Hiljaiseloa Lantalla

Paula: Koh Lantalla olemme viettäneet hiljaiseloa. Kaksi ensimmäistä päivää olimme ainoat vieraat täällä Lanta Casuarina hotellissa. Keskityimmekin lähinnä uima-allaselämään: siis uimiseen, lepäämiseen ja lukemiseen. Pasi löysi täältä hotellin kirjastosta Sabine Kueglerin kirjoittaman elämäntarinan ”Viidakkolapsi”. Tarina kertoo saksalaisen 3-lapsisen perheen elämästä Länsi-Papuan Indonesiassa Fayu-heimon parissa. Pakko tunnustaa, että kyseessä on yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista mitä olen koskaan lukenut. Kirja taitaa matkata mukanamme kotiin, jossa se laitetaan uudelleen kiertoon.
Ensimmäisenä yönä täällä hotellissa heräsin siihen, kun ilmastointilaitteesta tuli savun hajua. Herätin taas vaihteeksi Pasin, joka ei tietenkään haistanut yhtään mitään. Toivotti minut suurin piirtein hajuaisteineni hevon kuuseen ja käänsi kylkeä unisena.
Valvoin koko yön peläten ilmastointilaitteen syttyvän palamaan ja toisaalta kun se laite ei ollut päällä, huoneessa oli tuskaisen kuuma, jopa minulla.
Aamu kuitenkin valkeni lopulta ja kokeilin heti ilmastointilaitetta, mutta nyt savun hajua ei enää tullut. Sama toistui seuraavanakin yönä, eikä Pasi tietenkään haistanut mitään. Että se oli ärsyttävä. En ymmärrä, miten ihmeessä tämä mies ei haista ihan selvää savun hajua tai yleensäkään mitään tuoksuja ja kaiken lisäksi epäilee MINUN hajuaistiani..
Päättelin tästä kuitenkin, että ilmastointilaite ei voi olla montaa tuntia päällä kerrallaan ja Pasi etsikin lopulta yöunien (siis omien) turvaamiseksi kauko-ohjaimesta jonkinlaista ajastinta, jonka saikin toimimaan, mutta minkä sähkökatkos pilasi. Täällä on nimittäin ollut joka päivä muutaman tunnin sadetta ja ukkosta (rajujakin), joskus aamulla, joskus iltapäivällä mutta yleensä öisin. Muuten ovat lämpötilat mielestäni ihan kohdillaan, varjossa n. 30 astetta ja auringossa varmaan yli 60.

