La Joconde ja muitakin outoja teoksia.

Viimeinen täysi päivä tälle reissulle käynnistyi varhain aamulla kun suuntasimme kohti Louvren museota La Joconden kiilto silmissämme. Siis Mona Lisan. Olin henkisesti varautunut muutaman tunnin jonottamiseen mutta turhaan. Kävelimme käytännössä suoraan sisään ja liputkin lunastimme automaatista. Paikka on niin valtava että vaikka vierailijoita oli paljon niin se ei vielä aiheuttanut ruuhkaa. Hintaa yhdelle päivälipulle tuli muistaakseni vähän toista kymppiä joten aika maltillinen sekin. Pariisin päänähtävyydet on hinnoiteltu aika asiallisesti mutta sehän johtuu tietysti siitä että kävijöitä riittää riesaksi asti ja kun kaupungin yleinen hintataso on suhteellisen korkea niin ei tarvitse puristaa ihan pahinta mahdollista hintaa.
Päällimmäinen vaikutelma Louvresta oli iso. Siis koko paikka oli hirvittävän kokoinen. Kuten kaikki tuntuu olevan Pariisissa. Alan vähitellen ymmärtää mistä kumpuaa ranskalaisten hirmuinen itsetunto. Maan historia on värikäs ja museoissa on vanhojen hallitsijoiden kruunajaisia kuvaavia 6x9 metrin kokoisia tauluja. Ranskalainen imee sitä loistoa jo itseensä nuorena esim. luokkaretkellä Louvreen. Siellä nimittäin eteni taulu taululta paljon koululaisryhmiä opettajansa johdolla.
Pitkiä halleja, valtavia kattokoristeita, tauluja, patsaita. Tieto siitä että koko museon läpikäyminen on melkein mahdotonta yhden päivän aikana pisti meidät suuntaamaan kulkumme kohti sitä yhtä taulua. Kerkisimme kertaalleen jo eksyäkin sitä etsiessämme. Arvasin että näin oli käynyt, sillä olimme yhtäkkiä jossain hallissa eikä siellä ollut yhtään aasialaista ryhmää laulattamassa kameroitaan. Muutama sata metriä takaisinpäin ja sieltähän se löytyi.
Mona Lisa oli sijoitettu sellaisen pienehköön huoneeseen seinälle, joka oli ikäänkuin keskellä lattiaa siten että sen ympäri pääsi kävelemään. Itse taulu oli aika vaatimattoman kokoinen mutta onhan siinä jotain salaperäistä tunnelmaa kun sitä katselee. Kävi mielessäni, että miltähän sitä tuntuisi tarkastella ihan rauhassa, ilman näitä satoja japanilaisia, kiinalaisia ja korealaisia ja heidän kameroitaan. Kuvaaminen ilman salamavaloja oli Louvressa sallittua. Siinä taulun vieressä seisoi tarkkaavainen turvamies joka välillä piti jotain härpäkettä kädessään. Se näytti videokameralta mutta ilman linssiä. Olisiko kyseessä ollut joku salamavalotunnistin. Voi sitä kaukaa Aasiasta asti tulluttua turistiparkaa jolta on unohtunut salamavalo päälle kameraansa. Siinä saattaa tarvita henkistä kestävyyttä ja vaippoja, sillä se turvamies oli aika ikävän näköinen, vaikka ei mikään kaappi ollutkaan.
Jotain kertoo mielentilastani sekin, että minua alkoi välittömästi kiinnostaa minkälainen taulu on sijoitettuna Mona Lisan takapuolelle. Kiersin sen seinän taakse ja kuvasin sen taulun, joka oli täsmälleen samassa kohdassa, mutta toisella puolella sitä irtoseinää.Enkä ollut yhtään yllättynyt, että siellä ei ollut ketään sitä katselemassa. Mahtaa sitä maalaria potuttaa jossain, kun juuri hänen talulunsa on koko Louvren aliarvostetuimmalla paikalla. Kuva albumissa. Tukekaa tekin tätä huono-onnista taiteilijaa ja tuijottakaa hetki sitäkin kuvaa.
Tauluissa tässä samassa osassa Louvrea oli paljon alastomia naisia, miehiä ja lapsia. Ja kaikki aina samoissa "puuhissa". Taulut kuvasivat puuhistaan väsyneitä miehiä ja joukkioittain alastomia naisia jotka huilujen avulla "elvyttivät" urhojaan ja lapset pyörivät jaloissa. Luultavasti nälkäisinä sillä kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut niitä ruokkimaan. Esimerkki albumissa.
