Villieläimiä ja muita nähtävyyksiä

Paula: Tiistaina lähdettiin jo aamusta Lok Kawin villieläinpuistoon. Ensin kävimme katsomassa erilaisia lintuja, tunnistin ainakin pöllöt ja papukaijat. Sen jälkeen menimme amfiteatteriin, jossa oli esitys juuri alkamassa. Shown aloitti kotka, joka lenteli siellä yleisön keskellä orrelta toiselle. Orsille laitettiin matoja houkutteeksi, mutta kotka odotti aina että kouluttaja poistuu orren läheltä ja vasta sitten se lähti kauniiseen liitävään lentoon. Seuraavaksi lavan valloitti Zigi, kovaääninen, töyhtötukkainen iso lintu. En tiedä mikä lintu se oli, koskaan aikaisemmin en ole sellaista nähnyt. Kaksi papukaijaa myös temppuili ja hakivat renkaita pöydältä vieden niitä pöydän toiseen päähän. Tosin ne joutuivat ottamana tempun uusiksi, kun ensimmäinen kerta epäonnistui. Linnut etsivät myös oranssia palloa kolmen eri kuvun alta ja onnistuivat totta kai…

Sitten lavan valtasi ihana punaruskea-turkkinen oranki, joka temppuili köysien varassa upeasti. Välillä se lensi kuin karusellissa ollen yleisön seassa, toinen käsi alhaalla olevia ihmisiä hipoen. Esityksen päätteeksi eläimistä sai käydä ottamassa valokuvia. Varsinkin maitotetrasta pillillä juova oranki oli varsin kuvauksellinen. Emmaa nämä esitykset pelottivat, kuinkas muutenkaan, mutta hän seurasi kuitenkin silmä kovana esityksiä. Koko shown kuulutukset tehtiin malesian kielellä, joten emme etukäteen tienneet mitä oli tulossa.

Eniten ihastuin villieläinpuiston orankeihin. Ne olivat niin suloisia roikkuessaan köysissä ja heilutellessaan itseään notkeasti puiden oksilta toisille. Yksi tuli ihan viereemme, joten sain siitä ”oikealla” videokameralla tosi hyviä otoksia. Aitaa välillämme ei ollut nimeksikään, joten tuntui että se voisi tulla aitauksesta koska tahansa pois. Metrin levyinen vallihauta oli kuitenkin välillämme, joten ehkä orankit pelkäävät vettä niin paljon etteivät yritäkään poistumista.

Nenäapinat olivat myös veikeän näköisiä, jotenkin ne näyttivät suomalaisilta talonmiehiltä, lippalakki vaan puuttui. Orankin ja nenäapinan voisin tuoda täältä kotiin tuliaisena. Miltähän ne näyttäisivät roikkuessaan meidän omenapuissa…

Emma ihastui pieniin Aasian elefantteihin, joita myös pygminorsuiksi kutsutaan. Ne heiluttivat kärsää ja nostivat jalkojaan kuin tanssien Stewie Wonderin musiikin tahtiin.

Siellä oli myös Borneon gibboneita, joilla oli lilan värinen naama ja naamaa koristi vielä valkoinen reunus kasvojen ympärillä. Karhut olivat myös kovin liikkuvaisia ja vilkkaanoloisia. Ne ravasivat koko ajan ympäri aluetta ja välillä kiipeilivät puissa. Kun myöhemmin palasimme takaisin samaa reittiä, karhut olivat päiväunilla puussa, yksi karhu hauskasti tolpan päällä maaten, jalat ulkopuolella roikkuen. Käytiin katsomassa myös seeproja. Yksi jökötti vain paikallaan tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen. Pasi kysyi minulta, että tiesinkö että kaikilla seeproilla on yksilölliset raidat, ihan kuin meillä ihmisillä on sormenjäljet. En tiennyt. Sitten Pasi sanoi nauraen, että tuolla yhdellä näyttää olevan aika yksilöllistä jotain muutakin. Niinpä näytti olevan…..

Olimme juuri katsomassa gibboneita ja saukkoja muistuttavia vesieläimiä kun yksi paikallinen tyttö pyörtyi. Tyttö kannettiin penkille istumaan ja nostettiin jalat taivasta kohti ja todennäköisesti ne paikalliset voitelivat sen otsaa Vapexilla, jota Emmakin sai Bangkokissa ensiavuksi jalan nyrjähtämiseen. Se on täällä Aasiassa ensiapu kaikkeen mahdolliseen. Yksi mies antoi Pasin pyynnöstä vesipullon ja tytön otsaa ja huulia kostuteltiin vedellä. Aika pian tämän jälkeen tyttö onneksi virkosi. Todennäköisesti kuumuus teki temppunsa ja näytti se tyttö olevan raskaanakin. Emma pelästyi tätä tapahtumaa, mutta kun kerroimme, että näin kuumassa pitää muistaa juoda paljon, muuten voi pyörtymisiä tapahtua kenelle tahansa. Pasi sai venäjänkieliset kiitokset tytön poikaystävältä tai mieheltä. Tällä kertaa meitä siis luultiin venäläisiksi. Emma halusikin heti juoda jotain ja lähdimme kohti kahvilaa. Ostimme Pasin kanssa jäätelöt, valintana oli vanilja, durian, minttusuklaa tai mango. Duriania ei edes mietitty, vaan päädyttiin tavalliseen vaniljaan. Emma halusi vain juotavaa (ettei siis pyörry). Matkalla sinne yksi vaunuja työntävä huivipäinen nainen kysyi meiltä, onko tyttärellämme Downin syndrooma. Myönsimme olevan ja kun kysyin häneltä, että kuinka hän huomasi asian, kun täällä ei juuri kukaan ole tunnistanut. Hän kertoi olevansa erityiskoulussa opettajana ja siksi hänelle tuttu asia. Esittäydyimme kaikki hänelle ja kerroimme olevamme Suomesta ja Emman olevan 17-vuotias koululainen. Minusta on kiva kun nämä uskaltautuvat juttelemaan kanssamme ja ovat kiinnostuneita meistä ja varsinkin Emmasta. Vähän harmittaa, että me jäimme sinne kahvilaan jätskiostoksille. Olisi pitänyt vaan sitkeästi kävellä naisen perässä ja kysellä enemmän paikallisesta koulunkäynnistä ja miten täällä vammaisten asioita hoidetaan. Harvoin näitä tilaisuuksia kuitenkin tulee.

Villieläinpuistossa aikaa meni reilu kaksi tuntia, jonka ajan taksinkuljettajamme lupasi meitä odotella. Se aika oli ihan minimi, varsinkin niitä orankeja ja nenäapinoita seuratessa aika menetti merkityksensä. Siis aivan ihana paikka.

Olen juuri nyt lukemassa Kaijan minulle lainaksi jättämää kirjaa ”Norsuja tiellä! Vuosi Tansaniassa”. Kirja kertoo suomalaisen villieläintutkija Olli Marttilan matkasta Tansanian kansallispuistoihin, joten villieläimet ovat nyt muutenkin mielessäni aamuin illoin.

Yö meni osaltani vähän sekavasti, kurkku tuntui karhealta ja olo kuumeiselta. Ilmankos olen palellut jo monena iltana. Jouduin nimittäin ”tuunaamaan” Pasin fleesetakista itselleni pyjamahousut kun sellaisia ei sattunut mukaan reissulle.

Keskiviikkona aamupalan jälkeen (todella surkean sellaisen), lähdettiin Sabahin museoon taksilla. Sitä ennen kävimme kuitenkin näköalapaikalla ja samalla nähtiin myös Atkinsonin kellotorni. Signal Hill Observatorysta oli hienot näköalat yli Kota Kinabalun kaupungin.

Museolla menimme ensin ”päätaloon” jossa oli kielto valokuvauksesta sekä kehotus, että laukut pitäisi viedä alakertaan säilöön. Kiltteinä ihmisinä me teimmekin niin. Näimme kuitenkin useiden henkilöiden kaivavan taskuistaan ja laukuistaan kamerat esiin kenenkään siihen puuttumatta mitenkään. Katselimme vanhoja valokuvia, lehtileikkeitä, työkaluja, astioita, soittimia, kankaita, asuja, maalauksia yms. yms.

Kävimme tietenkin paikallisessa perinnekylässä, jonne mentiin riippusiltaa pitkin. Emmakin ylitti urhoollisesti sillan, (tosin Pasi työnsi takaapäin koko ajan Jarrua eteenpäin) mutta eivät kumpikaan pitäneet yhtään siitä, kun muita ihmisiä tuli sillalla heitä vastaan. Eivät varsinkaan siitä kun heitä vastaan tuli kolme pientä lasta, jotka päättivät ohittaa toisiaan juuri siinä Emman ja Pasin kohdalla. Sillalla ei saanut olla yhtä aikaa 10 ihmistä enempää, joten ihan siinä rajoilla liikuttiin.

Kierrettiin kylässä erilaisia taloja, joissa ei ollut juuri mitään kalustusta patjoja lukuun ottamatta. Seinillä roikkui muutama wakid. Väline, jolla kannettiin aikanaan riisiä ja hedelmiä pelloilta (tällainen isokokoinen Wakid on koristeena myös hotellihuoneemme kaapin päällä).

Illalla kävimme kaupungissa syömässä ja valitsimme tänään espanjalaisen paikan, jossa oli aika kallis ruoka, mutta emme viitsineet vaihtaa paikkaa hinnaston nähtyämme. Toisaalta löytyihän sieltä Emmalle fish and ships, kuten Emma itse tilasi. Onneksi sai kuitenkin kalan lisäksi ranskalaisia perunoita eikä laivoja.

Kota Kinabalussa on tulevana viikonloppuna juhlat: Kaamatan Gawai Harvest Festival eli jonkinlaiset sadonkorjuujuhlat. Kaupunkiin on pystytetty pitkin viikkoa telttoja ja isoja skreenejä satama-alueelle. Tietenkin tällaiseen tapahtumaan kuuluvat olennaisesti missikisat, siis Miss Sadonkorjuu 2008. Ehdokkaana on 36 neitosta, jotka ovat majoittautuneet hotelliimme. Olemme matkustaneet muutaman kanssa samassa hississä ja torstaina törmäsin koko konkkaronkkaan hotellin aulassa. Neitosten kuvatkin olivat paikallisessa sanomalehdessä, joissa he näyttivät kammattuina vähintään 30-40 –vuotiailta, mutta luonnossa kaikki olivat nuoria, alle kaksikymppisiä. Sen verran he erottuivat suomalaisista missiehdokkaista, että kaikki tytöt ovat pienikokoisia ja joukkoon mahtui jopa muutama vähän tukevampikin tyttönen.

Emma:

Maanantai: Illalla käytiin hotellin ravintolassa syömässä. Ensin sain kaksi lämmintä sämpylää. Tarjoilija kävi sanomassa että joudun odottamaan ruokaa vielä 15 minuuttia. Se tarjoilija toi minulle kasviskeittoa ja sitten vielä hedelmiä. Söin vielä äidiltä nanna-leipää (naan-leipää). Sitten kun mun ruoka tuli olin jo ihan täynnä. Sinne tuli se kanadalaisryhmä syömään. Ne tunsi minut ja moikkasivat meitä kaikkia.

Tiistai:

Aamulla mentiin villieläinpuistoon. Siellä oli pygmi-elefantteja, tiikereitä, orankeja, nenäapinoita ja paljon muita. Käytiin katsomassa esitys jossa oli lintuja ja yksi oranki.
Näin kun yksi tyttö pyörtyi, sitä varten kun ei ollut muistanut juonut vettä.
Illalla pelattiin Uno ja isi voitti.

Keskiviikko:

Lähdettiin Sabahin museoon katsomaan valokuvia ja tauluja. Käytiin myös perinnekylässä johon piti mennä riippusiltaa pitkin. Minä jarrutin ja isi piti minua kädestä. Oli kuuma päivä. Hiki lensi. Oli kivaa. Isi kävi hakemassa meille vettä.
Illalla käytiin kauppakeskuksessa josta ostettiin kotiin ruokahuoneeseen pöytäliina. Käytiin syömässä ja tilasin itse oman ruuan. Fish and ships (kalaa ja laivoja). Äiti ja isi söi kanapihvit.

Pasi:

Lok Kawi Wildlife Park on melko uusi eläinpuisto. Paikka on avattu vasta talvella 2007. Uutuudestaan huolimatta se tarjoaa erinomaisen tilaisuuden tutustua Borneon uhanalaisiin villieläimiin ja muihin vähän tutumpiinkin eläimiin.

Lähdimme tänne puistoon tiistaiaamuna ja otimme hotellin pihalta taksijonosta ensimmäisen auton. Jota sattui kuljettamaan sama vanha kiinalaismies joka käytti meidät siellä Monsopiadissakin. Hänestäkin yhteensattuma oli hauska ja kun kyselin varovasti että oletko aina ensimmäisenä tuossa jonossa hän epäili että ehkä meidät on tarkoitettu hänelle vakioasiakkaiksi.
Matka kesti noin puoli tuntia ja paikka sijaitsee aika lähellä sitä Monsopiadin kulttuurikylää. Sisäänpääsymaksu koko porukalta oli vain 50 RM (10€) joka on mielestäni halpa hinta tästä huvista.

Tulimme alueelle juuri sopivasti ennen amfiteatterissa alkavaa eläinshowta. Show
alkoi muutamien isojen lintujen temppuilulla ja ensimmäisenä esiintyi merikotka. Kotka ei ollut aivan täysikasvuinen mutta komea lintu kuitenkin.
Sitten esiintyivät Hornbillit. En tiedä mitä nämä ovat suomeksi mutta isoja lintuja joilla on komea nokka ja tupsuhiukset. Näistä toinen piti hirveää mekkalaa kun ei ollut ilmeisesti tyytyväinen saamiinsa välipaloihin.

Ihmisiä täällä avoteatterissa ei aluksi ollut kuin kourallinen mutta pitkin matkaa paikka alkoi täyttyä. Jostain syystä saimme istua aivan yksiksemme, sillä meidän ympärillemme ei kukaan uskaltanut istua. Ihan kuin olisimme olleet jonkin tarttuvan taudin kynsissä.
Papukaijojen temppuilun yhteydessä saimme nähdä kuinka papukaija resetoidaan.
Kilpailu jossa Pacon ja Carlon oli määrä kiikuttaa renkaita pöydän nurkasta pieneen tappiin, meni ihan plörinäksi. Ohjaaja joutui ottamaan linnut pois pöydältä ja ”käynnistämään” ne uudelleen joka sitten jotenkin auttoikin. Papukaija taitaa olla ohjelmistoltaan aika samankaltainen kuin tavallinen kotitietokonekin. Jos kaikki jumittuu, se on vaan käynnistetään uudelleen.
Lopuksi sisään tuotiin nuori oranki. Tämä olikin esityksen varsinainen tähti. Keinuessaan ja temppuillessaan köysissä se otti välittömästi yleisönsä.
Lopuksi se istahti ohjaajan viereen pölkyn päähän ja huitaisi naamaansa kahden desin maidon ihmisten ottaessa siitä valokuvia. Minä muiden mukana.
Nämä orangit (Orangutan, malesiaksi ”metsän ihminen”) ovat geneettisesti lähinnä ihmistä muistuttavat olennot täällä maapallolla.
No, enpä tiedä tuosta. Canonin digikameran kasvojentunnistusohjelma ei ainakaan reagoinut tämän naamaan. Ja onhan sillä käsien ja jalkojen asemesta neljä raajaa, jotka kaikki toimivat sekä käsinä että jalkoina. Ja varsinkin ne ylemmät raajat ovat erittäin piiiiiitkät. Genetiikasta en ymmärrä mitään, mutta onhan se mahdollista ettei tuosta orangista olisi kuitenkaan kovin pitkä matka esim. ruotsalaisiin. Tai vaikka edes turkulaisiin.

Erikoinen oli myös Aasian norsu jota myös pygminorsuksi kutsutaan. Normaalia norsua huomattavasti pienempänä se on aika söpö. Väittävät että se on haarautunut intialaisesta sukulaisestaan n. 300 000 vuotta sitten ja jäänyt vähän alimittaiseksi. Tästä tuli mieleeni että selitys saattaa olla vähän suppea. Meikäläinen kun kävelee täällä melkein puoli metriä paikallisten yläpuolella niin herää epäilys että olisiko ihmisten kanssa käynyt samanlainen ”haaraantuminen” joskus ja siksi nämä aasialaiset ovat vähän ”keskenkasvuisia”.
Näitä pieniä norsuja on todella vähän jäljellä luonnonmukaisissa olosuhteissa ja siksi nekin olivat mukavia tuttavuuksia. Siellä oli myös yksi pygminorsu jolla oli varmasti parempi rytmitaju kuin Remulla. Ja tätä lausuntoa en antaisi kevyin perustein.

Sitten tutustuimme erittäin uhanalaiseen Nenäapinaan (Latinaksi Nasalis larvatus, heh). Nämä veivät kyllä sydämen mennessään. Todella rennon oloisia ja pakko myöntää, hauskan näköisiä eläimiä. Ihan kuin miesihminen istuskelisi puussa lorvimassa.
Ja katsoppas vaan!! Canonin kasvojentunnistuskin heräsi eloon ja tarkensi aina suoraan naamaan kun otin kuvia. Se taitaa olla se taika nenässä, luulen.