Maanantaina tänne saapui Brasiliasta nuoripari. He viettivät täällä pari päivää. Tutustuimme kaimaani Paulaan uima-altaalla. Paula jutteli heidän lomareissustaan, joka alkoi olla lopuillaan. Kerroimme hänelle myös meidän matkastamme ja että viimeisiä viikkoja mekin täällä vietetään. Totesimme yhteisesti että tämä saari on kyllä aika lailla kiinni tähän aikaan vuodesta.
Olimme etukäteen suunnitelleet, että käymme lautalla joko Phuketissa, Krabilla tai Phi-Phi saarilla. Nyt eivät vain lautat tai laivat kulje mihinkään. Paula kertoi, että Krabi Townista pääsisi lautalla Phi-Phi saarille. He olivat tulleet sieltä tänne ja kuulemma Phi-Phi-saarilla oli ollut suorastaan ruuhkaa. Jäimmekin miettimään tätä yhtenä päiväretki vaihtoehtona.
Keskiviikkona vuokrasimme auton. Valkoisen (Hondan) ja lähdimme heti tutustumaan ympäristöön. Kiersimme koko saaren. Ihan ympäri ei päästy, mutta ajettiin niin pitkälle kuin tietä riitti. Totesimme saaren muistuttavan paljolti Koh Changia, mutta tämä on pienempi ja tasaisempaa maastoltaan. Tiet ovat täällä paremmassa kunnossa ja vähemmän väkeä liikenteessä, joten mikä täällä on ajellessa tai varsinkaan kyydissä istuessa.
Matkalla sattui myös ikävä tapaus. Näimme suloisia kilipukkeja tiellä ja sain niistä kivan kuvan kun ohitimme ne varovasti. Samaan aikaan näimme toisella kaistalla ison liskon ylittävän tietä ja minulla oli kamera edelleen kädessäni latausvalmiina, joten sain siitä aika hyvän kuvan. Samaan aikaan tuli vastaan sivuvaunullinen mopo, joka ajoi sen liskon päälle. Hetkeä myöhemmin kun palasimme samaa tietä takaisin, näimme ne kilipukit uudelleen. Nyt yksi niistä makasi tiellä eikä päässyt siitä ylös. Ainakin jalka oli poikki, mutta todennäköisimmin se oli halvaantunut. Peruuttelimme siitä takaisinpäin. Olisimme halunneet pysähtyä auttamaan kilipukkia jotenkin, mutta emme uskaltaneet. Onnettomuudet menevät täällä yleensä farangien syyksi ja toisaalta miten syyttömyyden selittäisi, kun emme osaa thai-kieltä ja täällä maaseudulla ei juuri puhuta englantia. Ainoa vaihtoehto oli vain poistua paikalta.
Perjantaina lähdimme aamusta autolla Krabille. Krabi on tähän asti ollut suosikkipaikkani Thaimaassa. Ja on sitä vieläkin.
Laitoin matkalla Santulle tekstiviestin että ”Wake up now, koe odottaa”. Vartin kuluttua tuli viesti, että kiva kun herätitte, hänen oma herätyksensä oli pettänyt ja nyt hän ehtii nippa nappa yliopistolle viimeisiin pääsykokeisiin. Niinpä niin, äidin vaistot….niitä ei vaan voi selittää.
Krabi on vuoristoista seutua, upeita vuorenhuippuja, merta, palmuja, sinistä taivasta, lämmintä auringonpaistetta, ihmisten kiireettömyyttä, pitkähäntäveneitä, mausteisen ruuan tuoksua. Ja vaikka mitä muuta.
Kävimme muistelemassa menneitä Krabin Ao Nang Villa -hotellin pihalla. Tarkoitus oli mennä syömään sinne. Kauan haaveilemat Tom Yam Kungit (sivumennen mainiten: parhaimmat mitä Thaimaasta löytyy), mutta hotellin ravintola oli remontissa, suojapaperit roikkuivat ikkunoissa ja kaikki pöydät oli viety pois. Valitsimme ravintolan hotellin läheltä, italialaisen, jossa söin pizzan, Emma hampurilaisen ja Pasi pitkän harkinnan jälkeen lopulta Tom Yam Kungin, joka oli kuulemma surkea esitys verrattuna naapurihotellin annokseen parin vuoden takaa. Pasi sanoi myöhemmin wc:ssä käytyään, että jos huomenna jostain päästä lentää, niin johtuu kyllä tämän ravintolan ruuasta. Oli nimittäin nähnyt sinne pyhimpään, eli keittiöön. Jäämmekin siis mielenkiinnolla odottelemaan. Ripuliahan emme tällä puolen vuoden reissulla olekaan sairastaneet.
Syömisen jälkeen katselimme paikkoja ja kiertelimme Krabin paria pääkatua edes takaisin. Ainoa mikä oli muuttunut parin vuoden aikana, oli ravintoloiden nimet ja alueen laajentuminen, lähinnä Nopparathin suuntaan. Emma kutsuu sitä rapu-paratiisiksi. Nimitys tulee siitä, kun ystävämme Pekka vietti täällä aikanaan 50. v. juhlat, niin keräsimme Nopparathin rannalta simpukoita Pekan valokuva-albumin pääkanteen.
Minä ja Emma olisimme halunneet heti jäädä sinne ja ehdotimmekin, että haetaan tavarat pois Koh Lantalta ja tullaan Krabille viikoksi tai edes pariksi päiväksi, mutta
Pasi ei tähän suostunut. Kun olemme kerran maksaneet hotellihuoneen Lantalta, niin kyllä me se siellä asutaankin.


Pasi: Ilmat suosivat mutta kovin paljon meitä turisteja ei ole niistä nauttimassa. Hotellissa oli tiistaina viikon ruuhkahuippu kun peräti kolme perhettä meidän lisäksemme oli täällä asukkaana. Keskiviikkona sitten eräs brasilialainen nuoripari lähti eteenpäin joten se siitä ruuhkasta. Brasilialaistyttö oli muuten nimeltään Paula ja muutenkin mukava ihminen, toisaalta en tunne kyllä yhtäkään tylsää Paula... Poikakaverinsa oli vähän jäykän oloinen joten hänen nimeään emme saaneet selville.
Torstaina olimmekin sitten taas hotellin ainoat asukkaat kunnes illaksi tuli yksi pariskunta joten kasvua asiakasmäärään oli n. 50 %.
Koh Lanta on tähän aikaan vuodessa käytännössä suljettu. Laivat eivät liikennöi lähisaarille, retkiveneet ovat telakalla joten snorklausreissut eivät onnistu, suurin osa ruokapaikoista on kiinni, joten ainoastaan auki olevien hotellien ravintolat ruokkivat meitä harvoja turisteja. Saladanista, saaren ”pääkaupungista” emme saaneet edes taksia joka olisi vienyt meidät hotellille, joten jouduimme turvautumaan erään kaupan myyjään. Tämä soitti tuttavansa viemään meidät takaisin nälkäisinä hotellille, sillä sieltä ei löytynyt yhtään avoinna olevaa ravintolaakaan.

