadin kulttuurikylä oli sellainen kohde johon olin jo etukäteen tutustunut netin kautta ja odotin mielenkiinnolla sitä vierailua. Otimme taksin hotellin pihasta ja teimme 100 Ringittin (n. 20€) diilin menomatkasta, kahden tunnin odotuksesta ja paluumatkasta.
Paikka sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä KK:sta (slangia: Kota Kinabalu) etelään joen varrella. Joen nimeä en vajavaisista kartoistani löytänyt enkä edes netistä.
Kylä on yksityisomistuksessa eivätkä paikalliset matkatoimistot mainosta sitä juuri lainkaan. Itsekin löysin sen internetistä. Ajomatkalla en nähnyt yhtään kylttiä joka olisi ohjannut sinne ennen kuin aivan viimeisessä risteyksessä.
Sisäänpääsymaksu oli 60 RM (12 €) aikuiselta ja 25 lapselta.(nämä ovat tietysti ulkomaalaisten hintoja, paikalliset pääsevät halvemmalla)
Kylä on saanut nimensä kuuluisalta Kadazan heimon soturilta ja pääkallonmetsästäjältä Monsopiadilta. Hänen suorat jälkeläisensä 6. ja 7. sukupolvessa ovat rakentaneet tämän kylän samalla paikalle jossa Monsopiad aikoinaan eleli noin 300 vuotta sitten.
Nimensä mukaisesti kylä on muutakin kuin museo. Siellä esitellään muinaisen Kadazan-heimon kulttuuria, elämää ja asumista. Ja lähes kaikkia näitä pääsee itse myös kokeilemaan.

Esittely alkoi muutamalla tanssiesityksellä. Meitä turisteja oli paikalla vain kymmenkunta joista puolet oli kanadalaisen TV-dokumentin tekijöitä.
Kun nämä tanssijat olivat esittäneet pari tanssia, he pyysivät meitä mukaan lavalle. Koska meidän porukan ainoa tanssitaitoinen on Emma, hän lähti iloisesti hymyillen mukaan porukkaan. Ja kaikille Kanadalaisille tiedoksi: se harmaapaitainen tyttö joka tanssii sen dokumentin juontajan vieressä on Suomesta. Ja tanssii paremmin kuin se teidän juontajanne.
Viimeinen tanssiesitys oli sitten Emmallekin vähän liikaa. Soturitanssi joka päättyi puhallusputkella ja nuolilla osoitteluun. Ja kun soturi otti tähtäimeensä juuri meidän neitokaisen, tuli siitä sitten ajolähtö. Paula ja Emma poistuivat rakennuksesta ja Kazadan-soturi joutui etsimään uuden uhrin.

”House Of Skulls” eli kallotalo lienee tämän kulttuurikylän kuuluisin näyttely. Kattopalkkiin kiinnitetyt 42 aitoa ihmisen pääkalloa ovat kyllä aika vaikuttavia. Tämän suuren soturin, Monsopiadin, väitetään keränneen juuri nämä 42 pääkalloa voiton merkeikseen puolustaessaan kyläänsä rikollisilta.

Saimme henkilökohtaisen oppaan, Rosen, mukaamme kiertämään kylää ja kertomaan näistä asioista.
Keiteltiin riisiviinaa (ja vähän maisteltiinkin), soittelin kattilarumpuja, ammuimme Paulan kanssa puhallusputkella nuolia tauluun, Emma väänsi riisimyllyä niin hyvin että pyysivät Emmaa jäämään sinne kylään.
Erittäin hyvin toteutettu nähtävyys ja ehdottomasti suosittelen käyntiä jos satutte Borneolle. Ja miksikäs ette sattuisi?
Asialliset nettisivut löytyvät osoitteesta: www.monsopiad.com

Maanantaina kävimme päiväkävelyllämme tutustumassa suureen käsityöläiskeskukseen. Tämä Handicraft Centre on n. 100 metriä pitkä ja parikymmentä leveä halli joka on ängetty aivan täyteen näitä käsitöitä, koruja ja muuta turistikamaa. Käytävät ovat niin ahtaat että kulkemaan pääsee juuri ja juuri tai sivuttain. Ja tavarat roikkuvat katosta niin matalalla että minäkin vain keskimittaisena eurooppalaisena hakkasin päätäni laukkuihin ja tuulikelloihin. Ahdistava paikka ja jouduin kiirehtimään ulos etten saa jotain paniikkihäiriötä. Ja olihan siellä kuumakin.