Yksi malesialainen tyttö pyörtyi kuumudesta ja olimme Paulan kanssa siinä vähän vilvoittelemassa ja nostelemassa tytön jalkoja vaikka olihan siinä sitä perhettäkin kymmenisen henkilöä häsäämässä. Huomasin yhden miehen ohittavan tämän näyttämön täysi vesipullo kädessään joten kipaisin lähemmäksi ja pyysin sen veden avuksi elvytystoimintaan. Kaveri antoi sen mukisematta ja tämän pyörtyneen tytön poikakaveri kiitti ensin sitä vesimiestä ja sitten minua. Ja aavistelen että kansallisuutemme oli hänelle vähän arvoitus, sillä kiitos tuli puhtaasti venäjäksi
” Spashiba”.

Malesian tiikereitä, seeproja, villikarjaa (valtavat sarvet), haukkuvia kauriita, hieman ahman oloisia aurinkokarhuja (sun bears) ja lintuja joka lähtöön. Hieno eläinpuisto ja vasta kehityksensä alkutaipaleella. Mitä tästä vielä tuleekaan.

Keskiviikkona teimme pienen kaupunkikierroksen Kota Kinabalussa ja kävimme heti aamusta näköalapaikalla joka tottelee nimeä ”Signal Hill Observatorio”

Kyseessä on pieni tasanne joka on rakennettu kaupungin keskustaa sivuavan kukkulan yläosaan. Vanhana viestimiehenä en voinut jättää tämän nimistä paikkaa väliin. Näköalat sieltä olivat hyvät joskin vähän suppeat, sillä kukkulan viereen meren puolelle jää vain niin sanottu Waterfront-alue ja hieman sitä matalaa vanhaa keskustaa.

Seuraavaksi ajoimme Sabahin osavaltion museolle. The Sabah Museum on paikka jossa esitellään tämän alueen ihmisten historiaa. Museo oli juuri niin puiseva kuin nämä yleensäkin tuppaavat olemaan mutta hienoja valokuvia Sabahin heimojen menneisyydestä siellä kuitenkin oli esillä.
Museon parasta antia oli ”Heritage Village” eli perinnekylä joka oli rakennettu museon alueelle joen ja pienen järven rannalle. Siellä oli useita Sabahin eri alueiden rakennuksia joissa sai vapaasti vierailla.
Kävimme myös museon alueella sijaitsevassa Sabahin taidemuseossa jonka näyttely oli suurelta osin samaa tasoa kuin suomalaisen ala-asteen kevätjuhlissa on esillä. Muutama hieno taulu tietysti seassa mutta suurin osa aika heikkoja esityksiä, ainakin minun mielestäni.

Torstaina kävimme kävellen katsomassa yhtä Kota Kinabalun maamerkeistä eli Atkinsonin kellotornia. Vähän yli sata vuotta vanha torni on rakennettu silloisen Jesseltonin keskustaan Mr. Atkinsonin muistoksi, sillä tämä ensimmäinen virkailija kuoli 28-vuotiaana Borneon kuumeeseen eli malariaan. Kota Kinabalu on siis ollut aikoinaan nimeltään Jesselton ja nimi on vaihdettu vasta 50-luvun lopulla Malesian itsenäistymisen yhteydessä.
Kellotornin naapurissa on vahvasti aidattu paikallinen poliisiasema. Aseman verkkoaidassa on melko selkeä kyltti jossa selostetaan kuinka alueelle tunkeilijoita kohdellaan.(kuva albumissa)

Hotellimme Hyatt Regency on osoittautunut vähän odotettua vaatimattomammaksi. Tämä maailman laajuinen hotelliketju nauttii hyvästä maineesta mutta tämä Kota Kinabalun Hyatt on aika kaukana siitä. Kulahtaneet huoneet ja huolimaton henkilökunta noin päälimmäisenä puutteena. Törkeät hinnat hotellin ravintolassa ja hissit joiden toiminnassa ei ole mitään logiikkaa edes silloin kun ne toimivat, mikä ei ole siis ihan säännöllistä. Eipä niistä hisseistä kyllä käy ilmi edes valmistaja joten taitavat olla paikallista tekoa, mikä selittääkin kaiken.

Hotelli on juuri nyt kokolailla täynnä johtuen viikonloppuna alkavista sadonkorjuun juhlista joihin koko kaupunki valmistautuu kuumeisesti. Ulkolavoja pystytellään moneen paikkaan ja onpa täällä jonkinlaiset missikisatkin. Missikandidaateista pari vietti meidän kanssamme pitkän tovin hississä eilen kun ovet eivät suostuneet sulkeutumaan. Ja eräs paikallinen täti hakkasi kiihkeästi niitä ”ovet kiinni-” ja ”ovet auki”-nappeja vuoron perään kymmeniä kertoja. Kehotin häntä sitten vähän rauhoittumaan ja niin ne ovetkin sitten lopulta menivät kiinni.

Varsinkin päivän tärkein ateria eli aamiainen on täällä erityisen surkea esitys. Meillä Sea View King-luokan (tosin ilman sitä sea viewtä) asiakkailla aamiainen tarjoillaan 13. kerroksessa kaukana rahvaasta jotka ruokailevat aulassa maan tasalla. Ja siellä yksityissalongissa meitä palvelee kolme miestarjoilijaa jotka joutaisivat kyllä muihin hommiin. Aamiaistarvikkeet ovat koko ajan lopussa ja nämä kolme avutonta kiertävät kehää ja tuovat lisää tyhjiä kuppeja pöytään.
Leivän päälle ei ole tarjolla mitään muuta kuin ylähuuli. Lämmin aamiainen koostuu yleensä isosta tyhjästä riisivelliastiasta ja jostain munanvalkuaisista kyhätyistä kohokkaista.
Onneksi edes leivät ovat hyviä sillä ne leivotaan alakerrassa omassa leipomossa.

Olen viikon aikana oppinut itse etsimään kaapeista puutuvia asioita kuten haarukoita, mehulaseja, teepusseja jne. Tänään torstaina se avuttomien ykkösmies sitten yllätti oikein kunnolla.
Olin juuri etsimässä yhdestä alakaapista teepusseja kun hän riensi kysymään että kuinka voisi auttaa. Kun kerroin että teepussit ovat lopussa, hän veti yhden ryppyisen yksilön taskustaan ja laittoi sen kädessäni olevaan kuumaa vettä täynnä olevaan kuppiin.
Taskustaan!!
Ja heti kun pääsin pöytään ja aloin vähän ”nostelemaan” sitä pussia niin siitä irtosi se narukin.
Herranjestas että olisi kiva antaa ihan virallinen palaute johonkin ja niin taidan tehdäkin.

Malesia jää ja palaamme huomenna Thaimaahan. Näin jälkiviisaana on helppo todeta että olisi pitänyt rytmittää tämä loppuosa toisin. Ehdottomasti olisi pitänyt viettää enemmän aikaa Malesiassa. Malesia on niin värikäs ja kaunis maa johon tutustumiseen ei reilu kolme viikkoa riitä alkuunkaan. Mielenkiintoiseksi tämän tekee myös väestö joka koostuu malesialaisten lisäksi intialaisista ja kiinalaisista. Näin sitä saa kosketuksen koko Aasian väestöön yhdellä kertaa. Varmuudella tulemme joskus takaisin Malesiaan.
Kasasin aikani kuluksi Malesia-videon ”Langkawi-Kuala Lumpur-Borneo”, jonka musiikista vastaa (luultavasti) joku paikallinen kiinalais-duo nimeltään Di Ke Niu Zai.

Borneo

Pasi: Borneo on erilainen. Ainakin verrattuna niihin paikkoihin joissa me olemme käyneet.
Mutta viehättävällä tavalla erilainen, ehdottomasti siis positiivisesti.
Itä-Malesian osavaltiot Sabah ja Sarawak sijaitsevat Borneolla, joka on muuten maailman kolmanneksi suurin saari. (Ne suurimat ovat tietysti Grönlanti ja Uusi-Guinea.)
Suurin osa Borneosta kuuluu Indonesialle ja pieni mutta varakas Brunei sijaitsee myös täällä. Olemme nyt siis Sabahin osavaltion pääkaupungissa, Kota Kinabalussa.
Lensimme tänne perjantaina Kuala Lumpurista ja asetuimme hotelli Hyatt Regencyyn satama-alueelle.

Aluksi tutustuimme pari päivää keskustaan kävellen ja hämmästellen. Täällä ei ole korkeita rakennuksia paitsi muutama hotelli ja hieman kauempana joitain liikerakennuksia. Talot ovat tyypillisesti 2-3 kerroksisia ja alin katutaso on täytetty liiketiloilla. Turisteja ei täällä juurikaan näe, ja sen huomaa. Meitä tuijotetaan aika häpeämättömästi ja jopa valokuvataan. Aika usein niin että joku ottaa vaikka lapsistaan tai puolisostaan valokuvan ja kuinka ollakaan tämä asettuu juuri meidän eteemme kuvattavaksi. Varsinkin seurueemme naisväki saa niin paljon katseita että emme uskalla jättää Emmaa sekunniksikaan silmistämme. Eikä edes Paulaa….

Jalkaisin täällä on vähän vaikea liikkua kun liikennevaloja joko ei ole tai sitten ne eivät toimi. Ja jos vaikka toimivatkin, kukaan niitä ei kunnioita. Sen verran on kyllä sanottava että täällä autoilijat jopa pysähtyvät antamaan tietä toisilleen ja jalankulkijoille. Tätä ihmettä ei kyllä Thaimaassa tapahtuisi, missään olosuhteissa. Ja siihen kun on jo tottunut, niin eihän sitä oikein uskalla kävellä vaikka tilaa annettaisiinkin. Tilannetta ei mitenkään helpota se, että autoilijat eivät käytä vilkkua kääntyessään.

Tässä sitä hyöritään muslimien seassa ja ollaan kiinnostuneita kulttuurista ja vaikka mistä. Ja sitten käy näin…
Ihmettelin jo Langkawilla hotellihuoneen katossa olevia vihreitä nuolia joissa lukee ”KIBLAT”. Ajattelin että ne osoittavat jotain ilmastointiputkia tai sähkömiesten jakorasioita tai jotain. Nyt täällä Borneolla sellainen kullattu nuoli jossa lukee KIBLAT on pääni vieressä liimattuna yöpöytään. Tarkistin tietysti sieltä sängyn takaa onko siellä jotain kansia tai rasioita. Ei ollut. Ja sitten sytytti!
Nuoli osoittaa luonnollisesti Mekkaan päin. Nyt on pakko tunnustaa että nolottaa.

Sunnuntaiaamuna lähdimme läheisille sunnuntaimarkkinoille. Joka sunnuntai Gaya Street suljetaan liikenteeltä ja sinne saapuu jo varhain aamuhämärässä valtavat määrät kauppiaita. Kauppiaita jotka myyvät sitten aika lailla mitä vaan. Normaalin markkinatavaran kauppiaita on luonnollisesti mukana paljon. Vaatteita, koruja, matkamuistoja, käsitöitä, hedelmiä jne. Sokeita soittajia, kerjäläisiä ja perinnemusiikin soittajia. Lisäksi tarjonta kattaa erilaisia eläimiä. Pupuja, koiranpentuja, kyyhkysiä, kananpoikia, kukkoja, sorsia, kaloja, kilpikonnia, hiiriä, kissoja. (lemmikeiksi vai syötäväksi?)
Ja kaikki myydään iloisesti sekaisin pitkin kadun vartta.

Kolme parasta myyntipistettä rankkasin seuraavasti:
Pronssia myyjälle jonka valikoimissa oli pieniä eläviä kaloja ja riisiviinaa. Ehdottoman kätevä setti. Heität vain kastikkeet ja mausteet kalojen sekaan ja välipala on valmis.
Hopeaa sille myyntikojulle joka myi kissoja ja hiiriä vierekkäin. Klassinen asetelma ja kauniisti esillä.
Kultaa ehdottomasti sille myyntipisteelle jossa myytiin vierekkäin koiranpentuja ja porkkanoita. Esillepano ei ollut kaksinen mutta valikoima oli ylivoimainen.

Monsopiadin kulttuurikylä oli sellainen kohde johon olin jo etukäteen tutustunut netin kautta ja odotin mielenkiinnolla sitä vierailua. Otimme taksin hotellin pihasta ja teimme 100 Ringittin (n. 20€) diilin menomatkasta, kahden tunnin odotuksesta ja paluumatkasta.
Paikka sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä KK:sta (slangia: Kota Kinabalu) etelään joen varrella. Joen nimeä en vajavaisista kartoistani löytänyt enkä edes netistä.
Kylä on yksityisomistuksessa eivätkä paikalliset matkatoimistot mainosta sitä juuri lainkaan. Itsekin löysin sen internetistä. Ajomatkalla en nähnyt yhtään kylttiä joka olisi ohjannut sinne ennen kuin aivan viimeisessä risteyksessä.
Sisäänpääsymaksu oli 60 RM (12 €) aikuiselta ja 25 lapselta.(nämä ovat tietysti ulkomaalaisten hintoja, paikalliset pääsevät halvemmalla)
Kylä on saanut nimensä kuuluisalta Kadazan heimon soturilta ja pääkallonmetsästäjältä Monsopiadilta. Hänen suorat jälkeläisensä 6. ja 7. sukupolvessa ovat rakentaneet tämän kylän samalla paikalle jossa Monsopiad aikoinaan eleli noin 300 vuotta sitten.
Nimensä mukaisesti kylä on muutakin kuin museo. Siellä esitellään muinaisen Kadazan-heimon kulttuuria, elämää ja asumista. Ja lähes kaikkia näitä pääsee itse myös kokeilemaan.

Esittely alkoi muutamalla tanssiesityksellä. Meitä turisteja oli paikalla vain kymmenkunta joista puolet oli kanadalaisen TV-dokumentin tekijöitä.
Kun nämä tanssijat olivat esittäneet pari tanssia, he pyysivät meitä mukaan lavalle. Koska meidän porukan ainoa tanssitaitoinen on Emma, hän lähti iloisesti hymyillen mukaan porukkaan. Ja kaikille Kanadalaisille tiedoksi: se harmaapaitainen tyttö joka tanssii sen dokumentin juontajan vieressä on Suomesta. Ja tanssii paremmin kuin se teidän juontajanne.
Viimeinen tanssiesitys oli sitten Emmallekin vähän liikaa. Soturitanssi joka päättyi puhallusputkella ja nuolilla osoitteluun. Ja kun soturi otti tähtäimeensä juuri meidän neitokaisen, tuli siitä sitten ajolähtö. Paula ja Emma poistuivat rakennuksesta ja Kazadan-soturi joutui etsimään uuden uhrin.

”House Of Skulls” eli kallotalo lienee tämän kulttuurikylän kuuluisin näyttely. Kattopalkkiin kiinnitetyt 42 aitoa ihmisen pääkalloa ovat kyllä aika vaikuttavia. Tämän suuren soturin, Monsopiadin, väitetään keränneen juuri nämä 42 pääkalloa voiton merkeikseen puolustaessaan kyläänsä rikollisilta.

Saimme henkilökohtaisen oppaan, Rosen, mukaamme kiertämään kylää ja kertomaan näistä asioista.
Keiteltiin riisiviinaa (ja vähän maisteltiinkin), soittelin kattilarumpuja, ammuimme Paulan kanssa puhallusputkella nuolia tauluun, Emma väänsi riisimyllyä niin hyvin että pyysivät Emmaa jäämään sinne kylään.
Erittäin hyvin toteutettu nähtävyys ja ehdottomasti suosittelen käyntiä jos satutte Borneolle. Ja miksikäs ette sattuisi?
Asialliset nettisivut löytyvät osoitteesta: www.monsopiad.com

Maanantaina kävimme päiväkävelyllämme tutustumassa suureen käsityöläiskeskukseen. Tämä Handicraft Centre on n. 100 metriä pitkä ja parikymmentä leveä halli joka on ängetty aivan täyteen näitä käsitöitä, koruja ja muuta turistikamaa. Käytävät ovat niin ahtaat että kulkemaan pääsee juuri ja juuri tai sivuttain. Ja tavarat roikkuvat katosta niin matalalla että minäkin vain keskimittaisena eurooppalaisena hakkasin päätäni laukkuihin ja tuulikelloihin. Ahdistava paikka ja jouduin kiirehtimään ulos etten saa jotain paniikkihäiriötä. Ja olihan siellä kuumakin.

Haimme myös kassillisen vaatteita pesulasta ja totesimme että halvalla saatiin. Hotellin pesulapalvelun hinnoilla yhden t-paidan pesu maksaa 16 RM(3,2 €). Nyt saimme vastakkaiselta puolen katua sijaitsevasta pesulasta yli kaksi kiloa paitoja ja alusvaatteita puhtaaksi yhteishintaan 7,20RM.

Lehdistökatsaus:

New Sabah Times roikkuu joka aamu kätevästi hotellihuoneen ovessa. Lehti on kaksikielinen joten siitä saa mukavasti paikallisuutisia myös englanniksi.