Cleopatran kuolemaa myrkkykäärmeen avulla kuvaavan taulun oli maalannut Giovani Pietro Rizzoli (1495-1549). Hänen tulkintansa käärmeen puremasta juuri nänniin oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Kuva albumissa.
Kävimme vielä katsomassa toista pakollista kohdetta, Milon Venusta. Se ei jostain syystä tehnyt minuun kummoistakaan vaikutusta. Eihän sillä ollut edes käsiä. Se oli sikäli outoa, kun ottaa huomioon kuinka tarkasti kaikilla muilla patsailla oli jäsenet tallella. Varsinkin miehiä kuvaavilla patsailla. Kyseessähän oli muinaisen Kreikan, Rooman ja Etruskien taiteiden osasto. Ei taida paljoakaan erota esim. nykykreikasta. Munasillaan sielläkin kait tällä menolla kohta kuljeskellaan.
Paula tilasi minulta meidän pihaan kesäksi yhden kreikkalaisen kivipallon suihkulähteeksi tai oikeastaan se taisi olla jonkinlainen vesiallas. Lupasin heti ja otatin meistä kuvan muistoksi että toteutus on sitten helpompi, ei tarvitse ulkomuistista veistellä. Kuva albumissa.
Erikseen voisi vielä mainita Aurinkokuningas Ludvig XIV:n henkeen koristellun Apollon Gallerian. Oli se niin pramea jalokivineen ja kattokoristeineen että tällaisen taidekyynikonkin niska meinasi venähtää.
Poistuimme noin kolmen tunnin laahustamisen jälkeen Louvresta ja suuntasimme piha-alueen reunalla sijaitsevan pienen Riemukaaren kautta Champs Elyseelle. Tarkistin kartasta että sinne pääsisi kunhan kipaisee suoraan parin puiston halki. Muutamaa kilometriä myöhemmin totesin olleeni oikeassa vain sen suunnan osalta. Matkaa oli ainakin minun kintuilleni hiukkasen liikaa.
Kahviloitiin, shoppailtiin ja hotellille palatessamme keksimme käydä Montparnassen tornissa. Torni sijaitsee aivan hotellimme lähistöllä mutta emme jostain syystä olleet tajunneet, että sinne voisi myös mennä käymään, vaikka kyseinen rakennus pistää silmään pahemmin kuin itse Eiffelin torni. 13 € hissilipulla pääsi suoraan 56. kerrokseen 37 sekunnissa. Huimat näköalat ympäri Pariisia. Muutama kuva albumissa.
Illalla kävimme kiertämässä koko Montparnassen kuuluisan hautausmaan jonne olin Paulaa houkutellut koko ajan. Vieläkään en päässyt sinne sisään mutta kiersimme koko alueen etsiessämme sopivaa illallispaikkaa. Sellainen löytyikin sitten juuri samasta paikasta josta lähdimme sille kierrokselle. Olihan siellä matkan varrella joitain kymmeniä ravintoloita ja bistroja ja vaikka mitä mutta suurin osa aivan täynnä. Näin saatiin maaliin viimeinen täysi lomapäivä ja pitää kyllä sanoa että oli aikakin. Molemmilla jalat niin huonossa kunnossa että itse en ainakaan selviä ilman lääkäriä kunhan kotiin pääsen. Vanha akillesjännevamma äityi aika pahaksi.
Torstaina päätimme jättää junalla seikkailut väliin ja päästelimme taksilla lentokentälle. Vinkiksi kaikille jotka suunnittelevat samaa, kerrottakoon että hyvin se toimii vaikka UM matkustajatiedotteessa erityisesti takseista varoittelee. Ihan halpa se ei ollut. Hintaa melkein tunnin taksimatkalle tuli n. 70€.
Voin vain hämmästellä miten hankalaa Pariisissa on metrolla kulkea jos mukana on matkalaukku. Ne henkilöannostelijat on tarkoitettu yhdelle ihmiselle. Se sakara kääntyy lipun luennan jälkeen työntämällä yhden pykälän eteenpäin. Sen edessä on vielä erillinen "kilpi" jonka lukitus aukeaa myös vain yhtä työntöä varten kerrallaan. Kokeileppas mennä siitä matkalaukun kanssa. Näimme useita ihmisiä jumissa pakaasiensa kanssa, sillä siinä tilanteessa missä olet laukkusi kanssa jumissa et enää ylety syöttämään sitä lippua uudelleen. Liukuportaita ei juurikaan ollut, vaan ihan tavallisia portaita joissa on painavan laukun kanssa ihmeissään jos ei vaikka jaksa sitä kanniskella. Itse siitä vielä selvisin mutta ajatukseni ovat muutaman miljoonan amerikkalaisen eläkeläisturistin myötä kun he siellä ponnistelevat.
