Borneo

Pasi: Borneo on erilainen. Ainakin verrattuna niihin paikkoihin joissa me olemme käyneet.
Mutta viehättävällä tavalla erilainen, ehdottomasti siis positiivisesti.
Itä-Malesian osavaltiot Sabah ja Sarawak sijaitsevat Borneolla, joka on muuten maailman kolmanneksi suurin saari. (Ne suurimat ovat tietysti Grönlanti ja Uusi-Guinea.)
Suurin osa Borneosta kuuluu Indonesialle ja pieni mutta varakas Brunei sijaitsee myös täällä. Olemme nyt siis Sabahin osavaltion pääkaupungissa, Kota Kinabalussa.
Lensimme tänne perjantaina Kuala Lumpurista ja asetuimme hotelli Hyatt Regencyyn satama-alueelle.

Aluksi tutustuimme pari päivää keskustaan kävellen ja hämmästellen. Täällä ei ole korkeita rakennuksia paitsi muutama hotelli ja hieman kauempana joitain liikerakennuksia. Talot ovat tyypillisesti 2-3 kerroksisia ja alin katutaso on täytetty liiketiloilla. Turisteja ei täällä juurikaan näe, ja sen huomaa. Meitä tuijotetaan aika häpeämättömästi ja jopa valokuvataan. Aika usein niin että joku ottaa vaikka lapsistaan tai puolisostaan valokuvan ja kuinka ollakaan tämä asettuu juuri meidän eteemme kuvattavaksi. Varsinkin seurueemme naisväki saa niin paljon katseita että emme uskalla jättää Emmaa sekunniksikaan silmistämme. Eikä edes Paulaa….

Jalkaisin täällä on vähän vaikea liikkua kun liikennevaloja joko ei ole tai sitten ne eivät toimi. Ja jos vaikka toimivatkin, kukaan niitä ei kunnioita. Sen verran on kyllä sanottava että täällä autoilijat jopa pysähtyvät antamaan tietä toisilleen ja jalankulkijoille. Tätä ihmettä ei kyllä Thaimaassa tapahtuisi, missään olosuhteissa. Ja siihen kun on jo tottunut, niin eihän sitä oikein uskalla kävellä vaikka tilaa annettaisiinkin. Tilannetta ei mitenkään helpota se, että autoilijat eivät käytä vilkkua kääntyessään.

Tässä sitä hyöritään muslimien seassa ja ollaan kiinnostuneita kulttuurista ja vaikka mistä. Ja sitten käy näin…
Ihmettelin jo Langkawilla hotellihuoneen katossa olevia vihreitä nuolia joissa lukee ”KIBLAT”. Ajattelin että ne osoittavat jotain ilmastointiputkia tai sähkömiesten jakorasioita tai jotain. Nyt täällä Borneolla sellainen kullattu nuoli jossa lukee KIBLAT on pääni vieressä liimattuna yöpöytään. Tarkistin tietysti sieltä sängyn takaa onko siellä jotain kansia tai rasioita. Ei ollut. Ja sitten sytytti!
Nuoli osoittaa luonnollisesti Mekkaan päin. Nyt on pakko tunnustaa että nolottaa.

Sunnuntaiaamuna lähdimme läheisille sunnuntaimarkkinoille. Joka sunnuntai Gaya Street suljetaan liikenteeltä ja sinne saapuu jo varhain aamuhämärässä valtavat määrät kauppiaita. Kauppiaita jotka myyvät sitten aika lailla mitä vaan. Normaalin markkinatavaran kauppiaita on luonnollisesti mukana paljon. Vaatteita, koruja, matkamuistoja, käsitöitä, hedelmiä jne. Sokeita soittajia, kerjäläisiä ja perinnemusiikin soittajia. Lisäksi tarjonta kattaa erilaisia eläimiä. Pupuja, koiranpentuja, kyyhkysiä, kananpoikia, kukkoja, sorsia, kaloja, kilpikonnia, hiiriä, kissoja. (lemmikeiksi vai syötäväksi?)
Ja kaikki myydään iloisesti sekaisin pitkin kadun vartta.