Rikosuutisia: Rattijuopot julkistetaan nimeltä kun tuomiot on annettu. Koska Malesian laki kieltää myymästä alkoholia muslimeille, ovat nämä ratista kärähtäneet nimistä päätellen kiinalaista alkuperää. Lauantain lehdessä oli neljän kriminaalin nimet ja tuomiot, kuukausi linnaa tai 1000 RM sakot (200€). Arvelen että kaverit lusivat kuukauden, sillä 200 € on paljon rahaa täälläpäin.
27-vuotias mies tuomittiin huumeiden hallussapidosta kuolemaan hirttämällä. Hänen hallustaan löydettiin 81g jotain mömmöä ja vaikka puolustus vetosi oikeuteen sillä, että hän ei tiennyt mitä hänelle annetussa muovipussissa oli, tuomio tuli rankemman päälle.
Tuomari ilmoitti että jos pussi oli hänen taskussaan, hänen oletetaan tietävän mitä se sisältää, joten hän ei voi lain mukaan antaa kuin kuolemanrangaistuksen. Tämä jälkimmäinen uutinen oli muuten pienempi uutinen kuin tuo ensimmäinen.

Talousuutisia: Sabahin ja Sarawakin väestö maksaa kaikesta enemmän kuin Malesian niemimaalla asuvat kansalaiset. (Tämän olemme itsekin havainneet.) Lehdessä oli taulukko josta pystyi päässälaskullakin toteamaan että hintaerot ovat noin 10 % ja enemmänkin. Malesian hallitus on nyt kuitenkin mennyt lupaamaan että ensi kuussa pääministeri vierailullaan Sabahissa tulee ilmoittamaan että hinnat tasataan emämaan hintojen kanssa samoiksi.
Nyt jos asuisin siellä mantereella olisin todella huolissani, sillä siinähän on kaksi tapaa saada hinnat samalle tasolle. Laskea näitä Itä-Malesian hintoja tai nostaa mantereen hintoja.

Paula: Lentomatka Kuala Lumpurista Borneon Kota Kinabaluun sujui hyvin ilman pahempia ruuhkia ja malesialainen jonokin jäi tällä kertaa kentällä kokematta. Lentomatka kesti 2,5 tuntia ja meni osalla meistä unten mailla.
Hotellimme sijaitsee ihan keskustan tuntumassa meren rannalla. Huoneen saimme 11. kerroksesta, josta ei ole merinäköalaa, vaan näkymänä on paikallisasutusta.

Kävimme kävellen tutustumassa kaupunkiin ja totesimme että täällä ei ole varmaan kovin paljon nähty valkoihoisia, kun joka paikassa meitä tuijotetaan ja otetaan häpeilemättä valokuvia. Miehet tuijottavat suu auki, joten tarkistin moneen kertaan että onhan housujen vetoketju kiinni eikä paidan kaula-aukko ole liian avara. Emmaa ei uskalla jättää hetkeksikään silmistä, niin paljon saa katseita ja kameroiden salamavalot vaan välkkyvät.

Lauantaina etsimme pesulan ja veimme ison kasan pyykkiä pesuun. Kävimme myös matkatoimistossa ja jouduimme kapuamaan 3. kerrokseen koska halusimme informaatiota paikallisista nähtävyyksistä. Alimmainen kerros oli ulkomaille matkustaville, keskimmäisessä olivat konttoritilat. Saimme pari kopiota retkistä, joita tehdään Sepilokiin orankeja katsomaan. Ensin täältä pitäisi mennä lentäen Sandakan kentälle ja sieltä vielä n. puolen tunnin bussimatka perille. Reissulle olisi tullut hintaa meiltä kolmelta yhteensä n. 700 euroa, joka on meille liikaa. Lisähintana reissuun olisi voinut liittää myös jokiristeilyn. Muita esitteitä emme sieltä sitten saaneetkaan, karttaa lukuun ottamatta.

Illalla kävelimme rantakatua pitkin Warisan Square ostoskeskuksen lähistölle italialaiseen ravintolaan syömään. Sielläkin syödessämme paikalliset kävivät meitä valokuvaamassa siitä ravintolan ikkunan takaa…

Aikaisin sunnuntai-aamuna kävelimme hotellin lähistöllä oleville Gaya Street markkinoille. Siellä oli aikamoinen meno ja meininki. Myytävänä oli vaikka mitä; kotieläimistä riisiviinaan. Ostimme matkamuistoksi mm. lehmännahasta tehdyn taulun ja kauniin puisen ryijyn kannattimen. Palasimme yhden mustan jätesäkin kanssa hotelliimme (paikallinen iso muovikassi) ja pidimme pienen hengähdystauon kunnes lähdimme Monsopiadin perinnekylään taksilla. Paikka oli erikoisin koskaan näkemistäni, mutta ihan ehdottomasti sitä parasta antia mitä reissuilta löytää. Menimme oppaamme Rosen johdolla taloon, jossa oli juuri alkamassa perinnetanssi-esityksiä. Saimme Pasin kanssa pienet puukipolliset riisiviinaa, Emma lasillisen tuoremehua ja istuimme katsomaan esitystä. Kaksi paria tanssi alkuun tanssin, jonka jälkeen he pyysivät meitä katsojia mukaan. Emma oli heti innokas ja meni reippaasti lavalle muiden mukana. Siellä oli (kuten myöhemmin selvisi) kanadalainen tv-ryhmä tekemässä dokumenttia tästä kylästä. Tietenkin tanssi myös kuvattiin, koska ohjelman juontaja osallistui tähän ohjelmanumeroon, Emman tanssiessa hänen vierellään.

Seuraavaksi saimme seurata erilaisia kosiskelutansseja ja viimeisenä Darling –nimisen tanssin, jota esitetään yleensä häissä. Sitten esiintymislavan valtasi sulkahattuinen soturi keihään kanssa. Tanssinsa päätteeksi hän osoitteli keihäällään vuorotellen Emmaa ja kahta muuta pikkupoikaa. Soturi lähti hiipien ensin niitä poikia kohti ja sieltä sitten lähestyi hitaasti kohti Emmaa keihäs tanassa ja tiukka katse suunnattuna tyttöömme. Emma painoi päänsä kainalooni, koska hän pelkäsi että soturi heittää keihäällä häntä. Soturi kuitenkin huomasi kyyneleet Emman silmissä ja käänsi sitten keihäänsä ja katseensa minua kohti ja murahteli kovaäänisesti tulemaan hänen luokseen. En halunnut enkä voinut edes Emman takia (onneksi). Poistuimme sieltä Emman kanssa turvaan ulko-ovelle ja se soturi valitsi uudeksi uhrikseen kanadalaisen juontajan. Siellä se iso mies tanssi lavalla, ampui puhalluskeihäällä ilmapalloja ja karjahteli soturien lailla. Ja tämän olisin joutunut itse tekemään jollei Emma olisi itkenyt. Niin ja olisin varmaan siinä kanadalaisessa dokumentti-ohjelmassakin. Siunattu Emma, äiti tarjoaa sinulle tänään niiiin ison jätski-annoksen kuin jaksat syödä.

Muut jäivät seuraamaan vielä tanssiesityksiä ja me jatkoimme matkaa eteenpäin. Kävelimme riippusillalla, mutta opas ei suositellut meitä menemään joen yli viidakkoon asti, koska siellä on paljon moskiittoja.

Tutustuimme ”kallotaloon”, jossa roikkui 42 pääkalloa katon rajassa. Seinillä oli vanhoja valokuvia kylän asukkaista ja heidän upeita päähineitään sekä muitakin asusteita oli lasivitriineissä esillä.

Saimme soitella rumpua, johon lyötiin kolme kertaa. Itse meinasin ensin kumauttaa sitä sellaisella paksulla bambun rungolla, joka sattui olemaan siinä rummun vieressä maassa. En tosin ihan ehtinyt, sillä Rose antoi nopeasti käteeni oikean palikan, sellaisen ihan pienen, mutta kyllä silläkin ääntä lähti.

Tutustuimme myös riisiviinan valmistustapaan ja Emma veivasi riisimyllyä kuin olisi sitä tehnyt ennenkin.

Soturi ilmestyi viereemme kanadalaisryhmän mukana. Hän tuli hymyillen juttelemaan kanssani ja oli pahoillaan että tanssiesitys pelästytti tyttäremme. Nyt Emmakin hymyili jo soturille, joka esitteli itsensä Loidiksi. Hän antoi Emman kokeilla puhalluskeihästä ja Emma saikin ladata sen ison pumpulipuikon näköisellä ammuksella. Emma ei kuitenkaan uskaltanut ampua eli puhaltaa sillä. Minä ja Pasi ammuimme niillä useita kertoja puussa olevaan maalitauluun ja omasta mielestä osuinkin paremmin kuin Pasi. Viimeisenä kohteena kävimme vielä alueen matkamuistomyymälässä, josta ostimme Pasille kynätelineen, joka oli tehty pääkallosta. Ei kuitenkaan aidosta. Löysin sieltä myös kauniin kudotun ryijyn siihen aamulla ostamaani telineeseen. Saimme lopuksi vielä punotut värikkäät helminauhat muistoksi käynnistä.

Taksinkuljettajamme houkutteli meitä vielä villieläinpuistoon, mutta tänään emme sille reissulle lähteneet, koska kameran muistikortit olivat täynnä. Todennäköisesti sinne kuitenkin retki tehdään lähipäivinä.

Emma:

Perjantai: Lähdettiin Kuala Lumpurista Borneon Kota Kinabalun kaupunkiin. Istuin ensimmäistä kertaa ikkunapaikalla koneessa enkä pelännyt yhtään. Käytiin kaupungilla ja ostettiin minulle mustat capri housut. Illalla käytiin syömässä italialaisessa ravintolassa, siellä oli tarjoilija-tyttö, jonka nimi oli Emma.

Sunnuntai: Mentiin taksilla ihmissyöjäkylään. Kävin tanssimassa siellä lavalla yhden tanssin. Oli siellä muitakin esiintyjiä, mutta minua ei jännittänyt yhtään. Sitten tuli soturitanssi ja minä pelkäsin sitä soturia kun se tuijotti minua. Luulin että se heittää minua keihäällä. Me lähdettiin äidin kanssa pois sieltä ja isikin tuli aika pian.

Minä sain vääntää sellaista riisimyllyä ja se oli kivaa. Rose pyysi minua jäämään sinne töihin. Se soturi tuli juttelemaan minulle ja äidille ja eikä se ollut enää yhtään pelottava kun se hymyili. Se näytti sitä keihästä ja minä sain ottaa sen käteen ja laittaa sinne panoksen. Äiti otti meistä valokuvia.

Kuala Lumpur

Paula: Kolme päivää Kuala Lumpurissa on ollut aika rankka kokemus, varsinkin jaloille. Niin paljon on kävelty ja kierretty kaupunkia. Tiistaina kävelimme keskustaan ja eksyimmekin muutamaan kertaan kun meillä ei ollut kunnollista karttaa. Päätettiin lopulta vaan kävellä sinne tänne ja poikettiin lopulta yhteen suureen ostoskeskukseen, Lot 10. Sehän se vasta sekava olikin. Joka kulmasta lähti käytäviä eri suuntiin ja samantyyppisiä kauppoja, joita ei juuri toisistaan erottanut. Pasi, joka mainostaa aina hyvää suuntavaistoaan oli ihan hukassa ja käytettiin varmaan tunti siihen että pääsisimme ulos omin neuvoin sieltä kompleksista. Lopulta kävin kysymässä neuvoa yhdeltä myyjältä, joka opasti kävelemään eteenpäin. Ja löytyihän uloskäynti viimein, mutta tultiin Piccolo Galleria ostoskeskuksesta ulos ja tultiin taksilla hotellille.

Illalla lähdettiin syömään kaksoistorneille. Tornit olivat vaikuttava näky komeassa valaistuksessa eikä ympäristökään ollut yhtään hullumpi. Kauneimmat koskaan näkemäni suihkulähteet komistivat pihaa. Emma ryntäsi juosten suihkulähteille ja niitä ihailtiinkin pitkään ja otettiin valokuvia sekä videota.
Torneista on kuusi alimmaista kerrosta varattu erilaisille kaupoille ja katselimme vain niiden näyteikkunoita. Armanin, Pradan, Vuittonin yms, joihin emme uskaltautuneet sisään.

Aamulla Pasi lähti hakemaan aamiaiskuponkeja respasta. Lupasimme tulla pian perässä kunhan saisimme kaikki aamuhommat tehtyä. Lopulta mentiin Emman kanssa hissiin ja mietin että mikä ihmeen kerros se aula oli. Painoin ykköseen. Väärä valinta. Seuraavaksi painoin G-nappulaa, väärä valinta, oltiin kellarissa. Sitten painoin 3:n, väärin, taas huoneita. Painoin sitten 5:n ja sieltä tuli yksi pariskunta samaan hissiin ja mies kertoi että he menisivät respaan, joten hän painoi G-nappulaa laitettuaan ensin hotellinhuoneen kortin hissin lukulaitteeseen. Mielessäni ajattelin, että siinähän painat, kellariin joudutaan. Mutta olin tyytyväinen että meitä on sitten muitakin ihan hukassa. Yllätys, yllätys: päädyttiinkin aulaan. Miten ihmeessä????? Sitten tajusin että meillä ei ollut huoneen korttia, joka piti laittaa sinne tunnistelaitteeseen. Tosin Pasi sanoi ettei sitä tarvita kun tullaan alas. Mutta on varmaan väärässä, koska muutenhan olisimme päässeet oikeaan paikkaan.

Emma suostui viimein hiusten lyhentämiseen, jotka ovat vähän kärsineet auringosta ja merivedestä. Joten mentiin aamupäivällä taksilla Time Square ostoskeskuksessa parturiin. Lyhennys maksoi 40 ringittiä eli 8 euroa sisältäen myös pesun. Olimme tyytyväisiä lopputulokseen ja varsinkin hintaan.

Siellä sattui myös hauska tapaus (minun mielestäni). Ohitimme juuri jotain kampaamon näköistä liikettä kun yksi naisista syöksyi ulos sieltä esite kädessään Pasin perään huudellen että he voivat auttaa häntä. Heillä on kaljuuntumiseen oiva tuote. Hierontalaitteella hierotaan jotain yrttivoidetta päähän, joka auttaa hiuksia kasvamaan takaisin päähän. Pasi torjui hämillään kampaajaan, joka kääntyi takaisin pettyneenä esite kädessään takaisin. Minä palasin nauraen liikkeeseen ja kävin hakemassa sen esitteen. Kampaaja ilahtui kovasti tästä ja kertoi että heidän tuotteensa auttaa miestäni saamaan tuuheat hiukset. Niinpä, on vain pieni ongelma, kun tämä mies ei jostain syystä halua hiuksiaan takaisin. Viihtyy kuulemma sänkitukassaan niin hyvin.

Hotellin matkatoimistosta Pasi buukkasi meille torstai-aamuksi kiertoajelun. Matkaan lähdettäisiin torstaina klo 9. Heräsin jo ennen kellonsoittoa ja olimme ennen yhdeksää odottamassa retkelle lähtemistä. Opasta ei vain kuulunut. Puoli tuntia myöhemmin opas saapui ja esitteli itsensä Farikseksi. Myöhemmin hän kertoi, että oli edellisenä yönä katsonut jalkapalloa aamuviiteen asti ja nukkui sen takia aamulla pommiin.

Kävimme katsomassa kuninkaanlinnan, sulttaanin palatsin ja monumentin sekä käytiin katsomassa sovitusti kullattu 40-metrinen patsas. Pasi kävi vielä ”lepakkoluolassa”, jonne Emma ei suostunut tulemaan. Ei apinoidenkaan vuoksi. Kuljettaja-oppaamme Faris vei meidät myös hänelle sopiviin paikkoihin, eli jouduimme ”pakosta” käymään pienellä tinatehtaalla, batiikkibutiikissa ja nahkaliikkeessä. Siellä olisi ollut rauskusta tehty nahkavyö, joka kiinnosti Pasia kovasti, mutta hinta oli 400 ringittiä eli 80 euroa. Se oli vähän liikaa, koska Bangkokista saa eurolla vyön ja se kuulemma kelpaa hänelle. Ostimme lopulta batiikkimyymälästä yhden huivin, jolle löysin sellaisen käytön että edes myyjät eivät sitä uskoneet, jouduin näyttämään sen heille. Myönsivät kyllä sen olevan hyvä idea. Mutta ei siitä enempää.

Lopulta Faris vei meidät tv-torniin, josta tulisimme omin avuin hotelliin. Sieltä oli huikeat näkymät yli Kuala Lumpurin kaupungin. Vähän kuin Näsinneula, mutta n. 300 metriä korkeampi.

Yksi hauska juttu on kysyä taksikuskeilta, että kuinka paljon asukkaita kaupungissa on. Vastaukset vaihtelevat taksareiden mukaan välillä ”en tiedä - 2 miljoonaa - 2 miljardia.” Totuus on varmaan jotain tältä väliltä. Välillä on vaikea pitää naama peruslukemilla kun kuulee outoja lukemia eikä edes kielitaitoa voi syyttää, koska nämä kaikki puhuvat hyvää englantia thaimaalaisiin verrattuna.