Haimme myös kassillisen vaatteita pesulasta ja totesimme että halvalla saatiin. Hotellin pesulapalvelun hinnoilla yhden t-paidan pesu maksaa 16 RM(3,2 €). Nyt saimme vastakkaiselta puolen katua sijaitsevasta pesulasta yli kaksi kiloa paitoja ja alusvaatteita puhtaaksi yhteishintaan 7,20RM.

Lehdistökatsaus:

New Sabah Times roikkuu joka aamu kätevästi hotellihuoneen ovessa. Lehti on kaksikielinen joten siitä saa mukavasti paikallisuutisia myös englanniksi.

Rikosuutisia: Rattijuopot julkistetaan nimeltä kun tuomiot on annettu. Koska Malesian laki kieltää myymästä alkoholia muslimeille, ovat nämä ratista kärähtäneet nimistä päätellen kiinalaista alkuperää. Lauantain lehdessä oli neljän kriminaalin nimet ja tuomiot, kuukausi linnaa tai 1000 RM sakot (200€). Arvelen että kaverit lusivat kuukauden, sillä 200 € on paljon rahaa täälläpäin.
27-vuotias mies tuomittiin huumeiden hallussapidosta kuolemaan hirttämällä. Hänen hallustaan löydettiin 81g jotain mömmöä ja vaikka puolustus vetosi oikeuteen sillä, että hän ei tiennyt mitä hänelle annetussa muovipussissa oli, tuomio tuli rankemman päälle.
Tuomari ilmoitti että jos pussi oli hänen taskussaan, hänen oletetaan tietävän mitä se sisältää, joten hän ei voi lain mukaan antaa kuin kuolemanrangaistuksen. Tämä jälkimmäinen uutinen oli muuten pienempi uutinen kuin tuo ensimmäinen.

Talousuutisia: Sabahin ja Sarawakin väestö maksaa kaikesta enemmän kuin Malesian niemimaalla asuvat kansalaiset. (Tämän olemme itsekin havainneet.) Lehdessä oli taulukko josta pystyi päässälaskullakin toteamaan että hintaerot ovat noin 10 % ja enemmänkin. Malesian hallitus on nyt kuitenkin mennyt lupaamaan että ensi kuussa pääministeri vierailullaan Sabahissa tulee ilmoittamaan että hinnat tasataan emämaan hintojen kanssa samoiksi.
Nyt jos asuisin siellä mantereella olisin todella huolissani, sillä siinähän on kaksi tapaa saada hinnat samalle tasolle. Laskea näitä Itä-Malesian hintoja tai nostaa mantereen hintoja.

Paula: Lentomatka Kuala Lumpurista Borneon Kota Kinabaluun sujui hyvin ilman pahempia ruuhkia ja malesialainen jonokin jäi tällä kertaa kentällä kokematta. Lentomatka kesti 2,5 tuntia ja meni osalla meistä unten mailla.
Hotellimme sijaitsee ihan keskustan tuntumassa meren rannalla. Huoneen saimme 11. kerroksesta, josta ei ole merinäköalaa, vaan näkymänä on paikallisasutusta.

Kävimme kävellen tutustumassa kaupunkiin ja totesimme että täällä ei ole varmaan kovin paljon nähty valkoihoisia, kun joka paikassa meitä tuijotetaan ja otetaan häpeilemättä valokuvia. Miehet tuijottavat suu auki, joten tarkistin moneen kertaan että onhan housujen vetoketju kiinni eikä paidan kaula-aukko ole liian avara. Emmaa ei uskalla jättää hetkeksikään silmistä, niin paljon saa katseita ja kameroiden salamavalot vaan välkkyvät.