Kolme parasta myyntipistettä rankkasin seuraavasti:
Pronssia myyjälle jonka valikoimissa oli pieniä eläviä kaloja ja riisiviinaa. Ehdottoman kätevä setti. Heität vain kastikkeet ja mausteet kalojen sekaan ja välipala on valmis.
Hopeaa sille myyntikojulle joka myi kissoja ja hiiriä vierekkäin. Klassinen asetelma ja kauniisti esillä.
Kultaa ehdottomasti sille myyntipisteelle jossa myytiin vierekkäin koiranpentuja ja porkkanoita. Esillepano ei ollut kaksinen mutta valikoima oli ylivoimainen.

Monsopiadin kulttuurikylä oli sellainen kohde johon olin jo etukäteen tutustunut netin kautta ja odotin mielenkiinnolla sitä vierailua. Otimme taksin hotellin pihasta ja teimme 100 Ringittin (n. 20€) diilin menomatkasta, kahden tunnin odotuksesta ja paluumatkasta.
Paikka sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä KK:sta (slangia: Kota Kinabalu) etelään joen varrella. Joen nimeä en vajavaisista kartoistani löytänyt enkä edes netistä.
Kylä on yksityisomistuksessa eivätkä paikalliset matkatoimistot mainosta sitä juuri lainkaan. Itsekin löysin sen internetistä. Ajomatkalla en nähnyt yhtään kylttiä joka olisi ohjannut sinne ennen kuin aivan viimeisessä risteyksessä.
Sisäänpääsymaksu oli 60 RM (12 €) aikuiselta ja 25 lapselta.(nämä ovat tietysti ulkomaalaisten hintoja, paikalliset pääsevät halvemmalla)
Kylä on saanut nimensä kuuluisalta Kadazan heimon soturilta ja pääkallonmetsästäjältä Monsopiadilta. Hänen suorat jälkeläisensä 6. ja 7. sukupolvessa ovat rakentaneet tämän kylän samalla paikalle jossa Monsopiad aikoinaan eleli noin 300 vuotta sitten.
Nimensä mukaisesti kylä on muutakin kuin museo. Siellä esitellään muinaisen Kadazan-heimon kulttuuria, elämää ja asumista. Ja lähes kaikkia näitä pääsee itse myös kokeilemaan.

Esittely alkoi muutamalla tanssiesityksellä. Meitä turisteja oli paikalla vain kymmenkunta joista puolet oli kanadalaisen TV-dokumentin tekijöitä.
Kun nämä tanssijat olivat esittäneet pari tanssia, he pyysivät meitä mukaan lavalle. Koska meidän porukan ainoa tanssitaitoinen on Emma, hän lähti iloisesti hymyillen mukaan porukkaan. Ja kaikille Kanadalaisille tiedoksi: se harmaapaitainen tyttö joka tanssii sen dokumentin juontajan vieressä on Suomesta. Ja tanssii paremmin kuin se teidän juontajanne.
Viimeinen tanssiesitys oli sitten Emmallekin vähän liikaa. Soturitanssi joka päättyi puhallusputkella ja nuolilla osoitteluun. Ja kun soturi otti tähtäimeensä juuri meidän neitokaisen, tuli siitä sitten ajolähtö. Paula ja Emma poistuivat rakennuksesta ja Kazadan-soturi joutui etsimään uuden uhrin.

”House Of Skulls” eli kallotalo lienee tämän kulttuurikylän kuuluisin näyttely. Kattopalkkiin kiinnitetyt 42 aitoa ihmisen pääkalloa ovat kyllä aika vaikuttavia. Tämän suuren soturin, Monsopiadin, väitetään keränneen juuri nämä 42 pääkalloa voiton merkeikseen puolustaessaan kyläänsä rikollisilta.