Tänään yksi kuljettaja esitteli meille yhtä kerrostaloa, joka oli vielä rakenteilla. Siinä jokaiseen asuntoon kuuluu oma uima-allas. Kuljettaja kutsui näitä asuntoja miljoonakämpäksi eli n. 200 tuhatta euroa/asunto. Asunnon neliöistä emme kysyneet. Kuala Lumpuri on kiva ja rento paikka. Voisin jopa kuvitella asuvani täällä varsinkin siinä uima-altaallisessa asunnossa.

Pasi: Kolmen päivän tutustuminen Kuala Lumpuriin alkaa olla nyt paketissa. Olemme singahdelleet ympäri kaupunkia ja vähän ympäristössäkin. Iso on kirkonkylä ja korkeita tupia.

Kaikille KL:n kävijöille pakollinen Petronas Towers käytiin katsastamassa heti tiistaina illan suussa. Onhan ne isot ja komeat. Varsinkin iltavalaistuksessa. Hopeanhohtoiset tornit törröttävät näiden muiden pilvenpiirtäjien seassa joten koko näkymä on aika huikea.
Isoja ostoskeskuksia on skannattu ja rakkolaastareille olisi käyttöä, mutta kun apteekeista ei löydy.

Yleiskuva Kuala Lumpurista on vähän ristiriitainen. Paljon on kimallusta ja neon-valoja, mutta kyllä löytyy aikamoisia röttelöitäkin. Esimerkiksi näkymä hotellihuoneemme Alpha Genesiksen ikkunasta on jo yksistään erikoinen. Siinä ympärillämme on jonkinlainen kiinalais-kaupunginosa ja asumukset ovat vähintäänkin pikku pintaremontin tarpeessa.
Malesiassa puhutaan malaijia, englantia, kiinaa, hindiä ja kaikkia mahdollisia sekoituksia edellisistä. Itse hallitsen malaijin jo aika suvereenisti: Selamat Datang, Keluar, Dilarang Merokok.
( Tervetuloa, Ulos, Tupakointi kielletty)

Kaikenlaista kauppiasta tulee vastaan täälläkin. Olimme juuri ostaneet uuden matkalaukun ja kiiruhdimme taksiasemaa kohti kun eräästä kaupasta singahti myyjä aivan töpinöissään minun perääni. Ja yritti lykätä jotain esitettä käteeni. Kieltäydyin kohteliaasti ja jatkoin matkaani kun kuulin Paulan hirnuvan naurusta takanani. Katsoin vähän tarkemmin sitä kauppaa. Huayi Hair Growth & Care Company.

Justiinsa joo, akka luuli että siinä menee todella potentiaalinen asiakas. Eihän sillä edes kasva enää hiukset päässä. Siellä sisällä liikkeessä jotain toista onnetonta hierottiin pälven kohdalta jollain sauvalla ja rasvattiin päälle.
Vilkutin sille rouvalle että ei kiitos. Ja näytin Paulalle että nyt mennään. Joka oli juuri hakemassa sitä esitettä siltä kauppiaalta riemukas virnistys naamallaan.

Keskiviikkona lähdimme heti aamusta kiertämään kaupungin merkittävimpiä turistinähtävyyksiä.
Varasimme tämän ajelun hotellin aulasta pienestä matkatoimistosta ja kuljettajamme Faris olikin asiantunteva opas. Kiepahdimme ensin kuninkaanlinnan edustalla ottamassa muutama valokuva.
Tämä kuninkaallisten valtasysteemi onkin Malesiassa ihan omaa luokkaansa. Malesian 14 osavaltiosta 9 on sulttaanien hallinnassa. Nämä sulttaanien ”virat” ovat suvussa periytyviä ja yksi sulttaaneista on maan kuningas. Nämä 9 sulttaania valitsevat kuninkaan aina 5 vuoden välein. Joten kuninkaallisia perheitä on todellisuudessa 9! (siinä sitä riittää lehdistöllä puuhaa).
Malesian väestö koostuu islaminuskoisista (65%), kiinalaisista (30%) ja intialaista . Kaikki uskonnot ovat sekaisin väestön parissa ja rauhanomaisessa yhteiselossa. Tästä olisi hyvä ottaa mallia muuallakin.

Vanha rautatieasema, kansallismonumentti ja itsenäisyyden aukio. Komeita pytinkejä. Itsenäisyyden aukiolla oli pitkä islamilaista arkkitehtuuria edustava ”palace of justice” joka
on pidetty hyvässä kunnossa ja on kuulemma hieno iltavalaistuksessa.
Varsinkin se patsas siellä kansallismonumentilla oli komea. Sillä kunnioitetaan kolmen taistelun veteraaneja. 1. ja 2. maailmansodan ja itsenäisyystaistelun. Tämä viimeinen oli muutaman vuoden mittainen sissisota itsenäisyydestä Brittien kanssa joten siinä tuskin kovin paljon tuli raatoja. Patsas esittää seitsemää sotilasta taistelun tiimellyksessä. Kolme on jo pitkällään joten tappioprosentti on vähän yli 40. Toivottavasti se ei ollut yhtä iso silloin maailmansodissa.
Ja vinkkinä vaikka Helsingin kaupungille, patsas oli kiiltävän puhdas eikä pulunpaskassa kuten meidän vastaava kansallismonumenttimme siinä Kiasman edustalla aika usein tahtoo olla.

Kävimme myös kaupungin vanhimmassa moskeijassa joka on noin 100 vuotta vanha. Nimenkin kuulin mutten muista sillä en saanut siitä selvää. Faris vei minut sisään vaikka vähän pyristelin vastaankin. Paula ja Emma eivät halunneet verhoutua kaapuihin joten he jäivät autoon odottelemaan. Tämä olikin sitten ensimmäinen moskeija jossa koskaan olen käynyt sisällä.
Kävimme siinä niiden rukoushallien edustalla ottamassa kuvia ja hän kertoi kuinka ne ”kirkonmenot” hoituvat, viidesti päivässä. Marmoria olivat lattiat, ja kiiltävän puhtaat. Eihän sitä likaista lattiaa kukaan halua suudella. Ainakaan viidesti päivässä.

Seuraavaksi ajoimme Batu Cavesille, joka nimestään huolimatta ei ole lepakkoluola. Se sijaitsee Kuala Lumpurista itään noin puolen tunnin ajomatkan päässä. Siellä on hindujen temppeleitä ympäriinsä ja todella iso luola. Jonne päästäkseen pitää kavuta 272 porrasta ylöspäin.
Portaiden juurella on maailman suurin Lordi Muruganin patsas, 140 jalkaa eli yli 40 metriä. Kullattu seisova patsas joka on kuulemma kullattu Thaimaasta tuodulla kultamaalilla. Siellähän nämä jutut osataan. Tämä on näiden intialaista alkuperää olevien tamilien uskonnollisia juttuja.
Patsas on pystytetty vasta 2006 mutta luolasto on varmasti aika paljon vanhempi.
Kipaisin ne portaat ylös asti melkein yhtä soittoa kuin vuorikauris. Ja kun pääsin sisään luolaan, päsähti niin hirveä hiki pintaan että meinasin luovuttaa ja valua vaan kuiviin jossain nurkassa.
Luola oli hillittömän iso ja korkea, ainakin 50 metriä keskiosastaan. Tämän ison luolan takana oli toinen vähän pienempi, jonne piti kiivetä 48 porrasta lisää. Siellä oli iso aukko katossa josta aurinko paistoi sisään.
Luolissa oli niitä temppeleitä mutta kunnioituksesta toisten uskontojen harjoittajia kohtaan en lähestynyt näitä rakennelmia, kun en oikeastaan tiedä miten pitäisi käyttäytyä.

Paluumatkalla törmäsimme sitten tämän ajelun taustakoukkuun. Faris kuskasi meidät tinatehtaalle, batiikkitehtaalle ja nahkatehtaalle. Joissa kaikissa oli isot myymälät. Ja helvetin kalliita käsitöitä myytävänä. Meidät tarroitettiin ovella ja pidettiin lyhyt esittely kunkin käsityötekniikan osalta ja sitten vaan shoppaamaan. Pystyimme kohtuullisen hyvin välttelemään tarpeettomat hankinnat mutta yksi huivi tarttui mukaan sieltä batiikkimyymälästä.
Faris yritti saada meidät lähtemään tutustumiskierrokselle Malesian uuteen hallintokaupunkiin, johon on siirretty parlamentti ja ministeriöt aivan tässä viime aikoina. Siellä olisi ollut varmasti lisää käsityöläiskauppoja joista Faris saisi hyvät bonukset, mutta kieltäydyimme kohteliaasti.

Lopuksi pyysin Farisilta että jos hän voisi pudottaa meidät hotellin sijasta Menara Towerille, eli Kuala Lumpurin TV-tornille, joka on maailman neljänneksi korkein tv-torni 421 metrin korkeudellaan. Ajoimme hissillä ylös sinne näköalatasolle ja ihailimme Kuala Lumpuria vähän korkeammalta. Näköalataso sijaitsee vain vähän alle 300 metrin korkeudessa mutta onhan sekin jotain.

Huomenna perjantaina lennämme Sabahin osavaltioon, Kota Kinabalun kaupunkiin, Borneolle. Siellä on tarkoituksemme viettää viikon verran joten seuraavat raportit sitten Borneolta. Albumissa muutamia kuvia Kuala Lumpurista.

Emma: Kuala Lumpurin hotellissa me eksyttiin äidin kanssa hississä kun olimme menossa aamupalalle. Minä en painanut hissin nappuloita vaan äiti. Me kävimme kellarissa ja muualla.
Täällä ei ole koiria kaduilla eikä ruokapaikoissa. Täällä on eläimille säännöt.
Kävin leikkaamassa hiuksia ja ostettiin äidin kanssa minulle housut ja harmaa t-paita.
Ja hopeanvärinen vyö.
Sain paljon nimipäiväonnitteluja kavereilta ja koulusta. Minulle ei tule enää läksyjä, olen nyt kesälomalla.

Aurinkoa, karaokea ja saippuaa

Paula: Kohta on kaksi viikkoa vietetty Langkawilla. Alkuun oli muutama päivä kovia sateita ja ukkosta. Yhden yön valvoin kun raju ukkonen tärisytti taloa. Herätin Pasin varmaan vartin välein kertoakseni että mua pelottaa. Aluksi Pasi vakuutteli ettei tänne pääse tulemaan sykloonia tai tsunamia, mutta muutaman tunnin kuluttua ei enää kommentoinut mitenkään näitä herätyksiä, taputti vaan rauhoittavasti kädelle. Pelkoni lievittyi vasta aamuyöstä kun ukkonen lopulta väistyi. Koko alkuviikon olimme seuranneet Myanmarin tapahtumia Aljazeera tv-kanavalta, josta tuli jatkuvasti uutta tietoa ja järkyttäviä kuvanauhoja kuolleista ihmisistä ja raportteja ihmisistä jotka olivat menettäneet kaiken. Ei siis ole ihme että näin herkkä ihminen vähän reagoi….

Nyt on jo viikon verran aurinko paistanut täällä täydellä teholla aamuseitsemästä alkaen. Aurinko laskee vasta puoli kahdeksan pintaan eli tällaiselle auringonpalvojalle se tietää pitkiä päiviä, pitempiä kuin työpäivät siellä kotona ja taatusti hikisempiä.

Torstaina kävelimme hotellilta Underwater Worldiin, joka sijaitsee Cenangin rannan tuntumassa. Meiltä on sinne matkaa noin kolme kilometriä. Se kun talsittiin kovassa auringonpaisteessa ja kuumuudessa ei voi väittää että lomailu olisi helppoa. Mutta kyllä kannatti. Upea paikka. Paljon kauniita värikkäitä kaloja uiskenteli siisteissä akvaarioissaan. Siellä oli myös pieniä pingviinejä, varsinkin rockhopperit olivat veikeän näköisiä. Hauskat keltaiset rastat päässä ne keinuttelivat itseään. Puuttui vaan että reggae olisi soinut taustalla. Hyvä meno näytti niillä olevan.

Flamingoja oli myös runsaasti ja nekin olivat tosi kauniita ja siroja. Värikäs papukaija äänteli omassa puussaan köydellä istuen. Pasi yritti saada sitä matkimaan että Tappara on terästä, mutta eihän sitä kukaan halua toistaa. Ei edes papukaija Langkawilla. Nähtiin myös kotoinen pupujussi samassa kopissa kilpikonnien kanssa. Mietittiin vaan sitä, että onko se siellä asukkina vai iltapalana. Isoja, arviolta varmaan 7-metrisiä boa-käärmeitä oli myös parissa häkissä ja täytyy sanoa että ne olivat kyllä aika iljettävän näköisiä, vaikka sinänsä itse en käärmeitä pelkääkään. Underwater worldissa on hieno tunneli, josta näkee kaloja sekä ylhäältä että alhaalta päin, mutta nyt tunneli oli remontissa, joten paras osa meiltä jäi tällä kertaa näkemättä. Kävimme katsomassa siellä 3D-elokuvan kaloista ja merestä. Suoraan sanottuna se oli tylsä. Onneksi tämä nautinto kesti vain10 minuuttia.
Emmaa vähän pelotti vesimaailmassa, koska kaikki äänet kaikuivat ja olihan siellä kieltämättä vähän liikaa volyymia.
Alueelta poistuttiin sitten valtavan turistirysän läpi. Myytävänä oli vaikka mitä matkamuistoista ruokaan, jotka tällä kertaa kuitenkin ohitimme päättäväisesti.

Hotellissamme on tapahtunut kaikenlaista pientä kivaa, varsinkin iltaisin. Meidän huoneistomme on ihan rantabaarin tuntumassa ja olemme seuranneet terassiltamme ”loistavia” karaoke-esityksiä. Nyt on parina iltana kuvattu jotain paikallista saippuasarjaa baarin kupeessa. Aamuisin näyttelijät ovat harjoitelleet päivän otoksia ja illalla myöhään ja yöllä on tehty varsinaiset kuvaukset. Mielenkiintoista katsottavaa.

Eilen rannalle sytytettiin nuotiokin jonka ympärillä kuvauksia tehtiin vasta yöllä. Tosin kello oli tässä vaiheessa jo kaksi, joten me siirryimme yöpuulle, mutta kuvaukset jatkuivat edelleen.

Olin alussa vähän nolona ja häpeissäni respan ohi kulkiessani, syynä se kun olin hankala ja valittava vieras. Nyt kun olen nähnyt useita muitakin samasta asiasta valittavia hotellivieraita, niin häpeän ja syyllisyyden tunteet ovat väistyneet. Olimmekin tyytyväisiä siitä, että olimme maksaneet huoneemme etukäteen, sillä muuten tuskin olisimme saaneet tätä villaa rannasta. Siihen varmaan vaikutti myös se että viivymme täällä liki kaksi viikkoa, kun muut vieraat viipyvät täällä muutamasta päivästä korkeintaan viikkoon. Olemmekin siis tällä hetkellä hotellin pitkäaikaisimmat vieraat.

En pitäisi siis yhtään ihmeenä, että tulisin tähän samaan hotelliin takaisin myöhemmin. Ranta on ihan viimeisen päälle, henkilökunta pääosin mukavaa. Langkawi muistuttaa mielestäni enemmän Intiaa kuin Thaimaata. Täällä ei hymyillä ja kumarrella alituiseen, vaan käyttäydytään ihan normaalisti. Ruoka on täälläkin hyvää ellei loistavaa. Olen nyt ihastunut arabialaiseen ruokaan eli hummus ja falafilit ovat minulle ihan uusi tuttavuus, joita haluan opetella tekemään myös itse. Emmakin on syönyt hotellimme rantabaarissa hummusta hyvällä ruokahalulla. Siellä se on tehty pita-leipään eli hummuksesta löytyy eri versioita. Täällä on varmaan jokaisella kaupungilla ja maakunnalla omanlaisensa hummus. Löysimme tosin ihan loistavan italialaisen ravintola L’osterian, josta sai hyvää pastaa sekä pizzaa. Emma valitsi sen nimipäivänsä kunniaksi viimeiseksi ruokapaikaksi täällä Langkawilla. Me vanhukset olimme enemmän kuin tyytyväisiä Emman valintaan.

Pasi: Alun epävakaiden säiden jälkeen meitä on hellinyt täällä Langkawilla hirveä helleaalto. Olemme ottaneet rauhallisesti ja lähinnä uineet ja makailleet ja yleisesti relaksoituneet. En ihan täysin vielä ole luottanut sään vakauteen kun vielä viikolla yksi ukkonen nousi kuin tyhjästä, joten suunniteltu saarikierros näyttää jäävän tekemättä.

Perjantaina kävimme merimaailmassa jossa olosuhteet olivat hienot mutta meren eläviä oli vähemmän kuin vastaavassa paikassa Koh Samuilla. Paikan ehdottomat ykköset olivat ”Rockhopper” pingviinit”. Nämä rastatukkaiset siivekkäät hovimestarit ovat todella hauskoja ja odotin koko ajan että sieltä alkaa tulla rokkia tai reggaeta kun ne pörhistelivät meille lasin takaa.