Lauantaina etsimme pesulan ja veimme ison kasan pyykkiä pesuun. Kävimme myös matkatoimistossa ja jouduimme kapuamaan 3. kerrokseen koska halusimme informaatiota paikallisista nähtävyyksistä. Alimmainen kerros oli ulkomaille matkustaville, keskimmäisessä olivat konttoritilat. Saimme pari kopiota retkistä, joita tehdään Sepilokiin orankeja katsomaan. Ensin täältä pitäisi mennä lentäen Sandakan kentälle ja sieltä vielä n. puolen tunnin bussimatka perille. Reissulle olisi tullut hintaa meiltä kolmelta yhteensä n. 700 euroa, joka on meille liikaa. Lisähintana reissuun olisi voinut liittää myös jokiristeilyn. Muita esitteitä emme sieltä sitten saaneetkaan, karttaa lukuun ottamatta.

Illalla kävelimme rantakatua pitkin Warisan Square ostoskeskuksen lähistölle italialaiseen ravintolaan syömään. Sielläkin syödessämme paikalliset kävivät meitä valokuvaamassa siitä ravintolan ikkunan takaa…

Aikaisin sunnuntai-aamuna kävelimme hotellin lähistöllä oleville Gaya Street markkinoille. Siellä oli aikamoinen meno ja meininki. Myytävänä oli vaikka mitä; kotieläimistä riisiviinaan. Ostimme matkamuistoksi mm. lehmännahasta tehdyn taulun ja kauniin puisen ryijyn kannattimen. Palasimme yhden mustan jätesäkin kanssa hotelliimme (paikallinen iso muovikassi) ja pidimme pienen hengähdystauon kunnes lähdimme Monsopiadin perinnekylään taksilla. Paikka oli erikoisin koskaan näkemistäni, mutta ihan ehdottomasti sitä parasta antia mitä reissuilta löytää. Menimme oppaamme Rosen johdolla taloon, jossa oli juuri alkamassa perinnetanssi-esityksiä. Saimme Pasin kanssa pienet puukipolliset riisiviinaa, Emma lasillisen tuoremehua ja istuimme katsomaan esitystä. Kaksi paria tanssi alkuun tanssin, jonka jälkeen he pyysivät meitä katsojia mukaan. Emma oli heti innokas ja meni reippaasti lavalle muiden mukana. Siellä oli (kuten myöhemmin selvisi) kanadalainen tv-ryhmä tekemässä dokumenttia tästä kylästä. Tietenkin tanssi myös kuvattiin, koska ohjelman juontaja osallistui tähän ohjelmanumeroon, Emman tanssiessa hänen vierellään.

Seuraavaksi saimme seurata erilaisia kosiskelutansseja ja viimeisenä Darling –nimisen tanssin, jota esitetään yleensä häissä. Sitten esiintymislavan valtasi sulkahattuinen soturi keihään kanssa. Tanssinsa päätteeksi hän osoitteli keihäällään vuorotellen Emmaa ja kahta muuta pikkupoikaa. Soturi lähti hiipien ensin niitä poikia kohti ja sieltä sitten lähestyi hitaasti kohti Emmaa keihäs tanassa ja tiukka katse suunnattuna tyttöömme. Emma painoi päänsä kainalooni, koska hän pelkäsi että soturi heittää keihäällä häntä. Soturi kuitenkin huomasi kyyneleet Emman silmissä ja käänsi sitten keihäänsä ja katseensa minua kohti ja murahteli kovaäänisesti tulemaan hänen luokseen. En halunnut enkä voinut edes Emman takia (onneksi). Poistuimme sieltä Emman kanssa turvaan ulko-ovelle ja se soturi valitsi uudeksi uhrikseen kanadalaisen juontajan. Siellä se iso mies tanssi lavalla, ampui puhalluskeihäällä ilmapalloja ja karjahteli soturien lailla. Ja tämän olisin joutunut itse tekemään jollei Emma olisi itkenyt. Niin ja olisin varmaan siinä kanadalaisessa dokumentti-ohjelmassakin. Siunattu Emma, äiti tarjoaa sinulle tänään niiiin ison jätski-annoksen kuin jaksat syödä.