Kaikki ennakkoluulot ranskalaisia kohtaan kyllä hälvenivät tällä reissulla. Kyllä ne puhuu englantia ja aika hyvin puhuvatkin. Jos eivät satu puhumaan niin kyllä ne asiat selviävät ilmankin. Eivät ne ole töykeitä vaan harvinaisen ystävällisiä, ainakin meitä kohtaan. Voihan se olla että kaksi ontuvaa suomalaista herätti jotain sääliä ja saimme erityiskohtelua.
Jotain ominaispiirteitä kun ranskalaisista tällä kokemuksella miettii niin eräs on se, että kun maksat jostain palvelusta käteisellä et koskaan saa vaihtorahoja suoraan käteesi. Ne palautetaan aina siihen eteesi pöydälle. Mikähän etiketti se on tämänkin takana?
Koko matka meni hyvin ja ilman isompia kommelluksia. Valokuvat reissulta löytyvät kansiosta Pariisi 2013.
Suurimmat tuskan hetket koettiin vasta Helsinki-Vantaan lentokentän parkkitalossa P3, jossa autoa etsittiin noin puoli tuntia. Ei tule vanhuus yksin, sanotaan.

Jaloittelua ja Juhlaa.

Tänään 19.3. tulee täyteen 25 vuotta siitä kun talutin Paulan Lohjan kirkon alttarille. Tai kuinka päin se nyt sitten menikään. Jännitti niin penteleesti että en ole koskaan oikein muistanut siitä mitään ja vaikka se tilaisuus videoitiinkin niin sitä nauhoitusta katsellessani vaikuttaa että olinkin läsnä vain fyysisesti.
Tänään olen merkittävästi rennompi ja Pariisi kutsui tutustumaan kaikkiin niihin paikkoihin joita olemme koko ikämme vain katselleet kuvissa.
Heti aamulla siirryimme metrolla Eifelin tornille. Itse tornin huippu vilahteli silmissä jo eilen illalla kun pyörimme Montparnassen tornin liepeillä, joka on Ranskan korkein rakennus ja aikamoinen tappi kyllä onkin.
Yleensä metro on pirun kätevä väline liikkumiseen eikä Pariisin metro ole poikkeus. Hotellimme lähistöllä on kaksikin metroasemaa ja Edgar Quintetin asemalta pääsimme linjalla 6 suoraan ilman vaihtoja sinne Eifelin lähimaastoon. Ostimme jo lentoasemalta Visit Paris kortit joilla voimme liikkua vapaasti koko kaupungin alueella. Ihan halpa se 1*3 sentin kokoinen läpyskä ei ollut, 57€ kappale. Se on niin pieni että sen säilyttäminen on hankalaa kun lompakkoakaan ei kannata joka paikassa heilutella. Oman korttini hukkasinkin sitten heti ensimmäisen metromatkan jälkeen jonnekin Eifelin alle. Ilmeisesti siitä rautahäkkyrästä kiihoittuneena riuhtaisin iPhoneni taskusta siihen malliin että se lärpyke putosi ja katosi. Ostin uuden Bir-Hakimin metroaseman automaatista. Kassalta niitä ei saanut ja kun heiluttelin seteileitä siinä niin minut ohjattiin sinne automaateille saatteella "you can buy Paris card from the machine". Periaatteessa ihan oikein paitsi että niissä automaateissa voi maksaa vain kolikoilla ja luottokorteilla. Ei sattunut pyörimään riittävästi kolikoita taskussa mutta Visa Electron toimi heti parin yrityksen jälkeen. Ongelmia tuli tietysti kielen kanssa. Itse lippuautomaatti osasi kyllä englantia mutta kun tuli maksun aika se pyysi seuramaan korttiautomaatin ohjeita, jotka sitten tietysti olivat Ranskaa. Mikäli mitään tajusin niin se kone kehotti koko ajan olemaan kärsivällinen. Ajattelin että paskat, anna nyt vaan se kortti niin pääsen pois täältä asemalta jossa vilisi niitä tumman mustia matkamuistomyyjiä joista kaikkialla varoitellaan.