Luonnollisessa ympäristössään meitä ovat viihdyttäneet valkopäähaukat ja mikäli olen oikein ymmärtänyt niin siellä on seassa pari merikotkaakin. Saarella elää muutamia satoja merikotkia ja ainakin kaksi on aamupäivisin leijunut rannan lähistöllä. Tänään näin sen toisen roikuttavan käärmettä kynsissään.

Sen villisian porsaan pisteli sitten poskeensa joku varaanin sukuinen iso musta lisko. Tulimme pahasti keskeyttämään tämän operaation ajamalla autolla siihen ihan viereen ja näin kun se otus nosti päänsä sieltä possun ruhon keskeltä. Aamulla siinä kohdalla ei ollut muuta jäljellä kuin karvoja ja kamala haju. Ja haju on yhä tallella neljä päivää myöhemminkin.

Olen tehnyt merkittävän havainnon. Jopa niin merkittävän että sillä voi olla liiketaloudellisesti maailman laajuisia vaikutuksia.
Olettehan havainneet että. karaokea laulaessanne ääni jotenkin pilaantuu ulos tullessaan.
Ja jälkeenpäin huonosta esityksestä voi yleensä syyttää vain eri syvyisiä humalatiloja, jotka olennaisesti liittyvät laulusuoritukseen. Siis humalassa ei voi onnistua, selvin päin olisin kyllä vetänyt kovempaa ja korkeammalta.
Väärin.
Empiirisen tutkimukseni ansiosta alkoholilla EI ole mitään tekemistä surkean karaoke-suorituksen kanssa.
Hotellimme rantaravintolassa oli perjantaina juhlat. Yksityiset juhlat, luultavasti perhejuhlat tai vastaavat. Paljon huivipäisiä muslimeja perheineen, lapset tappelivat pöytien alla ihan kuin suomalaisissa kesähäissä. Miehet olivat pöyhkeimmillään.

Kaikki tämä juhliminen luonnollisesti suoritettiin ilman alkoholia. Pitkät pöydät notkuivat antimistaan mutta herkulliset ateriat huuhdottiin alas virvoitusjuomilla ja vedellä.
Ja sitten alettiin laulamaan karaokea.
Ravintolan seinustalle oli viritetty oikein kunnon valkokangas, esiintymislava ja isot äänentoistolaitteistot. Niin isot että kun palasimme hotellille illalliselta, havaitsimme olevamme mukana juhlissa, sillä meidän kämpiltämme on vain kolmisenkymmentä metriä matkaa siihen karaoke-lavalle.
Ja oli aika helppo tehdä tämä mullistava havainto. Karaokekäyttäytyminen oli täsmälleen samanlaista kuin humalaisten suomalaistenkin. Laulajia oli aluksi vähän vaikea saada esiintymään ja laulusuoritusten taso oli .. eeeh.. järkyttävä. Lapset pyörivät holtittomasti laulajien jaloissa ja rohkeimmat kävivät esitysten välissä kiekaisemassa jotain mikrofoniin. Mutta laulajien taso oli itsevarmasta esiintymisestä huolimatta hirveä..
Joten, mitä tämä tarkoittaa?
Sen täytyy olla japanilainen juoni, jolla tuotetaan maailmalle sellaisia karaokelaitteistoja, joissa laulajan ääni vääristetään juuri sen verran että se kuulostaa pikemminkin sian teurastukselta kuin Janne Tulkilta. (Joita kumpaakaan en mielelläni kuuntele, mutta tämä on vain minun mielipiteeni)
Ja tästä on seurauksena hyvällekin laulajalle huono itsetunto, psyykkisiä ongelmia, suorituspaineita, hajonneita perheitä jne. Ja ajan mittaan koko läntisen maailman kilpailukyky laskee kun työvoima painii henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa. Mikä olikin juuri tämän operaation tarkoitus. Kieroa peliä.
On tässä teoriassa tietysti yksi aika iso aukko. Olen nähnyt dokumentin japanilaisten omista karaokelauluista ja sehän se vasta kamalaa olikin. Ja sitä en saa oikein mahtumaan tähän salaliittoon.
Katso videogalleriasta elävää ääntä em. juhla-laulannasta. Kuvan laatu on surkea mutta niin on äänikin. Taustalla kuuluva tikitys ei ole metronomin tikitystä vaan varsin yleinen ääni joka soi täälläpäin pitkin päivää, eli kaskaiden sirkutusta.

Minullahan on muuten Karaokesta omakohtaisiakin kokemuksia. Ostin kerran Tallinnasta ikään kuin impulssiostoksena Beatlesin karaoke-kasetin. Kotiuduin ”normaalissa” järjestyksessä ja kun muut perheeni jäsenet olivat jo nukkumassa päätin kokeilla kuinka se homma toimii. Jälkeenpäin kuulin että yläkerrassa oli kiemurreltu naurusta kun alakerrassa vedettiin ”Let it be”:tä sata lasissa.
Jälkeenpäin Paula myi sen kasetin kirpputorilla. Kiittämätöntä sakkia.

Lauantai-iltana pääsimme todistamaan jotain mielenkiintoista. Rantabaarin ympärillä oli ollut koko illan jotain ihmeellistä säpinää. Ja juuri ennen puolta yötä siellä alkoi tapahtua.
Kirkkaat valot, kameroita, avustajia, näyttelijöitä ja paljon joutilaita katselijoita. Luultavasti siellä oli menossa jonkun saippuasarjan kuvaukset. Kävimme hiippailemassa siellä, mutta koska oli keskiyö eikä olisi ollut kovin kohteliasta mennä räiskimään salamavaloilla sinne sekaan, saimme vähän heikkoja kuvia tilanteesta. Sama homma jatkui seuraavana päivänä jollain taisteluharjoituksella siinä baarin pihalla.
Niin täällä Malesiassa kuin Thaimaassakin nämä saippuat ovat aivan käsittämättömän huonoja ja suosittuja (kuten suomessakin, mutta sitä en uskaltaisi sanoa ääneen..)
Näyttelijät ovat niin kehnoja että tunnen syvää myötähäpeää heidän puolestaan.
Mutta katsojia riittää joka lähtöön. Siitä on jopa todisteita.
Nousin eräänä aamuna jo ennen seitsemää ja raahauduin hotellin aulaan läppärin kanssa katsomaan Suomi-USA neljännesvälierää lätkän MM-kisoissa.
Hieman arkaillen ostin sen lähetyksen IIHF:n sivustolta hintaan 6,95€. (Edelleen kiitokset Yleisradiolle). Arkailu johtui hotellin tarjoaman ilmaisen nettiliittymän laadusta josta ei riemunhuutoja juuri kirpoa.
Sain sillä hinnalla vain osittaisen kaatumatautikohtauksen. Ääntä sain 20 sekuntia kerrallaan ja sitten noin minuutin katkos. Kuvaa ei tullut lainkaan, mutta still-kuvia aina silloin tällöin josta näin sitten tilanteen valotaululla. Aika rasittavaa. Yhtään maalia en nähnyt. Ja kun USA tasoitti lopussa, pistin koneen kiinni ja lähdin aamupalalle.
Mutta eihän minun siitä pitänyt kertoa.

Aamuseitsemältä luulisi sen hotellin aulan olevan pimeä ja hiljainen. Vaan sielläpä istuu ukkoja rivissä telkkarin ääressä alkaen hotellin johtajasta. Ja joku hiton saippuasarja pyörii ja äijät tupakoi ja kommentoi ja huutaa ja keskustelee sarjan tapahtumista. Tunsin itseni aika ulkopuoliseksi yrittäessäni saada selvää siitä lätkämatsista ja ne ukot nyyhkyttää siellä pimeässä aulassa ihan tosissaan, kun prinsessan poikakaveri upposi suohon ilkeämielisen serkun rakentaman ansan ansiosta. Voi elämän julmuutta.

Josta tulikin mieleeni että ei lätkä paljon kiinnosta aasialaista lajitoveriamme. Mutta eihän se ole mikään ihme. Eihän ne ole ikinä kuulleetkaan koko lajista.
Sama toisinpäin: tiedättekö Te, mikä laji on kyseessä? Kentällä on kuusi eläintä, kaksitoista ihmistä ja pallo. Pelialue on kokolailla jalkapallokentän kokoinen ja maalit myös.
No kysymys tietysti norsupoolosta. Jokaisen elefantin selässä on ajaja ja varsinainen pelaaja. Ja ne on nopeita norsuja, ei mitään löntystelijöitä. Katselin Thaimaassa telkusta yhden matsin jossa oli vastakkain Chivas Regal ja Mercedes Benz. Mersu voitti 9-7. Niillä oli kärkinorsuna niin nopea otus että sehän karkasi jatkuvasti Chivasin puolustajanorsulta. Katso pieni video galleriasta ja lakkaa ihmettelemästä miksi täällä ei katsota jääkiekkoa.
(Olipas omituinen ajatusketju, tämä edellinen…)

Meillä sattuu olemaan täällä hotellilla aavistuksen ylimitoitettu satelliittikanavapaketti joka aiheuttaa ainakin minulle väristyksiä. Aivan liikaa hyviä kanavia ja minähän en jää sisälle katsomaan mitään kun ulkona on varjossakin +33 ja aurinko paistaa. Mutta iltaisin olen tiiviisti nenä Golf-kanavalla, Aljazeeralla, CNN:llä tai vaikka AXN:llä josta pukkaa kaikkia kuviteltavissa olevia sarjoja tai leffoja.

Surfaillessani näitä kanavia olen tällaisena uutis-addiktina suorittanut vertailuja uutisia tuottavien kanavien kesken. Tässä esimerkkinä yksi pikavertailu joka kuvastaa loistavasti näiden kanavien eroja, jotka ovatkin lopulta yhtäläisyyksiä. Otin lyhyen ajan sisään pienen otannan Aljazeeralta, BBC:ltä ja CNN:ltä.

Aljazeera: Puoli tuntia(!) Kiinan maanjäristyksen jälkeen paikallisen kirjeenvaihtajan haastattelu suorana, karttagrafiikkaa järistysalueelta, ensimmäisiä tietoja ja arvioita mahdollisista vahingoista ja uhreista. Lisäksi jatkuva ajantasainen tieto Burman tilanteesta ja Beirutin taisteluista, jossa kanavan kameramiehet saivat autoonsa luotisuihkun. Ja lopuksi lyhyt mutta pessimistinen raportti Tony Blairin yrityksistä saada rauha Israeliin, jossa palestiinalaiset kärsivät 60 vuotta kestänyttä kurjuuttaan.

BBC: Tony Blairin ylistystä, jalkapallouutisia, Tony Blairin nerokkaan rauhansuunnitelman esittelyä, ja lopuksi vielä jalkapalloa. Muuten ei sanaakaan näistä meneillään olevista pikku luonnon katastrofeista, mutta Tony Blairin lyhyet kommentit Myanmarin tragediasta.

CNN: Todellinen tietoisku amerikkalaisia kohdanneista kriiseistä. Amerikkalaisen miehen haastattelu jossa hän tilittää epätoivoaan kansakuntaa kohdanneen kriisin keskellä. Tuleeko demokraattien presidenttiehdokkaaksi nainen vai neekeri?
Valtava luonnon katastrofi iski keskilänteen (tai jonnekin) pyörremyrskyn muodossa
ja 11 ihmistä sai surmansa. Siis amerikkalaista ihmistä. Muut ihmistä muistuttavat olennot jossain aasiassa eivät ongelmineen ylitä uutiskynnystä.
Viimeiset ennakkovaalitulokset joissa Hilary vakuuttaa jatkavansa vaikka rahat on loppu. (Hei, antakaa nyt sille lisää rahaa, muuten nekin käytetään sotimiseen jossain muualla kuin Amerikan mantereella).
Koko maailman kattava säätiedotus jossa ei pohjois-amerikan mantereen ulkopuolelta näytetä vilaustakaan. Paitsi Irakista. Ai niin, mutta siinähän on jo koko maailma…

Varmaan arvasittekin mihin tämä vuodatus johtaa. Koska olen aina ollut riippuvainen uutisista, olen myös kriittinen niiden sisällön suhteen. Ja kaikki värittävät uutisia omien tarkoituksiensa pyhittämiseksi. Ihan kaikki. Aljazeera tekee sen arabimaailman äänitorvena kuitenkin huomattavasti ammattitaitoisemmin kuin CNN.
Tämä voi tietysti johtua siitä että CNN:llä on hieman helpompi homma manipuloidessaan amerikkalaista nuorisoa. Kolmasosa heistä kun ei tiedä missä Kanada sijaitsee…
Aljazeeran propaganda piilotetaan aggressiiviseen ja ammattimaiseen uutistoimitukseen niin hyvin että sitä kun aikansa katselee, niin siihen alkaa uskomaan ja rupeaa kasvattamaan partaa ja ostelemaan pannumyssylakkeja ja mustia pussihousuja.
Vaikeata on ihmisen saada puolueetonta tietoa, sillä vaikka katselisi kaikkia mahdollisia kanavia, ei yhteenvetona kuitenkaan taida olla totuus.

Kyllä tähän samaan syyllistyvät suomalaisetkin kanavat. Oletteko pannut merkille että parhaat säätiedotukset tulevat aina MTV3:lta. Siis parhaat säät, ei parhaat ennustukset. Ihmiset ovat paremmalla tuulella kun säät ovat hyviä edes ennustuksessa, joten he palaavat samalle kanavalle takaisin. Optimisti on aina oikeassa ja pessimisti ei koskaan pety.

Huomenna lennämme Kuala Lumpuriin muutamaksi päiväksi. Langkawilta jäi mukavat muistot. Rento paikka, ei kuitenkaan mikään autiosaari. Juuri sopiva rentoutus-matkailuun. Aktiviteetteja ei kovin paljoa ole mutta kauniit rannat ja hyvä edullinen ruoka jos riittävät, niin tule tänne ja ota rennosti.
Olemme laatineet nerokkaan suunnitelman välttääksemme ylipainomaksut huomiselta lentomatkalta. Eivät ne sakot nyt kummoisia ole mutta jokainen Ringitti on meille tarpeen sillä matkaa on vielä kuukausi jäljellä. Itse aion uhrautua ja pukea kahdet shortsit päällekkäin ja hylätä muiden tarpeettomien asioiden ohella Italiasta ostamani rakkaan rantapyyhkeeni tänne.

Emma:

Sunnuntai

Oltiin rannalla ja uima-altaalla. Käytiin syömässä päivällä hummusta rantabaarissa. Se on tosi hyvää vaikka siinä on vähän salaattiakin.

Katottiin telkkarista Amerikan Idolsia. Minä ihastuin Davidiin. Siihen nuorempaan. Se on kanssa 17 vuotta. Ihan saman ikäinen kun minä. Olen ihastunut. Äiti ja isi tykkäsi siitä toisesta Davidista siitä vanhemmasta.

Illalla soitettiin Santulle skypellä. Santtu on tullut Lontoosta kotiin. Onnenpoika. Minulla on koti-ikävä. Ikävä omaa huonetta ja tietokonetta.

Maanantai:

Tänään minulla on nimipäivä. Äiti ja isi herättivät minut ja lauloivat. Sain lahjaksi hiuspinnejä ja vihkon. Minä tarvitsen paljon vihkoja.

Kirjoitin tänään rannalla ensimmäisen kirja-arvostelun. Salatut Elämät, Mia & Saku. Kirjoitin lyhyesti: Tulen aina muistamaan Mian ja Sakun tarinan.

Sain päättää mihin mennään tänään syömään. Minä haluan syödä spaghetti bolognesea
L’osteria ravintolassa. Se sopi äidille ja isille.

P.S.

Pasi: Pikapäivitys. En saa ladattua videoita galleriaan johtuen luultavasti tästä hotellin netistä. Tai sitten tuosta intialaispojasta joka luurit päässä imuttaa jotain koneeseensa. Koitan saada luvatut videot perille Kuala Lumpurista.

Langkawia

Pasi: Ensimmäinen viikonloppu Langkawilla meni enempi sadetta pidellessä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ukkonen ravisteli paikkoja niin että osalla meistä jäivät unet vähiin. Itse taisin nukkua jyrinästä huolimatta ihan normaalisti. Ja niin Emmakin.

Sunnuntaina piipahdimme taksilla saaren ”pääkaupungissa” Kuah Townissa. Olihan se kuitenkin äitienpäivä joten vein lasteni äidin vähän shoppailemaan. Ja muistutin siitä että meillä on jo lähtötilanteeksi 7 kg ylikuormaa laukuissa. Olin aika yllättynyt että se tepsi. Juurikaan mitään ei tullut mukana vaikka koko päivä pyörittiin siellä kahdessakin eri ostoskeskuksessa.
Kaupunki oli ennakko-odotuksiin nähden jopa iso ja ihan kivan oloinen. Odotin enempi jotain kylää mutta siellä oli ihan kunnon kerrostalojakin.