Muut jäivät seuraamaan vielä tanssiesityksiä ja me jatkoimme matkaa eteenpäin. Kävelimme riippusillalla, mutta opas ei suositellut meitä menemään joen yli viidakkoon asti, koska siellä on paljon moskiittoja.

Tutustuimme ”kallotaloon”, jossa roikkui 42 pääkalloa katon rajassa. Seinillä oli vanhoja valokuvia kylän asukkaista ja heidän upeita päähineitään sekä muitakin asusteita oli lasivitriineissä esillä.

Saimme soitella rumpua, johon lyötiin kolme kertaa. Itse meinasin ensin kumauttaa sitä sellaisella paksulla bambun rungolla, joka sattui olemaan siinä rummun vieressä maassa. En tosin ihan ehtinyt, sillä Rose antoi nopeasti käteeni oikean palikan, sellaisen ihan pienen, mutta kyllä silläkin ääntä lähti.

Tutustuimme myös riisiviinan valmistustapaan ja Emma veivasi riisimyllyä kuin olisi sitä tehnyt ennenkin.

Soturi ilmestyi viereemme kanadalaisryhmän mukana. Hän tuli hymyillen juttelemaan kanssani ja oli pahoillaan että tanssiesitys pelästytti tyttäremme. Nyt Emmakin hymyili jo soturille, joka esitteli itsensä Loidiksi. Hän antoi Emman kokeilla puhalluskeihästä ja Emma saikin ladata sen ison pumpulipuikon näköisellä ammuksella. Emma ei kuitenkaan uskaltanut ampua eli puhaltaa sillä. Minä ja Pasi ammuimme niillä useita kertoja puussa olevaan maalitauluun ja omasta mielestä osuinkin paremmin kuin Pasi. Viimeisenä kohteena kävimme vielä alueen matkamuistomyymälässä, josta ostimme Pasille kynätelineen, joka oli tehty pääkallosta. Ei kuitenkaan aidosta. Löysin sieltä myös kauniin kudotun ryijyn siihen aamulla ostamaani telineeseen. Saimme lopuksi vielä punotut värikkäät helminauhat muistoksi käynnistä.

Taksinkuljettajamme houkutteli meitä vielä villieläinpuistoon, mutta tänään emme sille reissulle lähteneet, koska kameran muistikortit olivat täynnä. Todennäköisesti sinne kuitenkin retki tehdään lähipäivinä.

Emma:

Perjantai: Lähdettiin Kuala Lumpurista Borneon Kota Kinabalun kaupunkiin. Istuin ensimmäistä kertaa ikkunapaikalla koneessa enkä pelännyt yhtään. Käytiin kaupungilla ja ostettiin minulle mustat capri housut. Illalla käytiin syömässä italialaisessa ravintolassa, siellä oli tarjoilija-tyttö, jonka nimi oli Emma.

Sunnuntai: Mentiin taksilla ihmissyöjäkylään. Kävin tanssimassa siellä lavalla yhden tanssin. Oli siellä muitakin esiintyjiä, mutta minua ei jännittänyt yhtään. Sitten tuli soturitanssi ja minä pelkäsin sitä soturia kun se tuijotti minua. Luulin että se heittää minua keihäällä. Me lähdettiin äidin kanssa pois sieltä ja isikin tuli aika pian.

Minä sain vääntää sellaista riisimyllyä ja se oli kivaa. Rose pyysi minua jäämään sinne töihin. Se soturi tuli juttelemaan minulle ja äidille ja eikä se ollut enää yhtään pelottava kun se hymyili. Se näytti sitä keihästä ja minä sain ottaa sen käteen ja laittaa sinne panoksen. Äiti otti meistä valokuvia.