Saimme henkilökohtaisen oppaan, Rosen, mukaamme kiertämään kylää ja kertomaan näistä asioista.
Keiteltiin riisiviinaa (ja vähän maisteltiinkin), soittelin kattilarumpuja, ammuimme Paulan kanssa puhallusputkella nuolia tauluun, Emma väänsi riisimyllyä niin hyvin että pyysivät Emmaa jäämään sinne kylään.
Erittäin hyvin toteutettu nähtävyys ja ehdottomasti suosittelen käyntiä jos satutte Borneolle. Ja miksikäs ette sattuisi?
Asialliset nettisivut löytyvät osoitteesta: www.monsopiad.com

Maanantaina kävimme päiväkävelyllämme tutustumassa suureen käsityöläiskeskukseen. Tämä Handicraft Centre on n. 100 metriä pitkä ja parikymmentä leveä halli joka on ängetty aivan täyteen näitä käsitöitä, koruja ja muuta turistikamaa. Käytävät ovat niin ahtaat että kulkemaan pääsee juuri ja juuri tai sivuttain. Ja tavarat roikkuvat katosta niin matalalla että minäkin vain keskimittaisena eurooppalaisena hakkasin päätäni laukkuihin ja tuulikelloihin. Ahdistava paikka ja jouduin kiirehtimään ulos etten saa jotain paniikkihäiriötä. Ja olihan siellä kuumakin.

Haimme myös kassillisen vaatteita pesulasta ja totesimme että halvalla saatiin. Hotellin pesulapalvelun hinnoilla yhden t-paidan pesu maksaa 16 RM(3,2 €). Nyt saimme vastakkaiselta puolen katua sijaitsevasta pesulasta yli kaksi kiloa paitoja ja alusvaatteita puhtaaksi yhteishintaan 7,20RM.

Lehdistökatsaus:

New Sabah Times roikkuu joka aamu kätevästi hotellihuoneen ovessa. Lehti on kaksikielinen joten siitä saa mukavasti paikallisuutisia myös englanniksi.

Rikosuutisia: Rattijuopot julkistetaan nimeltä kun tuomiot on annettu. Koska Malesian laki kieltää myymästä alkoholia muslimeille, ovat nämä ratista kärähtäneet nimistä päätellen kiinalaista alkuperää. Lauantain lehdessä oli neljän kriminaalin nimet ja tuomiot, kuukausi linnaa tai 1000 RM sakot (200€). Arvelen että kaverit lusivat kuukauden, sillä 200 € on paljon rahaa täälläpäin.
27-vuotias mies tuomittiin huumeiden hallussapidosta kuolemaan hirttämällä. Hänen hallustaan löydettiin 81g jotain mömmöä ja vaikka puolustus vetosi oikeuteen sillä, että hän ei tiennyt mitä hänelle annetussa muovipussissa oli, tuomio tuli rankemman päälle.
Tuomari ilmoitti että jos pussi oli hänen taskussaan, hänen oletetaan tietävän mitä se sisältää, joten hän ei voi lain mukaan antaa kuin kuolemanrangaistuksen. Tämä jälkimmäinen uutinen oli muuten pienempi uutinen kuin tuo ensimmäinen.

Talousuutisia: Sabahin ja Sarawakin väestö maksaa kaikesta enemmän kuin Malesian niemimaalla asuvat kansalaiset. (Tämän olemme itsekin havainneet.) Lehdessä oli taulukko josta pystyi päässälaskullakin toteamaan että hintaerot ovat noin 10 % ja enemmänkin. Malesian hallitus on nyt kuitenkin mennyt lupaamaan että ensi kuussa pääministeri vierailullaan Sabahissa tulee ilmoittamaan että hinnat tasataan emämaan hintojen kanssa samoiksi.
Nyt jos asuisin siellä mantereella olisin todella huolissani, sillä siinähän on kaksi tapaa saada hinnat samalle tasolle. Laskea näitä Itä-Malesian hintoja tai nostaa mantereen hintoja.

Paula: Lentomatka Kuala Lumpurista Borneon Kota Kinabaluun sujui hyvin ilman pahempia ruuhkia ja malesialainen jonokin jäi tällä kertaa kentällä kokematta. Lentomatka kesti 2,5 tuntia ja meni osalla meistä unten mailla.
Hotellimme sijaitsee ihan keskustan tuntumassa meren rannalla. Huoneen saimme 11. kerroksesta, josta ei ole merinäköalaa, vaan näkymänä on paikallisasutusta.