Langkawi vaikuttaa todella rauhalliselta paikalta ja ilmapiiri on jotenkin rento. Thaimaaseen verratessa selvä ero löytyy ihmisistä, jotka eivät täällä ole sellaisia hymyautomaatteja. Aika vakavalla naamalla täällä taksikuski tai kaupan myyjä sinua tervehtii. Ystävällisesti kuitenkin ja lähes poikkeuksetta hyvällä englannilla. Tai sitten olemme jo niin tottuneita huonoon englantiin että tämäkin kuulostaa koulukieleltä.

Emme saaneet nostettua rahaa Kuah Townin ATM-automaateista. Yritimme eri korteilla ja päätimme sitten ajaa taksilla lentokentälle jossa nyt yleensä on toimivat koneet. Siellä kohtasin kuitenkin saman ongelman, ei onnistu. Automaatin vieressä oli Maybankin pieni toimisto jossa virkailija kertoi että edellisen yön ukkosmyrskyn ansiosta yhteydet ovat vähän huonossa kunnossa. Mutta että jos tulen passini kanssa tähän konttoriin, voin nostaa rahaa siitä tiskiltä. Pikapikaa hain passini terminaalin ulkopuolelta odottavasta taksista Paulalta ja palasin konttorille. Visa ja passi tiskin yli. Passi joutui tämän huivipäisen musliminaisen syyniin. Hän tuijotti vuoroin minua ja vuoroin passia. (minulla on siinä passikuvassa vielä hiukset sivistyneesti päässäni). Sitten kortti johonkin koneeseen, ja jouduin lyömään PIN-koodin siihen. Kuitti allekirjoitettavaksi ja kaikki onkin varmaan selvää. Mutta ei. Virkailija vertaili pitkään kuitissa olevaa allekirjoitustani passissa ja luottokortin takana oleviin eikä kelpuuttanut sitä. Hän näytti niitä minulle ja sanoi ”no same, again”. Ja hetken kiukuteltuani annoin periksi ja kirjoitin toisen allekirjoituksen siihen samaan kuittiin, edellisen yläpuolelle. Yritin hieman jäljitellä sitä kortissa olevaa, ja taisin sitten onnistuakin, sillä rahat, passi ja kortti tulivat takaisin. Tämän jälkimmäisen allekirjoituksen viereen hän teki pienen merkin ja sitten kirjoitti kuitin takapuolelle pitkän selostuksen ja samalla tuijotti minua pistävästi. Ensimmäistä kertaa jouduin missään ja koskaan niin epäluuloisen kohtelun kohteeksi että edes allekirjoitus ei kelvannut, vaikka mukana oli passi ja tiesin sentään kortin PIN-koodinkin.

Vaikka täällä ei juuri koiria olekaan niin jotain eläinkunnan edustajia on jatkuvasti kiusaamassa meidän heikointa lenkkiämme.
Todella ISO ampiainen hyökkäsi Emman kimppuun rannalla istuessamme aurinkotuoleissa lueskelemassa. Emma ponkaisi ylös ja kirmasi pitkin rantaa ns. ”Mian päiväkirja” kädessään. Ja huusi mennessään. Ja minä perässä sandaali kädessäni tarkoituksenani nitistää se herhiläinen tai mikä se nyt olikaan.
Ikä tekee tehtävänsä.
En saanut kiinni kumpaakaan, en Emmaa enkä sitä otusta.
Ei ollut muuten Jarruista tietoakaan kun neiti pyyhki pitkin Pantai Tengahia. Ja englesmannit ja hunnutetut Arabit perheineen tuijottivat tuoleissaan. Mutta jotenkin tunsin että sympatiat olivat puolellamme, sillä se pörriäinen oli pienen linnun kokoinen eikä hellittänyt ahdisteluaan.
Ja Emma juoksi ja huusi. Ja minä juoksin ja huusin että pysähdy nyt edes hetkeksi niin saan sen hoideltua. Oli sen verran hektinen tilanne että en edes oikein muista miten se oikein laukesi mutta Emmaa ei ainakaan naurattanut vielä jälkeenpäinkään. Lupasimme että emme kutsu häntä Jarruksi enää. Ainakaan ihan hetkeen.

Maanantaina aurinko paistoi täydellä voimalla ja otimme rennosti hotellin ranta-alueella. Aallot ovat todella komeita ja rantakallioilla on valtavasti isoja rapuja. Ranta on kaunis ja siisti ja vesi täällä on vihreän turkoosia ja kirkasta. Tein pienen kävelylenkin kohti Pantai Cengania ja hämmästelin taas sitä miten vähän täällä on rakennettu. Vastaava ranta Thaimaassa olisi ängeten täynnä hotelleja.

Nyt kun olemme siirtyneet vuokrahuvilasta ja omasta taloudenpidosta hotellielämään illastamme siis ravintoloissa. Kevyt ja halpa ”kotiruoka” (kalaa, kanaa ja riisiä) on vaihtunut kansainvälisiin keittiöihin. Valitettavasti tämä tuntuu myös vaikuttavan negatiivisesti painonhallintaan. Mutta siitä välitän mä piut paut, sillä täällä Langkavillakin on tarjolla erittäin hyviä ruokia. Olemme nyt vajaan viikon tutustuneet malesialaiseen tarjontaan ja olen jo aivan retkussa erilaisiin Nasi Goreng-versioihin. Arabimaailman läsnäolo vaikuttaa myös keittiöihin ja itse olen ennestään valmiiksi ihastunut myös arabialaiseen keittiöön. Myös intialaisia ja thaimaalaisia ravintoloita on paljon. Ja tietysti italialaisia, niitä kun on varmaan etelänapamantereellakin.

Huonoa tuuriakin voi tietysti käydä kun jokainen ravintola on uusi eikä oikein tunne kaikkien tapoja ja tarjontaa. Paulalla oli kunnia saada ylihintainen pussikeitosta väsätty herkkusienikeitto jonka valmistus oli jäänyt puolitiehen. Kiehuvaan veteen oli heitetty pussin sisältö ilman sekoittamista. Karmea tuotos ja jäi tietysti siis koskemattomana pöytään. Samasta paikasta minulle tuotiin herkullinen kana-curry ja Jallu Pauliinalle maukas mutta niin vakiomallinen Fish & chips. Toiste emme kuitenkaan ”Fat Mum”:silla ruokaile. (Sitä paitsi Papa oli yhtä Fat kuin Mum, mutta omistajana oli varmaan saanut hävitettyä itsensä nimikylttiä sorvatessa).

Tiistaina kävimme hakemassa valmiiksi edellisenä iltana varatun vuokra-auton. Mitshubishi-Honda-linja sai nyt jatkoa Toyota Avalanzesta. (nyt kyllä jänskättää että saameko jostain vielä vuokralle myös Nissanin). Isompi auto mutta surkean pienellä koneella.
Seitsemälle rekisteröity kauniin vihreä katettu skootteri allamme kiersimme koko saaren heti ensi töiksemme. Aikaa meni kaikkiaan pari tuntia eli kovin iso ei tämä saari ole. Kävimme myös Kuah Townissa katsomassa jokaiselle täällä käyneelle tuttua kotkan patsasta kaupungin lauttasatamassa. Komeahan se on, ja iso. Olimme siellä patsaalla kuvailemassa sitä ja toisiamme kirkuvien ja kikattavien indonesialaisten koulutyttöjen kanssa ja päädyimme lopulta kuvailemaan toisiamme erilaisissa yhteiskuvissa.

Langkawin saari on kaunis ja vuoristoinen ja näin kun viime aikoina on aika paljon satanut, ovat sumuiset vuoret komean näköisiä. Saaren yleisilme on liikenteessäkin rauhallinen. Teiden varret ja jalkakäytävät ovat hieman hoitamattomia mutta tiet hyvässä kunnossa. Thaimaassa rakennetaan kaikki tien varret ja keskikaistat täyteen kukkaistutuksia ja niistä myös pidetään huolta. Mutta siellä sitten teiden kunto on surkea. Olenkin monesti haaveillut siitä, että jospa Thaimaassa keskityttäisiin edes hiukan vähemmän patsaiden, temppeleiden ja kukkaistutuksien huoltoon ja käytettäisiin edes osa siitä energiasta ja rahasta teiden kunnostukseen. Täällä ensivaikutelma on juuri toivomani kaltainen. Tiet ovat leveämpiä ja autoilijatkin paikoin jopa kohteliaita. Pahoja ohituksia per kilometri tulee huomattavasti vähemmän kuin pohjoisessa naapurimaassa jossa lyhyetkin hiukseni törröttivät pystyssä lähes alituisesti.

Pientä skarppausta ja panostusta siivoukseen Langakawillakin toivoisi. Tai että joku kävisi edes hoitamassa pois sen kuolleen villisian poikasen joka pötköttää hotellimme ulkopuolella jalkakäytävän vieressä. Se alkaa jo haisemaan. Jopa minun nenääni, Paulahan haistaa sen kolmensadan metrin päästä.

Thaimaaseen verrattuna tieltä löytyy sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Molemmissa saattaa ajaa lehmälaumaan tai apinalaumaan. Täällä molemmat pyörivät tiellä villeinä mutta thaimaassa lehmillä on mukana joku niitä kaitsemassa. (Nekin varmaan varastettaisiin muuten)

Ei ole vaikea havaita olevansa muslimimaassa. Nämä huiveihin ja kaapuihin puetut naiset ovat aivan vanhan mummon näköisiä. Tämä uskonnollinen perinnemuoti kun ei oikein pue nuorta naista. Eikä oikein vanhempaakaan. Kaikki näyttävät ihan sellaisilta maatuskoilta, joita oli sisäkkäin niissä puujutuissa silloin kun Venäjä oli vielä Neuvostoliitto ja Kekkonen oli Kekkonen. Ja molemmat olivat voimissaan.

Hintataso vaikuttaa aika halvalta, vaikka kyseessä onkin lomasaari. Yleensä nämä saaret ovat aina jonkin verran kalliimpia. Nyt arviointia saattaa vaikeuttaa Thaimaan kohonneet hinnat. Vaikka siellä on vieläkin eurooppalaisittain edullista ellei peräti halpaa, voi olla että Malesia on aavistuksen perässä, kun täällä turismin kasvu ei ilmeisesti ole ollut aivan yhtä hurjaa. Esim. polttoaineen hinta täällä on 2 Ringittiä/litra joka tekee noin 40 senttiä. Ei paha.

Hotellilla on asiakkaissa aika kova vaihtuvuus. Lähes kaikki niistä jotka täällä olivat tullessamme ovat jo lähteneet ja uusia pukkaa tilalle. Tämä on yleinen ilmiö täälläpäin, sillä lehdetkin mainostavat pakettimatkoja jotka ovat normaalisti vain 2-3 yötä pitkiä. Pidemmät matkat eivät kuulu tapoihin. Osaltaan tähän vaikuttaa varmasti lyhyet lomat. Jokainen jonka kanssa olen keskustellut on hämmästellyt ja ääneen kadehtinut suomalaisia 6-7 viikon vuosilomia. Thaimaassa vuosittain lomaa saattaa olla vaikka vain yksi viikko. Olen yleensä myös joutunut tunnustamaan että emme mekään joka vuosi kuutta kuukautta lomaile.

Keskiviikkona lähdimme suunnitelman mukaisesti tutustumaan paikalliseen laukku- ja kenkätehtaaseen. Ajomatkaa oli vain parikymmentä kilometriä ja löysimme paikan helposti, sillä se oli merkitty karttaankin: Crocodile Farm.
Edulliset liput, n. 3 €/hlö ja aika monipuolinen näkökulma näiden laukkuaihioiden elämään vangittuna aidalla ympäröityihin altaisiin.
Nämä raaka-aineet järjestivät vieläpä ihan kunnon shown, jossa tehtaan henkilökunta käveli ja makaili niiden päällä ja kiusasi niitä jollain kepeillä. Yksi kaveri jopa suuteli isoa krokotiiliä, pesi sen hampaat ja työnsi kätensä sen suuhun.
Lopuksi pääsimme seuraamaan tehtaan tuotannon pitkäkestoisinta vaihetta, eli ruokintaa. Tätä vaihetta kestää eläinten koosta päätellen vuosia ennen kuin sato päästään korjaamaan. Seurasimme tätä tapahtumaa sillalta joka kulki yli ison altaan jossa näitä petoja oli muutamia kymmeniä.
Siellä oli mielestäni tyhmiä krokotiilejä ja viisaita krokotiilejä.
Tyhmät kerääntyivät sen pilliä puhaltelevan kaverin ympärille ja saattoivat saada vähän kaloja palkkioksi. Viisaat kelluivat sen sillan alla jossa mekin seisoimme eivätkä liikahtaneetkaan. Olihan meitä siellä sillalla kuitenkin parikymmentä ihmistä ja yhdenkin lipsahtaminen sinne altaaseen vastaisi varmaan kuukauden kala-annosta. Siis tosi fiksuja eläimiä. Tietävät varmasti että niitä ennemmin tai myöhemmin ruokitaan kuitenkin, ja jos oikein onnistaa voi saada juhla-aterian.

Lopuksi kävimme lipunmyynnin viereisessä myymälässä jossa tehtaan tuotteita oli myytävänä. Hiki valui otsaltani kun seurasin Paulan ilmeitä nähdessään näitä krokotiilinnahkaisia laukkuja ja kenkiä. Huoleni osoittautui nopeasti turhaksi.
Valmiiden tuotteiden hinnat oli porrastettu tuotteiden pinta-alan mukaan.
Avaimenperä 25€, kellonhihna 80 €, kengät 600 € ja laukut alkaen 800 €. Paraatimallin laukku taisi maksaa melkein 3000 €.
Vuorotteluvapaakorvauksilla ei pystynyt ostamaan edes avaimenperää, joten olisiko joku ystävällinen ja vetoaisi valtioneuvostoon tämän epäkohdan korjaamiseksi. Tätä epätoivoista viestiäni saa vapaasti käyttää lähdeaineistona.

Ajoimme vielä krokotiilishown jälkeen saaren korkeimmalle kohdalle josta olisi lupausten mukaan komeat näköalat. Tien nousukohdasta, jossa maksettiin 50 sentin (10 euroopan senttiä) huikea automaksu, oli matkaa huipulle 13 kilometriä. Onneksi, sillä kartan mukaan matkaa oli 23 kilometriä. Nämä taitavat paikalliset kartantekijät olla sukua thaimaalaisille karttasorvareille, sillä täälläkin nämä paperit ovat lähinnä vain suuntaa antavia. Langkawin kartassa ainakin suurin osa teiden numeroista ja etäisyyksistä on vääriä. Ja kyseessä on oikea ostettu kartta, ei ilmainen mainoskartta.

Nousua oli tasaisesti koko matkan mutta tie oli leveä ja hyvin kaiteilla suojattu ja ihan tyydyttävässä kunnossa. Ilma oli kirkas joten odotettavissa olevat näkymät olisivat hyvät.
Siellä ylhäällä kuitenkin tuli stoppi. Näkötorniin, joka sijaitsee jonkinlaisen televisioaseman yhteydessä, ei päässyt sisään. Ketjut roikkuivat edessä ja ovet olivat kiinni. Olisipas ollut kiva jos se tyttö siellä 13 kilometriä aikaisemmin ja aika paljon alempana olisi muistanut mainita että paikka on suljettu.
Saimme kuitenkin komeita maisemakuvia. Varsinkin länsirannikkoa lähestyvä ukkosmyrsky oli komea näin lintuperspektiivistä.
Ukkosmyrsky?
Olisikohan syytä alkaa hilautumaan vähän matalammalle.
Olihan sekin hieno kokemus. Sain ajaa autolla ylhäältä alaspäin suoraan sadepilveen. Vettä tuli ihan kunnolla mutta tien viemäröinti oli hoidettu hyvin ja tie säilyi ajokuntoisena. Komea paikka melko lähellä turistialuetta joten suosittelen vaikka ottamaan taksin ja käymään jos satutte saarelle. Ja sama koskee niitä krokotiilejä.

Emma:

Sunnuntai:
Oli Äitienpäivä. Keitettiin isin kanssa äidille aamukahvit ja tarjottiin sen kanssa yksi hapankorppu. Muuta meillä ei ollut. Laulettiin myös isin kanssa. Minä olin tehnyt äidille kortin. Piirsin siihen äidin kuvan ja kirjoitin että äiti on kiva ja rakas. Lupasin äidille lahjaksi niskahierontaa josta äiti tykkää.

Päivällä oltiin rannalla. Minä kirjoitin päiväkirjaa kun iso ampiainen hyökkäsi minun kimppuun. Juoksin rannalla ampiaista pakoon ja huusin kovaa, isi juoksi minun perässä ja käski pysähtyä, mutta en uskaltanut. Sitten ampiainen häipyi ja isi sai minut kiinni. Minä halusin mennä hotellihuoneeseen. Siellä ei ole eläimiä. Tai on gekkoja, mutta niitä en pelkää.

Maanantai:
Sukelsin tänään uima-altaassa olevan kävelysillan alta. Meni ihan helposti.
Illalla annoin äidille niskahieronnan. Rasvasin ja hieroin. Äiti sanoi että puoli tuntia mutta ei siihen niin kauaa mennyt. Isi halusi jalkahieronnan. Rasvasin isin jalat ja hieroin ihan samalla lailla kun oikeat jalkahierojat thaimaassa. Vedin isiä varpaistakin ja sain ne naksumaan niin kuin oikeat hierojat. Minusta taitaa tulla aikuisena hieroja.