Minulla on ollut tässä viikon mittaan vähän tietokoneongelmia. Sain alkuviikon blogipäivityksen kylkiäisenä hotellin nettikoneesta tikulla kannettuna omaan kannettavaani viruksen ja samalla sekunnilla kun virustorjuntani riehaantui, ilmestyi näytölle myös muurahaisia. Ihan oikeita siis. Pirun pieniä ja todella paljon.
Kahdella kädellä ryhdyin siis terminaattoriksi. Toisella päästin F-securen irti ja tappamaan sitä virusta ja toisella tapoin muurahaisia. Perkele mikä action-tuokio siitä sukenikaan ennen kuin kaikki pöpöt ja vipeltäjät oli hoideltu.
Näitä muurahaisia on muutenkin joka paikassa. Jos lasket vaikka limutölkin hetkeksi käsistäsi pöydälle se on hetkessä täynnä näitä pieniä paholaisia. Olivat pahukset tunkeutuneet avaamattoman karkkipötkylänkin sisään.
Olen asentanut yhteen hotellin nettikoneista virustorjunnan. Koska henkilökunta ei ymmärrä mistä siinä on kysymys he käyvät sammuttamassa sen koneen aina kun olen poistunut. Ja puhdistusajot jää aina kesken.
Pakkohan ne koneet on sammuttaa kun nehän vievät sähköä! Onneksi eivät ole ruiskuttaneet mitään hyönteismyrkkyjä niihin koneisiin torjuakseen nämä omituiset virukset.
Yhdessä näistä hotellin neljästä koneesta oli jonkinlainen virustorjunta joka oli mennyt vanhaksi vuonna 2550. Siinä meni tovi kunnes tajusin että Thaimaassa eletään nyt vuotta 2551 joten se virustorjunta oli jo vuoden vanha eli käytännössä täysin hyödytön.

Vuokrasimme keskiviikkona auton ja nyt se vanha paita-temppu toimi. Pistin päälleni valkoisen Dharma-paidan ja katso: pihassa seisoi valkoinen Honda Jazz!!
Päräytimme heti alkajaisiksi koko saaren ympäri ja poikittainkin pariin kertaan eikä siinä mennyt kahtakaan tuntia ja alle sata kilometriä.
Näin muutaman päivän ja yhden saarikierroksen perusteella voisin väittää että tämä Lanta muistuttaa kovasti Koh Changia, ainakin ulkoisesti. Täällä on luultavasti hiljaisempaa jopa sesongin huipullakin mutta muuten ovat aika samanlaisia. Changilla on kuitenkin kapeammat ja huonommat tiet ja korkeuserot ovat huomattavasti suurempia.

Pääsimme valitettavasti todistamaan paikallisten nuorten hurjapäiden ajoa ihan aitiopaikalta. Olimme juuri saaren itäpuolella aivan tien eteläpäässä kun näimme lauman vuohia makailemassa keskellä tietä. Kaksi isoa ja muutama pieni kilipukki. Pysäytin ja väistimme nämä eläimet, sillä nekin ovat jonkun omaisuutta ja niiden yliajo maksaa aika paljon, sillä kuoltuaan kyseessä on aina kylän paras eläin.
Sata metriä myöhemmin näimme jo kaukaa että tietä ylittää yli puolimetrinen lisko. Ja saman tien mutkan takaa tupsahti kolme nuorta ihan järjetöntä vauhtia sellaisella sivuvaunullisella ja katetulla mopolla.
Ja jyräsivät sen liskon.
Paula oli juuri ottamassa valokuvaa siitä liskosta ja saikin ikuistettua tämän tilanteen vain sekunnin osia ennen yliajoa.
Kävimme pienen matkan päässä kääntymässä sillä tie päättyi ja palatessamme liskosta ei näkynyt jälkeäkään mutta yksi niistä kilipukeista makasi keskellä tietä yliajettuna. Siltä oli mennyt takajalat huonoon kuntoon ja syylliset olivat suurella varmuudella ne samat liskontappajat. Muita ajoneuvoja kun tiellä ei näkynyt.
Emme pysähtyneet päästämää sitä kärsimyksistään kun meillä ei ollut mitään muuta siihen soveltuvaa aseistusta kuin Honda-miehen paljaat kädet eikä näin täällä toimita muutenkaan. Ja siitä olisi saattanut olla myös seurauksena se, että meitä olisi laskutettu tämän kilin yliajosta, joka olisi saattanut johtaa kansainväliseen selkkaukseen sillä syyttömänä en suostu maksamaan mistään vaikka kuinka ahdisteltaisiin. Tämä yleinen käytäntö ”farangi on aina syyllinen” ei vaan uppoa meikäläiseen.