Kävimme kävellen tutustumassa kaupunkiin ja totesimme että täällä ei ole varmaan kovin paljon nähty valkoihoisia, kun joka paikassa meitä tuijotetaan ja otetaan häpeilemättä valokuvia. Miehet tuijottavat suu auki, joten tarkistin moneen kertaan että onhan housujen vetoketju kiinni eikä paidan kaula-aukko ole liian avara. Emmaa ei uskalla jättää hetkeksikään silmistä, niin paljon saa katseita ja kameroiden salamavalot vaan välkkyvät.

Lauantaina etsimme pesulan ja veimme ison kasan pyykkiä pesuun. Kävimme myös matkatoimistossa ja jouduimme kapuamaan 3. kerrokseen koska halusimme informaatiota paikallisista nähtävyyksistä. Alimmainen kerros oli ulkomaille matkustaville, keskimmäisessä olivat konttoritilat. Saimme pari kopiota retkistä, joita tehdään Sepilokiin orankeja katsomaan. Ensin täältä pitäisi mennä lentäen Sandakan kentälle ja sieltä vielä n. puolen tunnin bussimatka perille. Reissulle olisi tullut hintaa meiltä kolmelta yhteensä n. 700 euroa, joka on meille liikaa. Lisähintana reissuun olisi voinut liittää myös jokiristeilyn. Muita esitteitä emme sieltä sitten saaneetkaan, karttaa lukuun ottamatta.

Illalla kävelimme rantakatua pitkin Warisan Square ostoskeskuksen lähistölle italialaiseen ravintolaan syömään. Sielläkin syödessämme paikalliset kävivät meitä valokuvaamassa siitä ravintolan ikkunan takaa…

Aikaisin sunnuntai-aamuna kävelimme hotellin lähistöllä oleville Gaya Street markkinoille. Siellä oli aikamoinen meno ja meininki. Myytävänä oli vaikka mitä; kotieläimistä riisiviinaan. Ostimme matkamuistoksi mm. lehmännahasta tehdyn taulun ja kauniin puisen ryijyn kannattimen. Palasimme yhden mustan jätesäkin kanssa hotelliimme (paikallinen iso muovikassi) ja pidimme pienen hengähdystauon kunnes lähdimme Monsopiadin perinnekylään taksilla. Paikka oli erikoisin koskaan näkemistäni, mutta ihan ehdottomasti sitä parasta antia mitä reissuilta löytää. Menimme oppaamme Rosen johdolla taloon, jossa oli juuri alkamassa perinnetanssi-esityksiä. Saimme Pasin kanssa pienet puukipolliset riisiviinaa, Emma lasillisen tuoremehua ja istuimme katsomaan esitystä. Kaksi paria tanssi alkuun tanssin, jonka jälkeen he pyysivät meitä katsojia mukaan. Emma oli heti innokas ja meni reippaasti lavalle muiden mukana. Siellä oli (kuten myöhemmin selvisi) kanadalainen tv-ryhmä tekemässä dokumenttia tästä kylästä. Tietenkin tanssi myös kuvattiin, koska ohjelman juontaja osallistui tähän ohjelmanumeroon, Emman tanssiessa hänen vierellään.

Seuraavaksi saimme seurata erilaisia kosiskelutansseja ja viimeisenä Darling –nimisen tanssin, jota esitetään yleensä häissä. Sitten esiintymislavan valtasi sulkahattuinen soturi keihään kanssa. Tanssinsa päätteeksi hän osoitteli keihäällään vuorotellen Emmaa ja kahta muuta pikkupoikaa. Soturi lähti hiipien ensin niitä poikia kohti ja sieltä sitten lähestyi hitaasti kohti Emmaa keihäs tanassa ja tiukka katse suunnattuna tyttöömme. Emma painoi päänsä kainalooni, koska hän pelkäsi että soturi heittää keihäällä häntä. Soturi kuitenkin huomasi kyyneleet Emman silmissä ja käänsi sitten keihäänsä ja katseensa minua kohti ja murahteli kovaäänisesti tulemaan hänen luokseen. En halunnut enkä voinut edes Emman takia (onneksi). Poistuimme sieltä Emman kanssa turvaan ulko-ovelle ja se soturi valitsi uudeksi uhrikseen kanadalaisen juontajan. Siellä se iso mies tanssi lavalla, ampui puhalluskeihäällä ilmapalloja ja karjahteli soturien lailla. Ja tämän olisin joutunut itse tekemään jollei Emma olisi itkenyt. Niin ja olisin varmaan siinä kanadalaisessa dokumentti-ohjelmassakin. Siunattu Emma, äiti tarjoaa sinulle tänään niiiin ison jätski-annoksen kuin jaksat syödä.