Tiistai:
Käytiin vuokraamassa auto. Se on vaaleanvihreä, ihan pakettiauton näköinen. Me ajettiin saari ympäri ja minä lauloin takapenkillä koko matkan.
Pysähdyttiin yhteen paikkaan jonka nimi oli cable car. Äiti olisi halunnut mennä ajelulle sinne. Me ei isin kanssa haluttu eikä me menty. Se oli sellainen hissi joka menee ylös korkealle vuorelle. Pelottavan näköistä.
Käytiin katsomassa satamassa isoa lintua. Se oli kotka. Otettiin valokuvia. Kaksi tyttöä tuli kysymään äidiltä saako ne ottaa äidistä valokuvan. Ja sitten ne halusi ottaa minustakin. Myöhemmin toiset kolme tyttöä halusi ottaa minusta, äidistä ja isistä valokuvat. Ne tytöt olivat indonesiasta. Meilläkin on niistä kuva.
Maistoin illalla hummusta ja falafalia. Ne on arapiruokia. Olivat tosi hyviä.

Keskiviikko:
Käytiin krokotiilejä katsomassa. Siellä oli isoja ja pieniä. Yksi setä pisti kätensä krokotiilin suuhun ja pesi sen hampaat. Minä en uskalla. Säikähdin kun iso krokotiili heilutti häntäänsä. Käytiin vuorella. Sieltä näki pitkälle. Tultiin sateella takaisin.

Duli Yang Maha Mulia Tuanku Syed Sirajuddin ibni Almarhum Tuanku Syed Putra Jamalullail ..

Pasi: …on Malesian kuningas. Komea on nimi ja ainoastaan Krung Thepin eli Bangkokin oikea nimi ajaa ohitse tästä rimpsusta.
Jaa että mikä se sitten on Bangkokin oikea nimi?

Kas tässä: Krung Thep Mahanakhon Amon Rattanakosin Mahinthara Ayuthaya Mahadilok Phop Noppharat Ratchathani Burirom Udomratchaniwet Mahasathan Amon Piman Awatan Sathit Sakkathattiya Witsanukam Prasit.

Perskeles, voisinpa melkein väittää että monikaan ei tätä latele ulkomuistista. Ajatelkaapas jos vaikka uutisten lukijan pitäisi kertoa että Malesian kuningas vierailee Bangkokissa.

Noniin, harhauduin aiheesta. Pahasti.

Terveisiä Malesiasta.

Poistuimme Thaimaasta ripeästi mutta määrätietoisesti. Poistumiseen liittyviä muodollisuuksia ja jopa haasteita selvittelimme koko tiistaipäivän ja vielä osan keskiviikkoakin.
Itse olin Pasi-Pessimisti koskien Hua Hinin kämpän takuumaksua jonka olin maksanut jo yli vuosi sitten. Olin aivan varma että sitä rahaa emme koskaan näe. Joten tunsin lievää vahingoniloa kun tajusimme että emme ole maksaneet sähkölaskua kahteen ja puoleen kuukauteen. Joka suuruudeltaan edustaa noin kolmasosaa siitä 40 000 Bahtin takuumaksusta. Joten laskin tulevat tappiot huomattavasti pienemmiksi.

Aloitin lähtölaskennan asunnostamme perjantaina soittamalla Jenniferille ja sovimme tapaamisen maanantaiksi. Sitä tapaamistamme sopiessa Jennie ei tiennyt että minulla on 50-vuotisjuhlat viikonloppuna, enkä minä tiennyt että hänellä oli samaan aikaan 40-vuotisjuhlat. Joten kun maanantaina tapasimme, kyseessä oli kahden ns. ”välitilassa” olevan ihmisen kohtaaminen. Mikäli joku ulkopuolinen olisi hengittänyt samaa huoneilmaa, hänen olisi ollut luvatonta ajaa autoa jälkeenpäin, sillä epäilen että ilmassa oli aika paljon sitä kuuluisaa ”vanhaa viinaa”.

Pääsimme luvattoman helposti sopimukseen kaikista kustannuksista jotka vähennettäisiin siitä takuumaksusta ja loput sitten maksetaan meille keskiviikkona. ”Uskoo joka näkee”, ajatteli PP.
Internetin katkaisu vaati lopulta sitten 4 erillistä käyntiä kahdessa eri toimistossa. Mutta vaikka kuinka yrittivät vakuuttaa minulle että ei kannata luopua lankaliittymästä, sillä sen uudelleen asennus on kalliimpaa kuin vanhan ylläpito, pidin pääni sillä en uskonut enkä ymmärtänyt. Varsinkin kun on melko todennäköistä etten koskaan enää asu paikkakunnalla pidempiä jaksoja.
Ja kun ottaa huomioon että olen luultavasti neljän viimeisen suomalaisen joukossa joka luopuu lankapuhelimestaan, ajattelin että se yksi siellä suomessa saa riittää. Ne kolme muuta luopumatonta ovat jotain mummoja jossain asutuskeskuksessa jossa ei ole pakko vielä luopua lankapuhelimesta aikoihin.

Palautin auton vuokraamoon todella vauhdikkaasti ajamalla sen suoraan sen kioskin eteen ja parkkeeraamalla sen kadulle hätävilkut päällä vuokraskoottereiden eteen. Ja tarkoituksella siten että viime viikolla aiheuttamani skrupu vasemmassa etulokasuojassa ei oikein näy. Osuin korkeaan rotvalliin hosuessani parkkeerauksen yhteydessä.

Liika matkatavara postitettiin suomeen. Jouduimme lähettämään vielä kaksi isoa pakettia eikä sekään tainnut oikein riittää. Lähetin ne SEAMAIL menetelmällä eli laivalla. Aikaa kuluu 1-2 kk eli saatamme olla jo itse kotosalla kun paketit saapuvat. Silti jouduimme lähtemään ylipainoisilla laukuilla Malesiaa kohti.

Ylimääräisistä kamoista ja elintarvikkeista teimme ison läjän jonka lahjoitimme eteenpäin. Uskon että tavarat menivät hyvään tarkoitukseen eli käyttöön. Meiltä ne olisivat menneet roskiin tai ylläpitohenkilökunnalle joka olisi myynyt tai varastanut kaiken. Ja tämä olisi tapahtunut meitä poiskuljettavan taksin perävalojen loisteessa.

Tilasin Antin noutamaan meidät keskiviikkona puolilta päivin ja sovin Jenniferin kanssa että se check-out osaltamme tapahtuu klo 11.30.

Positiivinen yleisvire näissä poistumisjärjestelyissä sai jatkoa, sillä kaikki raha- ynnä muut asiat sujuivat aivan sovitulla tavalla. Jouduimme lopulta maksamaan 4000 bahtia (n. 90 €) niistä kahdesta tuhoutuneesta aurinkotuolista. Nielin vastalauseet sillä lopulta saimme kuitenkin kohtuullisen läjän valuuttaa takaisin. Rahoja joita en ollut koskaan uskonut saavani takaisin.

Vedän julkisesti takaisin perusteettomat ja negatiiviset arvioni asioiden hoitamisen tasosta tässä kiinteistöyhtiössä, jonka nimeä en luullakseni ole julkaissut enkä julkaise. Mukavia tyttöjä loppujen lopuksi molemmat, Jennifer ja Jan.

Poistuimme Bangkokiin lentokentän lähistöllä sijaitsevaan hotelliin sillä aamulla emme ehtisi Hua Hinistä asti ajoissa kentälle. Hotelli ”Suvarnabhumi Grand Residence” oli uusi mutta vaatimaton. Siisti mutta levoton. Halpa hintainen mutta hyvä palvelu. Revi tuosta sitten joku yleisarvosana. Miten olisi seiska?

Torstai 8.5. klo 04:00. Puhelinherätys. Voi perse että väsyttää. Nukuin korkeintaan kaksi tuntia. Lentokoneet valvottivat. Muistelin menneitä neljää kuukautta ja valvoin. Ehkä myös pientä jännitystä tulevista seikkailuista. Lopulta vähän torkahtelin kahden ja neljän välillä ja sitten soikin jo puhelin.
Hotellin hintaan kuului ilmainen kuljetus kentälle. Vaihtelimme informaatiota yhden amerikkalaisen kanssa joka oli matkalla Tokion kautta Chigagoon. Ja olimme yhtä mieltä siitä että tähän aikaan ihmisen olisi hyvä olla nukkumassa.

Air Asian lento Kuala Lumpuriin muistutti aiemmin tekemäämme Singaporeen lähtöä. Samanlainen määrä mustatukkaisia kanssamatkustajia ja me melkein ainoat kalpeanaamat. Lento meni kuitenkin hyvin ja nopeasti.

Kuala Lumpurin LCC-terminaali olikin sitten ehkä kaikkein sekasortoisin lentoasema jossa olen koskaan asioinut. Ja olen sentään asioinut mm. Goalla, Ahmadabadissa, Lontoossa, Ateenassa (lentolakon alkuhetkillä..), Beirutissa, Acapulcossa, Mexico Cityssä ja Vilnassa. Nämä nyt tulivat ensimmäisinä mieleen kun muistelin omituisia tilanteita, kaaosta ja sekoilua lentokentillä.

No ei täällä nyt sentään rynnäkkökiväärillä Fazerin sitruunalakuja laukusta nosteltu, kuten Goalla, mutta hirveä ryysis kuitenkin. Epäselviä opasteita, vääriä lähtöaikoja ja vääriä check-in tiskejä tauluilla jotka sijaitsevat väärissä paikoissa ja ennen kaikkea yksi uusi asia.

Nimeltään Malesialainen jono.

Tämän jutun avaaminen voi vähän kestää, mutta haluan jakaa tämän minulle aikaisemmin tuntemattoman asian teidän kanssanne, sillä onhan tällaisen matkablogin tarkoitus myös opettaa paikallisia tapoja.
Malesialainen jono muodostetaan seuraavasti. Haluamasi lennon Check-In Counter on numeroltaan R31. Joten tyhmänä ja kokemattomana eurooppalaisena menet tiskin R31 taakse laukkuinesi jonon perälle. Siis suoraan tiskin R31 kohdalle, tietysti.
Samanaikaisesti kaikki, jotka ovat tietoisia Malesialaisen jonon muodostamiseen liittyvistä yksityiskohdista, ovat siirtyneet tiskien R29-R32 kohdalle. Tai sitten jonnekin taaemmaksi väijymään, sillä heidän lippunsa ovat jo jollain toisella henkilöllä eli ”lippuhailla” jonka on helpompi jonottaa ilman matkalaukkuja.
Malesialainen jono on muodoltaan kuin sipuli. Siinä jonon etupäässä on sellainen 3-5 normaalin eurooppalaisen jonon levyinen pallukka, ja siitä taaksepäin se varsi ikään kuin kapenee. Siellä varren hennoimmassa kohdassa, suoraan keskellä ja kaukana takana sijaitsevat tyhmät eurooppalaiset, jotka edelleen uskovat, että ennemmin tai myöhemmin jono vetää niin että pääsevät itsekin tiskille. Valitettavasti ei toimi näin, tämä keksintö.
Aina kun joku oikealla jonotustekniikalla varustettu henkilö, siis tämä jota kutsutaan ”lippuhaiksi”, pääsee katsekontaktiin virkailijan kanssa hän heittää tätä passillaan ja lipuillaan ja huutaa taustalla väijymässä oleville retkueen muille jäsenille kehotuksen rynniä sen sipulinmuotoisen osan läpi niiden laukkujen kanssa. Ja sieltä niitä 5-10 hengen ryhmiä puskee läpi kuolemaa uhmaten ja muita tuuppien. Eikä ihan hiljaakaan.
Joten sieltä kaukaa katsottuna jono ei etene lainkaan. Päinvastoin.
Malesialaisen jonon ylläpitoon kuuluu olennaisesti myös jälkipyykki. Kun tämä ns. matkanjärjestäjä on saattanut seitsemänhenkisen seurueensa läpi chekkauksesta, he kokoontuvat muistelemaan onnistunutta operaatiota heti siihen tiskin taakse. Ja istuskelemaan tyhjentyneillä laukkukärryillä ja vaihtamaan mielipiteitä tyhmistä eurooppalaisista jotka edelleen jonottavat siellä sipulin varressa. Turhaan.
Olin jo vakaasti aikonut katkaista seuraavan etuilijan molemmat jalat, sitoa hänet nippusiteillä poikittain laukkukärryihini ikään kuin karjapuskuriksi ja painaa suoraan läpi siitä kaaoksesta keskelle tiskiä numero R31, kun eräs isokokoinen vaalea australialainen mieshenkilö sai tarpeekseen ja nosti kunnon äläkän siellä lähempänä sipulin keskiosaa. (kuinka se sinne oli päätynyt, on arvoitus, sillä olimme aikaisemmin aivan peräkkäin siellä varsiosassa)
Hän ilmoitti kovalla äänellä ympärillään kainalon korkeudella parveileville mustatukkaisille lajitovereilleen että TÄSSÄ, JUURI TÄSSÄ KOHDASSA MENEE JONO. ”Queue, you know!!”

Vastaanväittäjiä löytyi nopeasti ja paljon ja koko sipulin koostumus hajosi jotenkin ja virkailijakin lähti ilmeisesti hakemaan apua tai muuten vaan karkuun.
Tästä havainnosta riemastuneena havaitsin aukon puolustuksessa ja pääsimme etenemään hallitsemattomasti kohti counteria R30, jossa myös oli virkailija joka otti vastaan meidän lentomme laukkuja. (Tätä tietoa ei luonnollisesti näkynyt sieltä sähköisiltä Dpertures-tauluilta.)
Vain yksi viisihenkinen porukka käytti ”lippuhai”-menetelmää meidän edellämme ja niin olimme yhtäkkiä tiskillä. Jossa muuten meni kaikki hyvin mutta saimme taas ylipainomaksut jotka pitää mennä maksamaan toisaalle, counterille R24.
Jossa on meneillään keskikokoinen ”Malesialainen jono”.
Ei hätää. Minä osaan nyt tekniikan ja kehoni lämpötila oli juuri sopiva sen toteuttamiseen.
Pyyhkäisin ohi koko sipulin ja suoraan lähes kasvot kiinni virkailijaan tiskillä R25 (siis oikeasta tiskistä yhdellä ohi ) ja ilmoitin että maksaisin nyt nämä Baggage Feet tähän, kiitos. Ja näin myös tapahtui.
Voi helvetti mikä sirkus.
Maltan tuskin odottaa seuraavia chekkauksia samassa paikassa parin viikon kuluttua kun kirmaisemme Borneolle.

Olemme jo Thaimaan puolella havainneet selvän trendin ihmisten määrässä. Ja vähän laadussakin. Nimittäin huhtikuun alussa kun ns. turistit katosivat koteihinsa, alkoi paikallisväestö liikehtimään. Väkeä on joka paikassa enemmän kuin sesongin aikana. Ainakin välillä kuten juhlapyhinä ja viikonloppuina. Tämä sama näkyy pitävän paikkansa Malesiassakin. Ja se tarkoittaa juuri em. kaltaisia kaaoksia ja kauheaa mekkalaa, sillä yksin ja hiljaa lomailu on aasialaisille tuntematon käsite. Porukassa ei varmaan pelota niin paljon vaikka olisi vähän lyhyempikin. Siksi nämä varmaan menee uimaankin varman päälle; aina porukalla ja paidat päällä, juuri ennen auringonlaskua. Ei pelota, ei kastu eikä polta itseänsä auringossa.

Kirjauduimme Hotel Langkawi Lanai Resortiin ja ongelmat alkoivat kiteytyä ja vauhdilla. Paula meni oudon näköiseksi heti päästyämme huoneeseen. Homeen haju joka ilmeisesti pursui märästä kokolattiamatosta vaikeutti jopa hengittämistä. Hetkisen asiaan perehdyttyämme ja käytyämme pienen perhepalaverin menimme respaan valittamaan, vaikka itse olin vähän vastaan. Epäilin (oikeutetusti) että kaikki huoneet on varustettu samanlaisilla matoilla. Näinhän se oli sillä kävimme katsastamassa pari vapaata huonetta joissa oli sama haju. Lopulta tilanne eteni vauhdilla siten, että hotellin johtaja siirsi meidät veloituksetta meren rannalla sijaitsevaan huvilaan, jossa näitä homeita ei sitten ollutkaan.

Paulan oireilu oli aitoa ja olenkin ajatellut että sen ympärille voisi helposti rakentaa liikeidean. Mainoslauseemme voisi olla vaikka: ”Kiinteistöjen kuntokartoitusta vahingoittamatta rakenteita”. Paula vaan ovesta sisään ja sitten tulostetaan raportti ja laskua perään. Itse olen silläkin tavalla vajaakuntoinen että hajuaistini katosi joskus 70-luvun lopulla, joten minusta ei vainukoiraksi ole.

