Jaloittelua ja Juhlaa.

Tänään 19.3. tulee täyteen 25 vuotta siitä kun talutin Paulan Lohjan kirkon alttarille. Tai kuinka päin se nyt sitten menikään. Jännitti niin penteleesti että en ole koskaan oikein muistanut siitä mitään ja vaikka se tilaisuus videoitiinkin niin sitä nauhoitusta katsellessani vaikuttaa että olinkin läsnä vain fyysisesti.
Tänään olen merkittävästi rennompi ja Pariisi kutsui tutustumaan kaikkiin niihin paikkoihin joita olemme koko ikämme vain katselleet kuvissa.
Heti aamulla siirryimme metrolla Eifelin tornille. Itse tornin huippu vilahteli silmissä jo eilen illalla kun pyörimme Montparnassen tornin liepeillä, joka on Ranskan korkein rakennus ja aikamoinen tappi kyllä onkin.
Yleensä metro on pirun kätevä väline liikkumiseen eikä Pariisin metro ole poikkeus. Hotellimme lähistöllä on kaksikin metroasemaa ja Edgar Quintetin asemalta pääsimme linjalla 6 suoraan ilman vaihtoja sinne Eifelin lähimaastoon. Ostimme jo lentoasemalta Visit Paris kortit joilla voimme liikkua vapaasti koko kaupungin alueella. Ihan halpa se 1*3 sentin kokoinen läpyskä ei ollut, 57€ kappale. Se on niin pieni että sen säilyttäminen on hankalaa kun lompakkoakaan ei kannata joka paikassa heilutella. Oman korttini hukkasinkin sitten heti ensimmäisen metromatkan jälkeen jonnekin Eifelin alle. Ilmeisesti siitä rautahäkkyrästä kiihoittuneena riuhtaisin iPhoneni taskusta siihen malliin että se lärpyke putosi ja katosi. Ostin uuden Bir-Hakimin metroaseman automaatista. Kassalta niitä ei saanut ja kun heiluttelin seteileitä siinä niin minut ohjattiin sinne automaateille saatteella "you can buy Paris card from the machine". Periaatteessa ihan oikein paitsi että niissä automaateissa voi maksaa vain kolikoilla ja luottokorteilla. Ei sattunut pyörimään riittävästi kolikoita taskussa mutta Visa Electron toimi heti parin yrityksen jälkeen. Ongelmia tuli tietysti kielen kanssa. Itse lippuautomaatti osasi kyllä englantia mutta kun tuli maksun aika se pyysi seuramaan korttiautomaatin ohjeita, jotka sitten tietysti olivat Ranskaa. Mikäli mitään tajusin niin se kone kehotti koko ajan olemaan kärsivällinen. Ajattelin että paskat, anna nyt vaan se kortti niin pääsen pois täältä asemalta jossa vilisi niitä tumman mustia matkamuistomyyjiä joista kaikkialla varoitellaan.
Jos nyt ajattelee miltä tuntui kun ensimmäisen kerran näin esim. Pisan kaltevan tornin, Petronas Towerit tai Big Benin, niin kyllä tämä Eifel taisi suurimman vaikutuksen tehdä. Aika hurjan oloinen metallikasa. Ei jaksettu alkaa sinne jonottamaan. Näkihän sen siitä maastakin.
Yritettiin päästä Seinen jokiristeilylle, mutta oli vielä liian aikainen aamu, eikä ollut tarpeeksi lähtijöitä. Kokeillaan jonkin ajan päästä udelleen. Päätettiin siirtyä seuraavaan must-kohteeseen eli Champs-Elyseelle ja Riemukaarelle. Muutama pysäkinväli metrolla ja nousimme käytännössä suoraan sen Riemukaaren vierestä ylös maanpinnalle. No mutta siinä se on ISO kivikasa! En ollutkaan tajunnut millainen pömpeli se oikeasti on. Näin silmissäni kuinka De Gaulle johti joukkonsa sen alta toisen maailmansodan lopussa. Vain ranskalainen kenraali näyttää isolta sen kaaren alla. On näillä täälläpäin nimittäin sen verran kohonnut itsetunto.Hengailtiin rouvan kanssa pitkin Champs Elyseetä ja istuskeltiin kahviloissa punaviinillä. Jos olisin vielä kietaissut huivin kaulaani ja röökin huuleeni olisin saattanut mennä ranskalaisesta. Tai en sittenkään. Vähän pitäisi tuunata vaatetustakin ja mahdollisesti kävelytyylini ja kampauksenikin kavaltavat minut.
Palattiin sinne Eifelille ja päästiin sitten sinne Seinen jokiristeilylle joka olikin mukava kokemus. Siinä näkee tunnissa ison osan hienoja ja kuuluisia paikkoja istualtaan ja vaikka viiniä tissutellen. Risteilyn hinta 13€ eli aikas edullinen. Kävelyä oli tullut sen verran jo tehtyä että jalat huutaa hoosiannaa joten istualtaan bongailu sopi hyvin tilanteeseen. Louvren kohdalla tajusin mitä olisi edessä huomenna. Se on niiiin helvetinmoinen kolossi että koko museon läpikävely on jotain puolimaratonin luokkaa. Näillä jaloilla? Ei tule onnistumaan.
iltapäivä shoppailtiin, eksyttiin etsiessämme Pariisin vanhinta tavarataloa ja ryömittiin sitten aivan viimeisillä voimillamme hotellille valmistautumaan juhlaillalliselle.
Tilasin jo eilen meille pöydän Le Domesta, joka on Montparnassen kuuluisia taiteilijaravintoloita. Siellä ryyppäsi Mika Waltarikin ja on maininnut ravintolan jossain kirjoissaankin. Myös Henry Miller ja Samuel Becket viihtyivät Domessa. Jälkimmäinen niinkin hyvin että hänet on jopa haudattu Montparnassen hienolle hautausmaalle.
Hopeahääpäiväillallinen oli kokemus. Ei ole tullut asioitua vastaavissa paikoissa joten olimme vähän kuin norsut posliinikaupassa. Kun ruokalista on vain ranskaksi jouduin tunnustamaan tarjoilijalle että en vaan ymmärrä Ranskaa. "Same here" kuittasi hän takaisin leveästi hymyillen. Ruoka oli hyvää, mutta ei nyt ehkä ihan hintansa väärtti. Se vaan on niin että ympäristöstä ja perinteistä joutuu maksamaan. En kehtaa ajan puutteen vuoksi sanoa paljonko kahden hengen illallinen viineineen maksoi mutta sillä rahalla syön helposti kuukauden lounaat suomessa. Tai vähän ylikin...