Muut jäivät seuraamaan vielä tanssiesityksiä ja me jatkoimme matkaa eteenpäin. Kävelimme riippusillalla, mutta opas ei suositellut meitä menemään joen yli viidakkoon asti, koska siellä on paljon moskiittoja.

Tutustuimme ”kallotaloon”, jossa roikkui 42 pääkalloa katon rajassa. Seinillä oli vanhoja valokuvia kylän asukkaista ja heidän upeita päähineitään sekä muitakin asusteita oli lasivitriineissä esillä.

Saimme soitella rumpua, johon lyötiin kolme kertaa. Itse meinasin ensin kumauttaa sitä sellaisella paksulla bambun rungolla, joka sattui olemaan siinä rummun vieressä maassa. En tosin ihan ehtinyt, sillä Rose antoi nopeasti käteeni oikean palikan, sellaisen ihan pienen, mutta kyllä silläkin ääntä lähti.

Tutustuimme myös riisiviinan valmistustapaan ja Emma veivasi riisimyllyä kuin olisi sitä tehnyt ennenkin.

Soturi ilmestyi viereemme kanadalaisryhmän mukana. Hän tuli hymyillen juttelemaan kanssani ja oli pahoillaan että tanssiesitys pelästytti tyttäremme. Nyt Emmakin hymyili jo soturille, joka esitteli itsensä Loidiksi. Hän antoi Emman kokeilla puhalluskeihästä ja Emma saikin ladata sen ison pumpulipuikon näköisellä ammuksella. Emma ei kuitenkaan uskaltanut ampua eli puhaltaa sillä. Minä ja Pasi ammuimme niillä useita kertoja puussa olevaan maalitauluun ja omasta mielestä osuinkin paremmin kuin Pasi. Viimeisenä kohteena kävimme vielä alueen matkamuistomyymälässä, josta ostimme Pasille kynätelineen, joka oli tehty pääkallosta. Ei kuitenkaan aidosta. Löysin sieltä myös kauniin kudotun ryijyn siihen aamulla ostamaani telineeseen. Saimme lopuksi vielä punotut värikkäät helminauhat muistoksi käynnistä.

Taksinkuljettajamme houkutteli meitä vielä villieläinpuistoon, mutta tänään emme sille reissulle lähteneet, koska kameran muistikortit olivat täynnä. Todennäköisesti sinne kuitenkin retki tehdään lähipäivinä.

Emma:

Perjantai: Lähdettiin Kuala Lumpurista Borneon Kota Kinabalun kaupunkiin. Istuin ensimmäistä kertaa ikkunapaikalla koneessa enkä pelännyt yhtään. Käytiin kaupungilla ja ostettiin minulle mustat capri housut. Illalla käytiin syömässä italialaisessa ravintolassa, siellä oli tarjoilija-tyttö, jonka nimi oli Emma.

Sunnuntai: Mentiin taksilla ihmissyöjäkylään. Kävin tanssimassa siellä lavalla yhden tanssin. Oli siellä muitakin esiintyjiä, mutta minua ei jännittänyt yhtään. Sitten tuli soturitanssi ja minä pelkäsin sitä soturia kun se tuijotti minua. Luulin että se heittää minua keihäällä. Me lähdettiin äidin kanssa pois sieltä ja isikin tuli aika pian.

Minä sain vääntää sellaista riisimyllyä ja se oli kivaa. Rose pyysi minua jäämään sinne töihin. Se soturi tuli juttelemaan minulle ja äidille ja eikä se ollut enää yhtään pelottava kun se hymyili. Se näytti sitä keihästä ja minä sain ottaa sen käteen ja laittaa sinne panoksen. Äiti otti meistä valokuvia.