Ilmat ovat täällä Langkawillakin mielenkiintoisia. Vaihtelut ovat salamannopeita. Hirvittävästä helteestä ukkosmyrskyyn kestää vain pari minuuttia. Tämä sääilmiö on vallalla koko kaakkois-aasiassa mutta mikäli noihin sääennusteisiin on uskomista, ovat ilmat kuivumassa alkuviikosta. Tämä saari sijaitsee Andaman merellä eli Intian valtameren itäosissa, Indonesian itäpuolella.
Siis samalla merellä josta se tappajasykloni pyyhkäisi viime viikolla Burmaan.
Josta kuuluu koko ajan hurjempia juttuja. Myrskyn uhrien määrä lienee jo yli kymmenkertainen verrattuna esim. Thaimaaseen 2004 Tsunamissa ja kokonaisuudessaan tämä katastrofi tullee olemaan samaa kokoluokkaa sen kanssa. Tällä hetkellä karmeimmat arviot lähentelevät jo 200 000 uhria. Pari miljoonaa ihmistä on välittömän avun tarpeessa ja sotilasjuntta vaan estää avustusjärjestöjen ihmisiä saamasta viisumeita. Ja estää avunannon. Olen katsellut pari päivää Aljazeeraa jolla on toimittajia alueella ja siellä oli vieraana joku asiantuntija. Tämä nainen kertoi että juntta vaikeuttaa ihmisten avustamista siitä syystä, että se pelkää burmalaisten havaitsevan, että YK, Punainen risti, WPF ja muut apua toimittavat tahot auttavat heitä hädässään enemmän kuin oma valtionsa. Joka ei tee yhtään mitään. Vaikka olenkin viimeiseen asti neuvottelujen kannalla melkein joka asiassa, tässä sotkussa olen aseellisen väliintulon kannalla. Tilanne on Burmassa niin karmea että jyräämällä ne junttapomot vaikka väkisin saavutetaan inhimillisyyden kannalta niin paljon enemmän kuin vaan odottelemalla. Käsittääkseni ranskalaiset ovat jo vähän sellaista operaatiota ehdotelleetkin.
Ei muuta kuin legioona kehiin ja menoksi.
Tämä turha viivyttely saa aikaan sen mitä juntta haluaakin. Kulkutaudit tappavat lisää ihmisiä ja vastarinta vaimenee. Ja kuinka ollakaan, Burmassa pidetään kaikessa rauhassa vaaleja uudesta perustuslaista samaan aikaan kun mahdollisesti jopa miljoonia ihmisiä kituu ilman apua tuhoutuneissa kodeissaan. Uusi perustuslakiehdotus käsittääkseni vain vahvistaa kenraalikunnan valta-asemaa. Mutta onneksi valtio antoi armeliaasti peräti kaksi viikkoa lykkäystä tuhoalueiden vaalijärjestelyille. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä mikä siellä jokisuistossa on äänestysprosentti, kun siellä on alueita jonne ei ole vielä viikko syklonin jälkeen kukaan päässyt edes käymään. Säätiedot lupaavat hirmuisia sateita ja myrskyjä samalle alueelle joten muutenkin kulkukelvottomat tiet katoavat kokonaan lähipäivinä.
Perkele että ottaa pattiin. Jos tästä katastrofista jotain hyvää oikein hakemalla hakee, uskon että sotilasjuntan lähtölaskenta lopultakin alkoi ja tulee johtamaan demokratian voittoon Burmassa.
Panin muuten merkille, että jotkut Aljazeeran toimittajat käyttävät koko ajan maasta nimeä Burma. Joka on virallinen kannanotto sekin.

Hupsis, meni vähän tunnepuolelle tuo Langkawin säätiedotus.

Olemme asettuneet taloksi Villa Kubang Pasuun. Itse saareen emme ole vielä kunnolla tutustuneet muuten kuin pyörimällä perjantain tuolla Pantai Cenangin seudulla, joka on näitä suosituimpia lomakeskittymiä täällä. Hotellimme sijaitsee siinä viereisellä rannnalla, Pantai Tengahilla.
Muslimimaana Malesia vetää puoleensa aika paljon arabimaista tulevia matkailijoita. Meidän hotellimme on pääosin juuri arabiperheiden asuttama.
Siksi minibaarissa ei ole kuin vettä, luulen.
Kolme kiinassa opiskelevaa suomalaistyttöä olivat pari päivää täällä myös ja eilen illalla juttelimme iäkkäämmän norjalaismiehen kanssa joka oli matkalla Thaimaahan ja Kiinaan.
Suurin osa hotellin henkilökunnasta on huivipäisiä musliminaisia. Mutta rantabaarissa myydään avoimesti olutta ja siellä on jopa Happy Hour iltapäivällä.

Olen tehnyt myös oman osani lähentääkseni näiden eri uskonnollista alkuperää olevia asukkaita toisiinsa. Erään arabipariskunnan kannettava tietokone ei suostunut kirjautumaan hotellin langattomaan verkkoon. Kävin vähän värkkäilemässä sitä ja niin se alkoi sitten toimimaan. Olen tapellut sen verkon kanssa jo aika paljon ja arvasin mistä siinä oli kysymys. Voisikohan tätä epäitsekästä tekoa kutsua vaikka ekumeeniseksi yhteydenmuodostukseksi?

Yleisvaikutelma Langkawista on rauhallinen. Kun tarkkailee rakentamisen tiheyttä voin kuvitella että täällä ei ole kauheaa ryysistä edes pahimman sesongin aikana. Tiet ovat leveitä ja niiden ulkopuolella on runsaasti tilaa, joten täällä on jotenkin väljän tuntuista. Liikenne kulkee yhtä lujaa kuin muuallakin aasiassa mutta ei vaikuta yhtä hurjalta kuin Thaimaassa. Joten vuokraamme luultavasti auton muutamaksi päiväksi ensi viikolla.

Paula: Alkuviikko käytettiin lähinnä pakkaamiseen sekä ihmisten ja paikkojen hyvästelemiseen. Kävimme viimeisenä iltana syömässä Savasdee ravintolassa, jossa Pasin juhlatkin pidettiin. Kiitimme hovimestaria ruoasta sekä juhlien järjestelystä. Savasdee ravintolassa varsinkin thaimaalainen ruoka oli hyvää. Kalaruokiin sai mainiota opastusta siitä, mikä kala sopii parhaiten tilattuun ruokaan. Miinuksena voisi mainita että hampurilaisia ei kannata tilata, ne ovat suunnilleen muffinssin kokoisia. Toisaalta Emma söi siellä monta fish and ”glig”(chips) - annosta viimeiseen muruun asti.

Lähtöpäivänä Pasin yllätykseksi saimme takaisin takuurahan jonka asunnostamme maksoimme eli kaikki meni niin kuin oli suunniteltu. Hyvillä mielin hyvästelimme kiinteistöyhtiömme yhteyshenkilöt Jenniferin ja Janin. He kyselivät kovin että koska tulemme takaisin, johon emme osanneet vastata. Tuskin ihan heti kuitenkaan jos koskaan.

Kwai-joen retki-isäntämme Antti vei meidät Bangkokiin ja toi meille tuliaiseksi tuoretta viipaloitua mangoa. Söimmekin koko rasian tyhjäksi ja lähetimme Antin mukana vaimolleen Noille terveiset ja kiitokset kaikesta avusta ja neuvoista.

Yövyimme lentokenttähotellissa tai itse asiassa emme poistuneet hotellirakennuksesta ulos koko iltana. Katselimme tietokoneelta tähän astisen reissun aikana otettuja videopätkiä ja valokuvia.

Puhelinherätys tuli 4:ltä aamulla ja puoli 5 oltiin jo matkalla kentälle. Kentällä tsekkauksessa ”yllättäen” kävi ilmi että meillä oli 7 kg liikaa tavaraa matkalaukuissa. Aasian sisäisillä lennoilla laukuissa saa olla VAIN 15 kg. No, sakkoahan siitä tuli. Lupasin tai oikeastaan sovittiin että kevennetään kuormaa vielä Langkawilla. Hmmm Pasilta: fleese, kymmenet aurinko-, luku- ja aurinkolukulasit, kartat (käytetyt, siis nyt jo turhia). Paljonkohan ne painavat? Minulla ei kyllä ole mitään ylimääräistä tai turhaa mistä voisin luopua suosiolla….

Lento Bangkokista Kuala Lumpuriin meni nopeasti, lentoaika oli vain n. 2 tuntia. Emmaa pelotti taas vähän nousu, hän kun tykkää isin lailla enemmän laskeutumisesta koska silloin ollaan perillä. Minä ja Santtu nautitaan enemmän nousuista koska silloin ollaan matkalla uuteen. Siis enemmän travellaajia. Kerrottiin Emmalle että tämän päivän jälkeen lentomatkoja on vielä 9 jäljellä ennen kuin ollaan Suomessa. Niitä Emma nyt laskee, koska hänelle iski kova koti-ikävä kun vieraat lähtivät kotiin. Tosin jotkut vieraista olisivat kyllä vaihtaneet Emman kanssa mielellään lentoa.

Kuala Lumpurin lentokentällä olikin sitten aikamoinen suhina päällä, jonotusta, hermojen menetystä (ei meillä) yhden aussimiehen toimesta, jota en todellakaan ihmettele.. Pasi sitten toteutti tätä samaa paikallista jonotustekniikkaa kun joutui taas maksamaan lentolaukuista ylipainomaksua toiselle tiskille. Pasi käveli vaan suoraan jonon ohi ensimmäiseksi ja maksoi ylipainomaksun. Itse en olisi tähän kyennyt, vaan odottaisin kiltisti omaa vuoroani.

Toinen ihmettely oli se kun tällä kertaa ei ollut mitään maahantulomuodollisuuksia, siis kirjallisia. Jotain positiivistakin.

Kävimme syömässä kentällä jossain baarissa. Meillä oli kolme tuntia aikaa kentällä mutta vähän kiire tuli syömisen kanssa kun jonotukset veivät rutkasti aikaa.

Lento Langkawille kesti vain n. tunnin jonka Pasi vietti unten mailla. Emma laski lentomatkoja ja päätyi siihen että on tiistaina Suomessa. Minä kuuntelin laskutoimitusta toisella korvalla ja katselin ikkunasta maisemia, jotka olivat huikaisevan kauniit, tosin pilviä oli aika paljon. Kuala Lumpurissa nimittäin satoi kun lähdettiin ja itse asiassa vettä ripotteli myös kun laskeuduimme Langkawin kentälle.

Sovimme Pasin kanssa että jos joku kysyy Langkawilla Emman nimeä kerromme hänen nimekseen Jarru. Eli paikallisesti artikuloituna Jallu.

Jallu istui laukkukärryissä kentällä ja ajelutin häntä siellä ympäri hallia. Käytiin hakemassa esitteitä saaresta ja katseltiin paikkoja. Ajattelin että laukkujonossa Pasilla menee aikaa ja istumista on ollut tänään jo ihan tarpeeksi, joten käveleminen tuntui mukavalta. Nopeasti ne laukut kuitenkin tulivat ja päästiin etsimään taksia. Saatiin kentän suurin bussi…laukkumäärän takia. Ajoimme sateisessa säässä hotelliimme. Hotelli näytti ihan kivalta, vähän sähläystä respassa siitä mihin majoitumme, aamiaislippuihinkin vaihdettiin huoneen numeroa kaksi kertaa. Poika saattoi meidät huoneeseen. Heti ovella iski ihan hirveä löyhkä, homeen haju, joka lähes salvasi hengen. Siis minulta. Emma ei huomannut mitään ja Pasilta puuttuu hajuaisti lähes kokonaan. Piccolo-poika laittoi tuulettimen päälle ja ajattelin että kyllä se haju siitä häipyy ja vähän tuuletellaan. Katseltiin maisemaa parvekkeelta (parveke: 20 cm syvyys ja leveyttä n. metri), josta näkyi vihreä lätäkkö kuin järveä muistuttaen. Aika ankeaa. Jätettiin tuuletin päälle ja lähdettiin tutustumaan hotelliympäristöön. Ihana paikka, kaunis uima-allasalue ja hotelli ihan meren rannalla, joka näytti hiljaiselta ja siistiltä, juuri sellaiselta mitä odotimmekin. Emma huomasi heti ettei yhtään koiria näkynyt missään, mistä iso plussa. Käytiin syömässä rantaravintolassa tomaattikeitot ja palattiin huoneeseen, jossa vastaan löi sama karmea tuoksu. Otin uudelleen lääkettä ja mietin mitä pitäisi tehdä. Jos vietän yön täällä, tiedän sen johtavan astmakohtaukseen jota en todellakaan halua kokea eivätkä muut sitä nähdä. Päätin siis mielessäni vakaasti, että lähdemme täältä. Kerroin Pasille mitä olen päättänyt ja pienen ”kiihkeän neuvottelun” jälkeen lähdimme yhdessä respaan jossa kerroin tilanteen. Meille tarjottiin ystävällisesti huoneistomme viereistä huonetta ja kävinkin tsekkaamassa sen. Tuoksui sekin, mutta vähemmän kuin meidän asunto (varmaan siksi kun siellä ei ollut ”parveketta”, josta vettä olisi tullut suoraan lattialle), mutta en huolinut sitäkään. Kävin vielä katsomassa yhtä huonetta joka oli hotellin toisella sivulla, mutta sielläkin haju oli samanlainen. Muuta ei kuulemma ole tarjolla. Sanoin siihen että ei voi mitään, en voi yöpyä huoneessa, joten käymme pakkaamassa ja lähdemme. Respan huivipäinen virkailija sanoi että hänen täytyy soittaa esimiehelle tilanteesta ja kerroin että tulemme kohta takaisin. Tuskin pääsimme huoneeseemme kun meille soitettiin ja kerrottiin että heillä olisi vielä yksi ”villa”. Tulisimmeko katsomaan sitä, kun siellä ei ole kaikissa huoneissa kokolattiamattoa. Menimme katsomaan ja kuultiin että se asunto on ollut joskus yksityisen käytössä mutta kuuluu nykyisin hotellille. Huoneistossa oli kaksi makuuhuonetta, joissa kokolattiamatot. Kylppäri, olohuone-keittiö –yhdistelmä oli laattalattiaa. Eikä hajua. Joten muutimme siihen, pomo oli luvannut sen samaan hintaan kuin etukäteen maksamamme huone jos se vain meille sopii. Sopihan se.

Laukkuja hakiessamme muuttoa varten tarkastettiin hajuhuonetta tarkemmin ja huomattiin että kokolattiamatto oli ainakin metrin leveydeltä ja noin 3 metrin matkalta ihan tumma melkein musta, kun muu matto oli vaaleanharmaa. Se oli siis ihan litimärkä ja siitä se haju tuli. Parvekkeen ovessa oli usean sentin rakoja ja eikä ovi mennyt edes kunnolla lukkoon. Kova tuulikin puhaltaisi sen hetkessä auki ja niin se varmaan on tehnytkin, koska matto on kastunut niin pitkältä matkalta.

Purettiin Emman kanssa vaatteet uuden asunnon kaappeihin ja käytiin taloksi. Pasi oli riemuissaan kun huomasi että tässä huoneistossa on satelliitti-tv, jossa oli yli 300 kanavaa. Hotellihuoneessa kanavia oli alle 10.

Illalla kun istuimme villamme terassilla ja juttelimme päivän tapahtumista, totesimme asioiden taas järjestyneen parhain päin. Samalla Pasi kuitenkin suositteli minulle uutta ammattia, eli homekoiraksi ryhtymistä. Hmmm, otan tilauksia vastaan.

Perjantai aamu valkeni kauniina eikä sateesta tietoakaan. Ehdimme nipin napin aamupalalle sillä nukuimme koko porukka todella hyvin ja harvinaisen pitkään. Aamupäivä meni rannalla levytellessä ja altaalla uidessa. Päivällä lähdimme kävellen tutustumaan lähikyläämme. Hiljaiselta vaikutti, osa kaupoistakin oli kiinni. Poikkesimme ostamaan Pasille yhden kauluspaidan, jonka näimme tullessa taksin ikkunasta, molemmat. Kävimme tietenkin tasapuolisuuden nimissä myös ainakin yhdessä naisten vaatteita myyvässä liikkeessä, jossa sovitin housuja ja paitaa. Kuulin sinne sovituskoppiin kun Emma jutteli myyjättären kanssa englantia. Very nice, how much? Ja myyjä totesi ”niiden” näyttävän hyvältä ja hintakin on edullinen, koska molemmista on 20% alennus eli hinta on nyt vain fortyfive ringitt. Tähän Emma totesi että jees, ok. Minua nauratti siellä kopissa ja samalla olin tosi ylpeä, niin sitä pitää.

Kun kysyin myöhemmin Emmalta mistä hän kyseli hintaa, niin Emma kertoi että harmaasta hameesta ja punaisesta paidasta. Ne sopii yhteen. Niinpä.

Lopuksi vielä synttärionnitteluja etu- ja jälkikäteen: serkulleni Eijalle Thaimaan Koh Changin suuntaan ja Lohjalle Raijalle, Hannulle ja Paulalle. Sekä tietenkin äidille/mummolle/anopille äitienpäiväonnittelut Virkkalaan. Niin ja Santulle hauskaa matkaa Lontooseen ja Tiina-serkulle terveisiä. Viettäkää mukava viikko.