Jos nyt ajattelee miltä tuntui kun ensimmäisen kerran näin esim. Pisan kaltevan tornin, Petronas Towerit tai Big Benin, niin kyllä tämä Eifel taisi suurimman vaikutuksen tehdä. Aika hurjan oloinen metallikasa. Ei jaksettu alkaa sinne jonottamaan. Näkihän sen siitä maastakin.
Yritettiin päästä Seinen jokiristeilylle, mutta oli vielä liian aikainen aamu, eikä ollut tarpeeksi lähtijöitä. Kokeillaan jonkin ajan päästä udelleen. Päätettiin siirtyä seuraavaan must-kohteeseen eli Champs-Elyseelle ja Riemukaarelle. Muutama pysäkinväli metrolla ja nousimme käytännössä suoraan sen Riemukaaren vierestä ylös maanpinnalle. No mutta siinä se on ISO kivikasa! En ollutkaan tajunnut millainen pömpeli se oikeasti on. Näin silmissäni kuinka De Gaulle johti joukkonsa sen alta toisen maailmansodan lopussa. Vain ranskalainen kenraali näyttää isolta sen kaaren alla. On näillä täälläpäin nimittäin sen verran kohonnut itsetunto.Hengailtiin rouvan kanssa pitkin Champs Elyseetä ja istuskeltiin kahviloissa punaviinillä. Jos olisin vielä kietaissut huivin kaulaani ja röökin huuleeni olisin saattanut mennä ranskalaisesta. Tai en sittenkään. Vähän pitäisi tuunata vaatetustakin ja mahdollisesti kävelytyylini ja kampauksenikin kavaltavat minut.
Palattiin sinne Eifelille ja päästiin sitten sinne Seinen jokiristeilylle joka olikin mukava kokemus. Siinä näkee tunnissa ison osan hienoja ja kuuluisia paikkoja istualtaan ja vaikka viiniä tissutellen. Risteilyn hinta 13€ eli aikas edullinen. Kävelyä oli tullut sen verran jo tehtyä että jalat huutaa hoosiannaa joten istualtaan bongailu sopi hyvin tilanteeseen. Louvren kohdalla tajusin mitä olisi edessä huomenna. Se on niiiin helvetinmoinen kolossi että koko museon läpikävely on jotain puolimaratonin luokkaa. Näillä jaloilla? Ei tule onnistumaan.
iltapäivä shoppailtiin, eksyttiin etsiessämme Pariisin vanhinta tavarataloa ja ryömittiin sitten aivan viimeisillä voimillamme hotellille valmistautumaan juhlaillalliselle.
Tilasin jo eilen meille pöydän Le Domesta, joka on Montparnassen kuuluisia taiteilijaravintoloita. Siellä ryyppäsi Mika Waltarikin ja on maininnut ravintolan jossain kirjoissaankin. Myös Henry Miller ja Samuel Becket viihtyivät Domessa. Jälkimmäinen niinkin hyvin että hänet on jopa haudattu Montparnassen hienolle hautausmaalle.
Hopeahääpäiväillallinen oli kokemus. Ei ole tullut asioitua vastaavissa paikoissa joten olimme vähän kuin norsut posliinikaupassa. Kun ruokalista on vain ranskaksi jouduin tunnustamaan tarjoilijalle että en vaan ymmärrä Ranskaa. "Same here" kuittasi hän takaisin leveästi hymyillen. Ruoka oli hyvää, mutta ei nyt ehkä ihan hintansa väärtti. Se vaan on niin että ympäristöstä ja perinteistä joutuu maksamaan. En kehtaa ajan puutteen vuoksi sanoa paljonko kahden hengen illallinen viineineen maksoi mutta sillä rahalla syön helposti kuukauden lounaat suomessa. Tai vähän ylikin...

Pariisi

Niin sitä vaan tultiin Pariisiin vaikka sekin on ollut "ei koskaan"-listallani. Pariisin kohdalla en kuitenkaan ole ollut kovin ehdoton ja tämän
matkan ostinkin Paulalle joululahjaksi. Jotain vaikutusta matkakohteen ja varsinkin ajoitukseen oli silläkin että meille osuu tähän reissulle 25-vuotis hääpäivä.
Tultiin tänne maanantaina 18. päivä päivälennolla. Lento meni kivasti ja olimme ulkona Charles De Gaullen kentältä todella nopeasti. Pariisissa ei ole vielä kevät ihan parhaimillaan joten turisteja ei ole aivan riesaksi asti eikä siis ruuhkiakaan.