Perjantaina lähdimme käymään Krabilla. Tai tarkemmin sanottuna Ao Nangissa. Kun ostat matkatoimistosta Krabin matkan se tarkoittaa todellisuudessa Ao Nangin kylää joka sijaitsee noin 20 kilometrin päässä itse Krabi Townista. Vietimme siellä pari viikkoa alkuvuodesta 2006 ja halusimme käydä katsomassa kuinka paikka on muuttunut. Tai ainakin kehittynyt, sillä silloin kun siellä olimme lomalla, oli tsunamista vasta vuosi ja se näkyi joka paikassa.
Lähdimme Lantalta vähän ennen kymmentä aamulla ja olimme arvioineet että vähän yli kahdessa tunnissa olisimme Ao Nangissa. Lauttojen kanssa menikin puolitoista tuntia ja liikennettä oli mantereella aika paljon, joten juuri ja juuri pääsimme alle kolmen tunnin perille.
Oli todella hienoa nähdä että Nopparat Thara Beachia oli rakennettu lisää ja että itse Ao Nangin rannat olivat puhtaat ja kirkasvetiset. Tuli ihan sellainen pieni ikävä tunne että teimme taas väärän valinnan sijoittaessamme itsemme Lantalle. Että ainakin osa tästä kahdesta viikosta olisi pitänyt viettää Ao Nangilla. Varsinkin kun kaikki paikat olivat toiminnassa ja väkeä oli juuri sopivasti eli aika vähän.

Olin kyllä jo valmiiksi tietoinen muslimiväestön suuresta osuudesta täällä etelä-thaimaassa mutta silti se vähän yllätti. Huiveja vilkkuu kuin Malesiassa ja pannumyssypäisiä vanhoja miehiä valkoisissa kaavuissaan huitelee mopoilla ympäriinsä.
Paluumatkalla Krabilta Lantalle satuimme samalle lautalle kotimatkalla olevien koululaisten kanssa. Oli aika kiva katsella niiden huivipäisten koulutyttöjen touhuja. Ja poikien häsäämistä. Ihme kun pysyivät lautalla.
Koulu-uniformut ovat täälläkin käytössä mutta vähän erilaiset kuin esim. Hua Hinin suunnalla, jossa ne ovat enempi hameita tai mustia shortseja ja kauluspaitoja. Näillä on täällä etelässä koulupukuina verkkarit. Kaikilla samanlaiset verkkarit ja tytöillä valkea huivi.
Ja ensimmäistä kertaa pistin merkille että kaikilla oli samanlainen koulureppu eli salkku.
Musta asiakirjasalkku jossa ei ollut edes kantokahvoja. Pikkupojat keksivät monenlaisia tapoja hakata sillä salkulla tyttöjä, roikuttaa sitä lautan kaiteen ulkopuolella jne. Kuinkahan monta niitä on aikojen saatossa mennyt mereen asti?


Emma: Olemme olleet viikon Koh Lantalla. Täällä on hiljaista. Täällä hotellissa ei ole ketään muuta lapsiperhettä.
Olen uinut paljon ja kerännyt simpukat rannalta.
Vuokrattiin valkoinen Honda ja ollaan ajeltu joka puolella.
Perjantaina ajettiin Krabille. Se on aina minun lempipaikka. Siellä on vietetty Pekun
50 v-synttärit. Käytiin rapuparatiisin rannalla ja Ao nang villan pihalla mutta ei menty syömään koska siellä oli remontti. Käveltiin ja katseltiin tuttuja paikkoja. Illalla tultiin takaisin Koh Lantalle.
Näin lentävän sammakon. Se lensi ravintolassa meidän pöytään. Isi huitoi sen pippuripurkilla pois.
Viime yönä näin unta että Santulle oli kasvanut iso parta. Nauroin ääneen ja äiti heräsi siihen. Et kai Santtu ole vaan kasvattanu partaa?