Kaikki matkaoppaat ja jopa ulkoministeriön matkustustiedote varoittavat Pariisiin matkaajia taskuvarkaista ja kaikenlaisista muistakin huijareista. Ulkoministeriön nettisivuilta kun lukee ohjeita niin siellä ei suositella ottamaan eds taksia lentokentältä kun siinä on suuri vaara joutua ryöstetyksi. Junaakaan ei suositella mutta jos kuulemma kuitenkin aikoo tulla keskustaan junalla niin pitää ehdottomasti valita semmoinen juna joka ei pysähdy esikaupunkialueilla, sillä sieltä on kuulemma ryntäillyt ryöstäjiä juniin ja vienyt matkalaukut mukanaan. Mitähän menetelmää ulkoministeriö oikein sitten suosittelee? Teleporttausta?
Päätettiin kuitenkin tulla junalla. Vähän oli niukasti valinnan varaa. Nimittäin sellaista "suoraa" junavuoroa joka ohittaisi ne suburbanit ei ollut edes tarjolla. Voisi kyllä kuvitella että yhdeltä maailman suurimmista lentokentistä pääsisi siihen lähistöllä sijaitsevaan eräseen maailman suurimmista kaupungeista sellaisella junalla jossa olisi kätevä kuljettaa esim. matkalaukkuja. Tämä meidän juna ei ainakaan ollut sellainen. Sullouduime Paulan kanssa laukkuinemme yhteen neljän hengen loosiin johon ei sitten muita mahtunutkaan. Ajateltiin että tämä on aika lyhyt matka eikä tämä juna varmaan tule edes kovin täyteen, kun sieltä lentoasemalta ei mukaan tullut montaakaan ihmistä.
Sehän ei sitten ollut mikään huviajelu. 16 pysäkinväliä Pariisin laitakaupungin läpi. Ja juna tuli ängeten täyteen jo kolmannella pysäkillä. Oli siellä meidän lisäksi muutama valkoihoinenkin mutta ei montaa. Niitä tummia veljiä ja siskoja olikin sitten kokolailla paljon. Siinä parin penkin päässä istui vanhempi, jopa meikäläisen ikäinen tummahipiäinen siististi pukeutunut mies jonka vaimo istui jostain syystä toisessa loosissa. Aika pian tajusin miksi. Rouvakaan ei jaksanut kuunnella sitä setää joka piti jotain omaa showtaan siinä. Kovalla äänellä. Ranskaksi. Joten meillä ei ollut pienintäkään hajua mikä oli sen pulputuksen sisältö. Muutama pysäkki myöhemmin junaan hyppäsi yksi valkoihoinen nuori mies joka ilmeisesti ymmärsi hyvinkin mistä se ukko piti puhettaan. Hän ryhtyi nimittäin huutelemaan siihen sekaan jotain. Ja niin meillä oli pian käynnissä täysi riita. Se ukko hiiltyi aika pahasti ja oli jo seisomassa ja tökki pitkällä mustavalkoisella sormellaan sitä poikaa. Sinä ympärillä alkoi tähän debattiin osallistua muitakin miehiä. Kaikki mustia. Sanoin jo Paulallekin että meillä on nyt kasassa kunnon peijaiset ja tuosta pojasta ei paljoa jää jäljelle jos se ei ymmärrä hypätä junasta. Ymmärsihän se, ja nousi junasta seuraavalla pysäkillä ja heilutti mennessään puolelle vaunulliselle tummempia lajitovereitaan. Mutta nousikin sitten heti samalla pysäkillä ovelasti takaisin edessä olevaan vaunuun ja kyyristyi sinne piiloon.
Juuri pari pysäkkiä ennen Pariisin keskustaa havaitsin että läsnäolijoiden ihonväri valkaistui eli mukana oli enää ihan muutama tummempi. Ja sitten oltiinkin keskustassa. Pari väliä piti sitten vielä heittää metrolla. Pariisin metro on pitkälti kuten muuallakin. Todella nopea ja mukava kulkuväline. Yksi eroavaisuus esim. Lontoon metroon on se, että täällä ei mennä rullaportaita maan alle, vaan ihan tavallisia portaita vaan. Onneksi ei ihan hirveitä määriä mutta ihan riittävästi jos satut kantamaan vaikka matkalaukkua.
Hotellimme Lenox Montparnasse sijaitsee nimensä mukaisesti Montparnassen boheemissa taiteilijakaupunginosassa. Täällä ovat aikoinaan juopotelleet niin Picasso kuin Mika Waltarikin. Eiköhän mekin tänne kotiuduta muutamaksi päiväksi.